Nisse in memoriam

Kirjoitin jossain aiemmassa blogissani siitä miten ja miksi aikanaan Hamariin päädyimme. Tänään kerron teille Nissestä ja Annelista, naapurin ihanasta pariskunnasta. Nissen saatoimme viime viikolla viimeiselle matkalleen, 78 vuoden iässä. Nissellä ja minulla oli sama syntymäpäivä, kesäpäivän seisaus, ja vuosia välissä tasan 30. Meillä synkkasi alusta asti, sehän selvä, samanlaiset luonteet...

Siinä vaiheessa kun rakennuslupaa talolle piti hakea, päätimme itse kiertää kuulemassa naapurit ja hakemassa papereihin allekirjoitukset. Ei niinkään säästösyistä, vaan siksi että näin tutustumme samalla tuleviin naapureihimme. Nisse ja Anneli asuivat rajanaapureina, ja meidän talomme tuli heidän merinäköalansa eteen, tontille jossa koskaan ei ole taloa ollutkaan. Muistan kuinka Nisse vei meidät yläkertaan heidän makuuhuoneeseensa ja näytti minkä upean näkymän talomme tulee pilaamaan. Toki hän ymmärsi sen, että kaavoitetulle tontille saa ja voi rakentaa, olivat naapurit mitä mieltä tahansa. Alku oli siis hiukan hankala, mutta lopussa kiitos seisoi.

Meistä tuli kaikesta huolimatta hyvät naapurukset keskenämme. Nisse ja Anneli olivat kuuluja kadullamme siitä, että naapureiden lapset olivat heidän erityissuojeluksessaan. Sen tiesin että tyttäremme kävi parhaan ystävänsä Laurin kanssa säännöllisesti mehulla ja keksillä Nissen ja Annelin keittiössä, mutta vasta vuosia myöhemmin selvisi, että he ovat lisäksi aina hakeneet naapuritalosta myös ns. lauantaikarkit. Kaikki kadun lapset ovat vuorollaan olleet tervetulleita vieraita Nissen ja Annelin kodissa. Vuosien varrella olemme nostaneet maljan yhteisen syntymäpäivämme merkeissä, jo vuosia Anneli ja Nisse ovat olleet vakiovieraita jouluaattopöydässämme. Tyttäremme syntymäpäivilläkin he ovat käyneet kaikki nämä vuodet.

Anneli oli puutarhaihminen ja hän ihaili suuresti ruusupenkkiäni ja siinä kasvavia upeita Ingrid Bergman ryhmäruusuja. Välillä hän vaan seisoi rappusillaan ja katseli ruusupenkkiäni, välillä hiippaili pihaan niitä tarkastelemaan. Kukkiin liittyy sellainenkin tarina, että Roosan ja Laurin ollessa vilkkaita taaperoita, he päättivät kerran tehdä tulppaanisoppaa isossa padassa ja siihen tarkoitukseen kävivät katkomassa Annelin kukkapenkistä tulppaanit. Siitä nousi melkoinen älämölö. Kun lapset oli toruttu, he saivat taas mehua ja keksiä, ja sitten Anneli paljasti heille, että kadun isommat lapset ovat tehneet saman tempun omana taaperoaikanaan. Anneli oli aika joustava ja ymmärtäväinen ihminen siis. Ja erityisen lapsirakas. Hänellä ja Nissellä ei yhteisiä lapsia ollut.

Nissellä oli tapana kävellä ovesta sisään sen enempää koputtelematta, niin kuin maalla on ollut tapana. Välillä ihan pelästyin, kun hän yhtäkkiä seisoi keskellä keittiötämme. Ei se minua ole koskaan häirinnyt kuitenkaan. Kun Anneli puolitoista vuotta sitten joutui hoitokotiin Alzheimerin taudin takia, otin Nissen enemmän siipieni suojaan ja kuskasin häntä joskus kauppoihin tai vein kahville tai Annelia katsomaan.Viime jouluna Nisse oli yksin joulupöydässämme, kun Annelia ei kotiin enää hoitokodista laskettu. Tuntuu oudolta ettei hän tänä jouluna enää istukaan seuraamme. Nissekin sairastui samaan julmaan tautiin, Alzheimerin tautiin, ja se osoittautui hänen tapauksessaan hyvin aggressiiviseksi.

Nisse oli temperamenttinen mutta sydämellinen ihminen. Hän tykkäsi halailla ja tuoda suklaata ja kukkia. "Minä niin tykkään sinusta", hän kuiskasi joskus korvaani, salaa muilta. Nisse oli aina liikkeellä ja aktiivinen, keilasi ja kävi onkimassa, lakaisi kotikatuamme ja talvisin kolasi, tuli välillä pihaamme asti lumitöitä tekemään. Puoliso sanoi joskus leikillään, että "nyt Nisse tulee jo vähän liikaa reviirille". Vitsaili tietysti. Kivahan se oli, että Nisse oli huolehtivainen. Hän se organisoi laiturikunnostuksetkin ja auttoi muita venehommissa voimiensa mukaan. Kun hän näki aidan yli, että meillä on pihahommia käynnissä, oli hän kohta jo mukana menossa. Syksyisin Nisse keitteli omenahilloa ja muisti aina tuoda purkillisen meillekin.

Nisse lumitöissä

"Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole", sanotaan muistokirjoituksessa. Nisse rakasti erityisesti kesää, olihan hän kesän lapsi niin kuin minäkin, ja harmi oli ettei hän päässyt viime kesästä nauttimaan täällä rakkaassa Hamarissaan, vaan joutui jo keväällä akuuttihoitoon. Toinen rakas paikka Nisselle oli Gotlanti, Ruotsissa. Hän oli ollut siellä sotalapsena, ja sinne jäi pala sydämestäkin. Nisse kävikin joka kesä tapaamassa toista perhettään saarella. Ruotsin-perhe oli mukana muistotilaisuudessa, ja "Ruotsin-veljelle" Nissen poismeno näytti olevan erityisen raskasta. Alzheimer on kuitenkin niin katala sairaus, että parempi näin. Niin yritän itse ajatella.

Siunaustilaisuus oli erityisen kaunis ja oman erityispiirteensä siihen antoi se, että neljä lasta kotikadultamme osallistui siunaukseen kesken koulupäivän. Roosalle, Laurille, Juholle ja Onnille Nisse oli erityinen henkilö. Melkein kuin oma pappa.

Tällainen tarina tänään. Lukijoille tuntematon ihminen, mutta meille tärkeä. Tämä oli minun muistokirjoitukseni mukavasta naapurin vaarista.

Hyvää adventtia!

Tänään vietetään, vesisateessa, ensimmäistä Adventtia. Tästä alkaa joulun odotus. Ja adventista alkaa myös uusi kirkkovuosi. Tämän ensimmäisen adventtisunnuntain väri on ilon väri, valkoinen. Adventtikynttelikkö on kartanossakin kaivettu esiin. Adventtina ei julkisivuja kiillotella eikä asioita kaunistella; elämän rosoisuus ja sielun arvet saavat näkyä ja tuntua. Paikallislehdessämme oli hienosti tuotu esiin ensimmäisen adventin syvin olemus: lehdestä löytyi henkilötarina niin kodittomasta, uskon löytäneestä alkoholistista kuin tsunamissa loukkaantuneesta ja kolme vuotta psykoterapiassa käyneestä taiteilijastakin.

Kuinkakohan paljon me noudatamme traditioita elämämme varrella? Tapoja ja tottumuksia joita on "tapana tehdä", "pakko tehdä", "kuuluu tehdä" tai "niin on aina tehty". Adventtiinkin liittyy monta traditiota. Adventtikynttelikön esiin nostaminen. Ensimmäinen jouluateria, ns. pikkujouluateria. Joulukoristeiden ripotteleminen ympäri huushollia. Ulkojouluvalojen asentaminen. Ensimmäisten pipareiden leipominen. Glögin lämmittäminen. Jouluverhojen vaihtaminen ikkunoihin. Mitä kaikkea sitä nyt onkaan.

Joulua kohti mentäessä "pakko-asioiden" lista senkun kasvaa. Onko joulukalenteri jo hankittu lapsille? Lahjoja täytyy pikku hiljaa ostaa/valmistaa/paketoida, ettei jää viime tinkaan. Joulusiivous: se tarkoittaa koko huushollin luuttuamista viimeisen päälle, yhtäkään kaapin takanurkkaa unohtamatta. Ennen vanhaan kannettiin huonekalutkin ulos, että saatiin puhdasta. Ei ainoastaan puhdasta, vaan putipuhdasta! Työssäkäyvillä riittää "pakollisia" glögitilaisuuksia ja pikkujouluja sun mitä kissanristiäisiä. Pakko pakko pakko. Kiire kiire kiire. Ei uskoisi että joulu on perimmiltään rauhan juhla. Olethan muistanut leikellä mielenkiintoisia ruokareseptejä naistenlehdistä? Tokihan valmistat laatikot ihan itse alusta alkaen?

Pääsiäisenä on pakko syödä lammasta ja jälkiruoaksi pashaa tai mämmiä. Vappu on pakko viettää kossulaseja kohotellen silliaamiaisella ja kärsiä loppupäivä "aikaisesta" krapulasta. Juhannuksena ollaan tietysti mökillä (onko muuta vaihtoehtoa?) ja vahdataan juhannuskokkoa tai -salkoa, mihin kieliryhmään nyt satutkin kuulumaan. Halloweenkin täytyy omaksua, koska suuressa maailmassa se on niin kova juttu. Vaikka meille suomalaisille istuisikin sata kertaa paremmin omaan perinteeseemme kuuluva Nuutti-juhla... Pyhäinpäivänä on pakko käydä hautuumaalla viemässä kynttilöitä iäisyyteen siirtyneiden haudoille. Uutta vuotta täytyy viettää ehdottomasti ison ja iloisen ystäväseurueen kera syöden ja etenkin juoden, raketteja unohtamatta. Laskiaisena luonnollisesti käydään pulkkamäessä, syödään rokkaa ja juodaan punssia, kuinkas muuten. Helluntaina pitää olla heila...

Jos nyt joku teki sellaisen hätäisen johtopäätöksen, että kartanonrouva on traditioita vastaan, niin väärin luuli. Traditiothan auttavat meitä selviytymään tästä kaoottisesta elämästä. Ikävä kyllä, kolikon toinen puoli on se, että ne joissain olosuhteissa myös rajoittavat meitä tekemästä sitä mitä "oikeasti" haluaisimme tehdä. Vetääkö joku muuten vielä lakanoita? Meidän perheessämme lapsetkin osaavat sen. Opin sen tavan äidiltäni, ja jatkan samaa traditiota omassa kodissani. (Harmi että mankelini on niin heikkolaatuinen, että pussilakana ei siitä läpi mene, joten vetämisestä huolimatta nukutaan melko ryppyisissä lakanoissa.) Karjalanpiirakat kuuluvat luonnostaan ruokavalioon. Suursiivouksia ei tehdä ja pölyä on enemmän kuin laki sallii, mutta ei tätä huushollia hävetäkään tarvitse. Luulisin... Jouluverhoista en ole ikinä kuullutkaan, mutta glögiä tulee nautittua enemmän kuin laki sallii. Jne. Jokainen siis tyylillään.

Oliko tällä postauksella tarkoitus olla joku syvällisempi sanoma, en tiedä. Tarkoitus oli innostaa tekemään asioita omalla tavallaan, niin että itse on tyytyväinen. Eikä ole pahitteeksi tuottaa iloa lähimmäisillekään, eli heitäkin lienee syytä kuunnella. Kartanossa on esim. uuden vuoden bilettämiset jätetty suosiolla jo iät ja ajat väliin, koska vuoden vaihtuminen halutaan viettää lasten ehdoilla ja heidän kanssaan (naapureiden lapsia unohtamatta). Se on meidän traditiomme, ja kivaa on ollut. Ehkä joskus tulevaisuudessa, kun lapset lentävät pesästä, me vihdoin ja viimein lähdemme johonkin suureen uudenvuodengaalaan, ken tietää. Ja ehkäpä jouluaattokin vietetään tulevaisuudessa vaikkapa Afrikassa, toisenlaisissa kuvioissa.

Valkeus loistaa pimeydessä. Adventtina on itse kukin kasvotusten sanojensa ja tekojensa kanssa.

Saluti da Milán

Viaggio

Neljän naisen voimin tehty Milanon-pikamatka on jo ohi. Lähdettiin reissuun "vaikeimman kautta", eli Ryanairin halvoilla lennoilla Lappeenrannasta. Siis kahden tunnin automatka suuntaansa bonuksena. Lappeenrannan kenttä on niin pieni ja liikenteellisesti hiljainen, että homma hoituu siellä ripeästi. Parkkipaikkakin melkein oven edessä. Sen sijaan paluu Ryanairin Milanossa käyttämältä Bergamon lentokentältä (nimeltään Orio al Serio) ei ihan niin loisteliaasti sujunutkaan. Tämä kenttä on nimittäin erittäin vilkas, vaikka onkin vain halpalentoyhtiöiden käytössä. Kenttä itsessään on huippumoderni, kaupat monipuolisia, ravintolat ja baarit viihtyisiä. Aikaa kannattaa varata runsaasti. Pelkästään turvatarkastus vaatii hermoja, lisäksi Ryanairin virkailijat vahtaavat silmä kovana, ettei käsimatkalaukku ylitä sallittuja mittoja tai painorajoitusta (10 kg), kappalemäärästä puhumattakaan (tasan yksi, ja siihen sisältyy myös käsilaukku!). Tarkkana piti olla... Bergamosta on tunnin ajomatka Milanon keskustaan, ja busseja kulkee vilkkaasti. Kannattaa ostaa edestakainen lippu, joko lentokentän kioskista tai rahastajalta bussin luona.

Musei, chiese, mercato...

Leonardo da Vinci lienee tärkeä syy lähteä Milanoon, vaatekauppojen lisäksi tietenkin. Sen suhteen matka meni "pieleen". Unelmoin näkeväni "Viimeinen ehtoollinen" -taulun (La Ultima Cena) ihkaelävänä, vaan toisin kävi. Pettymys oli suuri kun Santa Maria delle Grazie -kirkon luona selvisi, ettei kyseistä hartaudella restauroitua ja historiallisesti merkittävää taulua pääsekään katsomaan ilman etukäteisvarausta netissä (hyvissä ajoin ennen matkaa jo), ja vierailijoiden lukumäärä on rajoitettu aika pieneksi päivätasollakin. Kirkon ovet olivat siestan takia tiukasti säpissä, joten sinnekään emme sisään päässeet. Aina ei voi voittaa. Myöskään toiseen unelmoimaani kohteeseen emme päässeet: sunnuntaina jono Breran Pinacotecaan oli epäinhimillisen pitkä ja kylmä kangisti paikkoja, maanantaina museo oli tietysti kiinni.

Sen sijaan upeassa goottilaistyylisessä Milanon tuomiokirkossa (Duomo) kävimme luonnollisesti: uskomatonta ajatella että kirkkoon mahtuu kerralla 40.000 ihmistä. Kryptaan pääsee piipahtamaan, samoin näköalatasanteelle. Piipahdimme myös Duomon kulmilla sijaitsevassa La Scala oopperatalon (Teatro alla Scala) museossa. Pieni mutta kivasti koottu museo: kauniita teatteri- ja musiikkiaiheisia posliinipatsaita (mm. Meissenia), erikoisia musiikki-instumentteja, pelejä, valtaisa teatteriaiheinen kirjakokoelma, värikkäitä piirustuksia ja etsauksia ja vaikka mitä. Yksi ehdoton nähtävyys Milanossa on Castello Sforzesco -linna: muurien sisältä löytyy valtaisa museo eri osastoineen, mm. huonekaluja, taidetta, soittimia, koriste-esineitä, antiikin historiaa, patsaita jne jne. Kannattaa tutustua.

Milanon keskusrautatieasema (Stazione Centrale, lyhennetään SC) on näkemisen arvoinen. Asema ei edusta mitään tiettyä tyylisuuntaa, mutta on huikean komeaa katseltavaa upeine yksityiskohtineen ja marmoreineen. Junaraiteita löytyy peräti 24 kappaletta. Ja tietysti kauppoja ja baareja.

Fare lo shopping

Turhaan ei Milanoa kutsuta muodin mekaksi. Hotellimme sijaitsi kätevästi Corso Buenos Airesin varrella, ja täältä löytyvät kaikki kaupat mitä ihminen (lue: nainen) voi tarvita. Tytär otti vaatekaupoista kaiken irti... Milanolaiset kulkivat jo täyttä päätä toppatakeissa: onhan vaatteet ostettu näyttäytymisen takia, siispä takki päälle ja kävelylle. Me suomalaiset ihmettelimme, koska meillä Pohjolassa toppatakkeihin siirrytään vasta sitten, kun on pakkasta rutkasti. No, Italiassa on eri meininki, monessakin suhteessa. Galleria Vittorio Emanuele II -kauppakuja sijaitsee ihan Duomon aukion vieressä. Ostoskadun yllä on korkea lasinen 1800-luvulla rakennettu kaariholvi: näky on upea. Kadun mosaiikkeja korjailtiin parhaillaan... Täältä löytyy niin luxuskauppoja kuin tyylikkäitä baarejakin. Kylmän ilman kohmettamina pysähdyimme nauttimaan Irish Coffeet, ja maksoimme juomasta vaatimattomasti 15 euroa. No, näihin baareihin tullaankin näyttäytymään.

Toisenlaista shoppailua kokeilimmekin sitten lähtöpäivänä. Saimme vihin Naviglin torista. Siispä sitä etsimään. Ensin opiskelijatyttö lähetti metroasemalta väärään suuntaan, sitten hyvää englantia puhuva papparainen kertoi ettei tori ole edes toiminnassa tiistaina vaan vasta torstaina ja osoitti samaan suuntaan kuin tyttö aiemmin. Vakuutti vielä tietävänsä asian satavarmasti, koska asuu alueella. Löysimme itsemme Naviglin kanaalin varrelta: täältä löytyy mielenkiintoisia putiikkeja ja paljon ravintoloita (joita olisimme kaivanneet jo edellisinä päivinä). Tulipa nähtyä. Niin, se tori. Se löytyi sittenkin, karttaa tarkemmin tutkittuamme. Pötyä puhui siis vanha herra... Tarjonta oli lähinnä kenkiä, vaatteita ja kosmetiikkaa; tyypillistä torimeininkiä. Breran alueen antiikkikirpputoripöytiä tutkailimme ahkerasti sunnuntaina, kun pääsy Pinacotecaan tyssäsi ihmispaljouden takia. Myös tällä alueella on paljon pieniä, tunnelmallisia ravintoloita.

Cibo

Italiassa sitä aina kuvittelee saavansa erinomaista ruokaa, ja yleensä suurkaupungeissa joutuu pettymään. Todellinen ruokafriikki varmastikin selvittäisi etukäteen parhaimmat ruokapaikat. Ex tempore erinomaista ravintolaa on lähes mahdoton löytää, ellei sitten moukan tuurilla. Saimme kuitenkin testattua eräässä viihtyisässä trattoriassa kuulua sahramirisottoa (risotto alla milanese), ja hyvältä maistui. Tarina kertoo erään perheen tyttären laittaneen illallisella tahallaan sahramia tarjottuun risottoon, kostaakseen hänelle suunnitellun sovitun avioliiton. Hetken ihmeteltyään keltaista risottoa vieraat olivatkin ihastuneet makuun, ja legenda oli valmis! Myös Sisiliaa on epäilty tämän risoton alkuperäpaikaksi. Niin tai näin, nykyään sahramirisotto on pohjois-Italiassa yleisesti käytetty lisäke Osso Bucon kera.

Italialainen nauttii aamupalansa (la colazione) yleensä seisaallaan tutussa lähikuppilassa kahvin ja croissantin, tai briossin, muodossa. Isoissa hotelleissa aamiaisella tarjotaan sentään kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä, ja se ilahduttaa meitä turisteja. Rooman hotelleissa on joskus tullut aloitettua päivä pelkällä croissantilla ja maitokahvilla... Mikä kuitenkin ihmetytti pientä kulkijaa oli se, että tässä aidon espresson jalossa maassa piti aamukahvi liruttaa automaatista, eikä se todellakaan maistunut kovin herkulliselta. Vaihtoehtoja koneessa sentään riitti: cappuccino, espresso, caffè machiato, caffè latte, caffè americano... Leipää italialaiset eivät juurikaan syö, paitsi kenties paninon lounaaksi (täytetty sämpylä), ja tietysti jonkun makean viinerin aamupalaksi.

E inoltre...

Milanon keuhkot on Giardini Pubblici, yleinen puisto Venezia-aukion kulmilla. Kauniissa 1700-luvulta alkunsa saaneessa puistossa kannattaa käydä tuulettamassa suurkaupungin pölyjä keuhkoistaan: täältä löytyy myös Planetarium ja Luonnonhistoriallinen museo. Metrolinjoja on kolme, ja niitä on helppo käyttää. Päivälippu maksoi tänä syksynä 4,50 euroa. Hop on-hop off  -kiertoajelubusseilla on kaksi reittiä, hinta on 20,- euroa ja sillä kulkee kaksi vuorokautta kummalla reitillä tahansa. Yksi kierros kestää 1,5 tuntia, ja saahan siinä hyvän yleiskuvan kaupungista. Raitiovaunuja emme testanneet, mutta kätevältä näytti sekin. Eivätkä kävelymatkatkaan mitenkään kohtuuttomia ole, ovathan päänähtävyydet suhteellisen lähellä toisiaan.

Meitä kiusasi siis kalsea ilma, johon emme olleet varautuneet. Se verotti tietysti myös reissunautintoa. Milanolaiset itse istuivat toppatakeissaan ulkokahviloissa lämpölamppujen alla, kuinkas muuten. Onhan se tietysti asennekysymys, ja pukeutumiskysymys? Me Pohjolan ihmiset kaipaamme kuitenkin aina ja ikuisesti lämpöä, joten Milanoonkin olisi ollut kivempi tutustua kesällä. Toisaalta, museoita ja gallerioita on kaupungissa valtavasti, ja niissä tietysti saa olla sisätiloissa. Muistakaa Italiassa matkatessanne siesta, joka katkaisee päivän muutamaksi tunniksi, yleensä 12.30-15.30 välillä. Useimmat museotkin noudattavat sitä, ikävä kyllä. Monet museot ovat lisäksi maanantaisin kokonaan kiinni.

Tytär ei museoista ja kirkoista piittaa; hän nautti vaatekaupoista, ja sai äitikin toki osansa. Uuden toppatakin muodossa, miten muutenkaan... Adesso sono molto elegante.

Niitä näitä, jorinoita

Niinhän siinä kävi, että kun jostain luopuu, niin jotain muuta tulee tilalle. Ennen kuin kyyneleet olivat ehtineet kuivua vanhempainyhdistyksen toiminnasta luovuttuani, sain tilalle kahden vuoden pestin kaupunkimme Yrittäjänaisten puheenjohtajana. Ja pariin muuhunkin yhdistykseen on jo kosiskeltu. Niin meitä aktiivisia immeisiä viedään, kuin pässiä narusta. Osaan sanoa kuitenkin "ei" tarpeen tullen, sen olen matkan varrella kantapään kautta oppinut. Vatsakatarri opettaa.

Talvi ei ole päässyt vielä yllättämään. Sen se tekee kuitenkin, tunnetusti. Talvirenkaat on rouvan menopeliin sentään jo vaihdettu, kiitos puolison. Eräänä talvena pari vuotta sitten tuli lumi niin aikaisin, että kaikki piharuukut sun muut rekvisiitat hautautuivat koko talveksi lumen alle, ja pääsääntöisesti rikkinäisinä löytyivät keväällä. Yritän olla reippaampi tänä vuonna. Tosin kesäkukkalaatikot herrani ja hidalgoni taisi tyhjentää (pyynnöstäni) eilen... On mahtanut ohikulkijoita naurattaa, kun kulahtaneet kesäkukat itsepintaisesti nököttivät terassin laidalla.

Onneksi on ystävät ja sukulaiset! Rakas ystäväni martoissa pitää huolen, että muistan juhlapyhät ja merkkipäivät. Aina muistaa muistuttaa että "oletko käynyt kaupassa", "tiesitkö että isänpäivä lähestyy", "oletko ostanut joulupostimerkit", "kenen nimipäivä onkaan huomenna", jne jne. Siunattu ihminen. Appiukko puolestaan kävi virittämässä kanaverkot omena- ja kirsikkapuiden ympärille, pupujussien harmiksi. Keväällä hän käy omenapuut suihkuttamassa asiaankuuluvasti. Mihin joutuisin ilman näitä tukiverkkoja! Oma pää on kuin tuulitarha kun kyse on näistä käytännön asioista.

Joka vuosi päätän hankkia joululahjat pitkin vuotta ja välttyä joulunaluskaaokselta.-  Joka vuosi huomaan aatonaattona etsiväni kaoottisista ostoskeskuksista vielä viimeisiä joululahjoja. Joka vuosi joulupyhien jälkeen päätän vakaasti, että ensi vuonna perhe viettää joulun muissa maisemissa. - Joka aattoilta ruokapöytämme ympärillä istuu tusina nälkäistä (ja iloista) suuta. Uudenvuoden lupauksia en sentään tee ikinä. Mitä niitä rikkomaan... Kun mikään muukaan ei mene niin kuin elokuvissa.

Ostin jo ensimmäisen akkainlehden teemana "Joulu". Kuvissa iltapukuihin sonnustautuneet, jalokiviin ripustautuneet kauniit ja onnelliset ihmiset istuvat auvoisasti kristallilasit kädessään tyylikkään jouluisesti teemavärein sisustetuissa kartanoissaan, ruokapöydässä kimaltelevat hopeat ja kristallit ja pellavat, kera upeiden ruokaluomusten. Aah. Taas kerran huomaan meneväni mukaan tähän satujen maailmaan. Flyygeli soi, ihmisillä hyvä tahto ja kauniit käytöstavat, ja elämä on upeaa. Mikä on joulua odotellessa!

Suoraan sanottuna, suurin piirtein: kartanonrouva haluaisi vain nukahtaa talviunille ja herätä kevätauringon kutitukseen huhtikuussa.

Historiallinen Hamari

Tänään ajattelin muistella miten me tänne historialliseen Hamariin aikanaan päädyimme asumaan, ja mikä tässä kyläpahasessa on niin merkittävää. Aikanaan puolison kanssa hynttyyt yhteen lyötyämme hankimme asumisoikeusasunnon ja elelimme siinä onnellisina kahden koiran kanssa. Puoliso havitteli kuitenkin koko ajan omakotitaloa, olihan hän aina sellaisessa asunut, ja ammattikin kun oli kirvesmies, niin tarve oli saada jotain omaa. Etsimme korjattavia taloja, kävimme pakkohuutokaupoissa, anoimme kaupungilta tonttia... Vuodet vierivät, mitään ei löytynyt, tonttia ei herunut, appivanhempien takamaillekaan ei poikkeuslupaa myönnetty. Ehdimme jo vaihtaa isompaan asoasuntoon, kun lapsiakin oli siunaantunut.

Sitten eräänä päivänä puoliso raahasi minut tänne Hamariin. Mikä ihmeen Hamari - täysin musta aukko sivistyksessä... Esitteli tontin ja kysyi saako ostaa. Vastasin että tee mitä haluat, mutta minä en tänne jumalan selän taakse muuta. Toisin kävi. Tontti hankittiin, herra ajelutti rouvaa vähän väliä tonttia tiirailemaan, kuvaili talon mallia, hehkutti veneilyn ihanuutta... Rouva lämpeni. Pikku hiljaa ymmärsin myös ympäristön ainutlaatuisuuden: meri ja luonto, kyläkoulu, historian havina ja asumisen kerroksellisuus. Täydellistä!

Siitä se lähti. Puoliso rakensi omin kätösin ihanan, mansardikattoisen perinnetalon tontille, omien piirustusten pohjalta. Matkan varrella selvisi sekin miksi tämä tontti itsessäänkin on niin merkittävä. Heikki Liimatainen oli hamarilainen leipuri 20-luvun alussa. (Ja koska maailma on pieni, hänen pojanpoikansa työskenteli firmassamme monta vuotta sisustusasentajana...) Vielä kuuluisampi Liimatainen oli koko Suomen kansalle; juoksihan hän olympiakultaa maastojuoksussa v. 1920 Antwerpenissä ja v. 1924 Pariisissa, yhdessä Paavo Nurmen kanssa. Kunta palkitsi Liimataisen tontilla ja talolla Hamarin rannassa: ja se tontti on tämä meidän tonttimme, sattuvasti nimeltään Olympiamuisto.

Liimatainen ei itse asunut talossa koskaan, vaan siinä eleli vaihtelevia vuokralaisia, mm. mustalaisia, jotka saivat hamarilaisilta reilun ja tasavertaisen kohtelun. Jossain vaiheessa tontti on jaettu kahteen osaan, ja me siis hankimme ensin sen puoliskon, jossa aikanaan sijaitsi hevostalli ja huussi. Toisen tontin hankimme muutamaa vuotta myöhemmin, ja tontilla seissyt rapistunut taloraato paloi lasten tulitikkuleikkien seurauksena v. 2005. Sekin oli aikamoinen episodi. Makoilimme ruoan jälkeen puolison kanssa sohvalla päivätorkuilla, kun heräsimme siihen että joku paukuttaa ovea. Tuntematon nainen seisoi oven takana ja selitti että talo palaa. Kesti hetken ymmärtää. Sitten tulikin kiire. Oma huopakattomme kuumeni nimittäin liekkien leimutessa huolestuttavassa määrin. Puoliso juoksi sisälle palavaan autiotaloon tarkastamaan ettei siellä ole ketään jumissa. Koko yön istuivat palomiehet sitten kipinävahteina savuavien raunioiden ääressä.

Elämä on ollut ihanaa täällä "kyläpahasessa". Meren läheisyys on sielua ravitsevaa. Kesällä uidaan (savisessa) vedessä, laiturille matkaa vaatimattomat 50 metriä. Talvella on luisteltu jäällä, ja tietysti hiihdetty ja lumikelkkailtu. Ensimmäiset kesät menivät veneilyn parissa, sittemmin se harrastus on hyytynyt mm. mökkiprojektin takia. Poika kavereineen käy ongella,  ja välillä soutavat Sahasaarille yöpymäänkin. Hamarin kuuluisa Lokki-kahvila (SEOksikin kutsuttu) vetää niin aikuisia kuin lapsiakin, ehtoisan isäntäparin ansiosta. Eikä vain hamarilaisia, vaan ympäri Porvoon tullaan Hamarin Seolle näyttäytymään. Melojat poikkeavat kesäisin puolenmatkankahveille. Veneilijät piipahtavat tankkaamassa ja kupposella. Talvisin hiihtäjät kansoittavat Seon pihan. Ja monen moista tapahtumaa mahtuu vuoden varrelle.

Kyläkoulu oli yksi suurin syy siihen, että rakensimme tänne. Lasten kannalta pieni koulu on luksusta, jos on mahdollisuus valita. Useimmiten ei ole. Opettajat tuntevat kaikki lapset, ja kaikki lapset toisensa. Vanhemmatkin ovat yhtä suurta perhettä. Olen ollut onnekas kun olen saanut seitsemän vuotta vetää Vanhempainyhdistys-toimintaa näin ihanassa koulussa. Hamarin koulu on saanut alkunsa jo 1800-luvulla, kiitos edistyksellisen August Eklöfin, joka omisti höyrysahan ns. Sahasaarilla, tuossa meitä vastapäätä. Koulu aloitti kaksikielisenä ja yksityisenä v. 1884, ja v. 1916 se muuttui yksikieliseksi ja kunnallistettiin seuraavana vuonna. Koulussa onkin aina kunnioitettu kylän historiaa; mm muutama vuosi sitten oppilaat tekivät upean nelivärisen, kovakantisen satukirjan "Koira nimeltä koira - lasten tarinoita Hamarista".

Niin, koskaan ei pidä sano ei koskaan. Kartanonrouvakin joutui syömään ensimmäiset, epäkohteliaat sanansa puolisolle, ja kymmenen vuotta on hujahtanut näissä merellisissä maisemissa. Hyvin olen viihtynyt vaikken juurikaan tuntenut koko kylää aiemmin. Onhan se kiva tunne, kun uudet tuttavuudet ajavat tänne ensimmäistä kertaa ja ovat ihan haltioissaan maiseman nähtyään. Itsekin innostuu aina uudestaan. Monta kertaa vuoden aikana kiipeän Hamarin kallioille katsomaan merimaisemia ja tunnen läikähdyksen sydämessä. Täällä mekin saamme asua.

Jos kiinnostaa kuulla Kissa-Miinasta, Intiaani-Gustafssonista, postineiti Iriksestä tai limonaditehtailija Sjöholmista, niin Porvoon kaupungin kotisivuilla on julkaistu tarina Porvoon kansallinen kaupunkipuisto -kohteista, ja yksi niistä on tämä meidän Hamarimme. Lukekaa hauskoja ja mielenkiintoisia tarinoita menneiltä ajoilta. Ilman menneisyyttä ei ole nykyhetkeä, eikä ilman nykyhetkeä ole tulevaisuutta.

Mukavaa viikonloppua. Ja iloista isänpäivää! Kiitos meidän isillemme ihanasta kodista!!!

Hajuton, väritön, mauton...?

Kun itse kuuluu ns. assertiiviseen elikä itsevarmaan persoonallisuustyyppiin, niin väkisinkin välillä miettii voisiko sitä olla kuitenkin vähän näkymättömämpi joskus. Tästä saan oivan aasinsillan avata hiukan Enneagrammin kiehtovaa maailmaa teille lukijoille. Auttaa nimittäin kummasti pärjäämään muiden ihmisten kanssa, kun osaa hahmottaa miksi meidän persoonallisuutemme niin kovasti eroavat, ja toisinaan eivät eroa, toisistaan. Kun ensisijaisesti ymmärtää itseään, on helpompi ymmärtää myös muita. Nimenomaan tässä järjestyksessä. Enneagrammin tarkoitus ei ole lähteä analysoimaan ketään, "laittamaan omaan ruutuunsa", vaan oppia ymmärtämään. Ihan totta, me kaikki olemme erilaisia! Ja se jos mikä on hienoa.

Yksi näkökulma persoonallisuustyyppeihin on karkea jako kolmeen tyyliin; itsevarmat, vetäytyvät, tunnolliset. Yksinkertaistettuna se saattaa esim. työelämässä näkyä niin, että assertiiviset saavat ideat, tunnolliset toteuttavat ja vetäytyvät tarkkailevat. Kuvaus kertonee selkeimmin erilaisista tavoista katsoa maailmaa, vaikka onkin karrikoitu. Selvyyden vuoksi, jokaisen työpanos on yhtä tärkeä kokonaisuuden kannalta, joten tästä jaottelusta ei ole lääkkeeksi työtehokkuuden analysoimiseen...

Assertiiviset persoonallisuustyypit (3, 7, 8) ovat niitä, jotka aina näkyvät ja etenkin kuuluvat. Heistä pursuaa silminnähtävää energiaa, tavoitteellisuutta ja rohkeutta, ja ideoitakin piisaa. Tarvitaankin siis tunnolliset persoonallisuustyypit (1, 2, 6), jotta ideoista on myös käytännön tasolle. Tunnolliset sitoutuvat, ovat ihmiskeskeisiä ja oikeudenmukaisia, ovathan he auttavaisia ja käytännöllisiä. Sitten tarvitaan vielä ne, jotka miettivät ensin rauhassa asioita, elikä vetäytyvät tyypit (4, 5, 9). Täältä löytyvät luovuus, loogiset ratkaisut ja joustavuus. Voila, meillähän on käsissämme melkoinen tiimi!

Samojen lainalaisuuksien tavoin sujuu elämä niin koulussa kuin ihmissuhteissakin. Turhaan ei siis enneagrammia sovelleta myös parisuhteeseen, sillä siellä jos missä päät välillä kolisevat, ja kovaa. Kun toinen ärhäkkänä haluaa "nostaa kissaa pöydälle" ja toinen pakenee kauhuissaan autotallin hiljaisuuteen, ei liene epäselvää mitä tyyppiä itse kukin edustaa. Jos olet siis päällekäyvää tyyppiä, anna tilaa vetäytyvälle puolisollesi ja ymmärrä hänen tarvettaan miettiä asioita ensin omassa rauhassaan. Ei hänkään todennäköisesti nauti sinun päsmäröinnistäsi sen enempää kuin sinä hänen pakenemisestaankaan. Kuulostaako jo suorastaan kammottavan todelliselta?

Summa summarum, ei ole "ärsyttäviä ihmisiä", on vain ihmisiä jotka ärsyyntyvät. Kysymys kuuluukin: kannattaako erilaisen ajattelutavan takia ärsyyntyä, ja kuinka paljon energiaa kuluu siihen, että vahtaa muiden tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Ihan liian paljon. Häkellyttävä tosiasiahan on, että se mikä toisessa ärsyttää, onkin luultavasti piirre, joka löytyy myös itsestä. Sitä ei vaan halua tunnustaa itselleen. Yritetään yhdessä olla suvaitsevampia, niin on kaikilla kivempaa. Ja olkaamme armollisia myös itsellenne!

(Osa kuvista Porvoon Kulttuurinystävien maanmainiosta näytelmästä Herrankukkaro.)

Pyhäinpäivän tunnelmia

Eilen vietettiin Pyhäinpäivää, entiseltä nimeltään Pyhäinmiestenpäivää. Nykymaailmassa kaikki ovat pyhiä, niin miehet kuin naisetkin. Päivän teemana on poisnukkuneiden muistelu, siitäkin huolimatta että Jumala on elävien Jumala, ei kuolleiden. Pyhäinpäivä on yksi kristikunnan suosituimpia kirkossakäyntipäiviä. Me emme kirkossa käyneet, kuten emme juuri muutenkaan. Emmekä käyneet hautausmaallakaan, kuten useimmat tekevät. Miksi me emme osaa muistella poisnukkuneita ystäviämme ja sukulaisiamme haudan äärellä, sitä en osaa selittää.

Puolisoni on kuvaillut hautuumaalla käyntiä turhaksi, koska eihän siellä ole ketään. Ymmärrettävä näkökulma. Ja niin on sekin, että juuri nimenomaan kirkkomaalla on muistelu helpompaa ja ikään kuin luontevaa. Minulle tulee hautausmaalla paha olo. Muistelen mieluummin hymyillen; katselen valokuvia ja muistelen yhteisiä tapahtumia ja asioita. Kannan mukanani ajatuksissani joka päivä.

Eilinen päivä ei muuten eronnut muista lauantaipäivistä, paitsi että kaksi suru-uutista kantautui tietoisuuteeni. Ensin ystävätär soitti ja kertoi olevansa tätiään tukemassa, koska tämän poika on traagisesti kuollut ulkomailla. Äidin tuskaa en uskalla edes ajatella. Illalla tuli tekstiviesti toisaalta: rakas naapurin setä on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Suren häntä valtavasti. Hän on kulkenut mukanamme siitä asti, kun muutimme tänne kylämaisemaan. Otti ystävikseen, kestitsi lapsiamme, istui monena vuonna joulupöydässämme ja tyttäremme syntymäpäivillä, kävi tekemässä lumitöitäkin pihallamme toimeliaisuuttaan, yhdessä teimme pihahommia, kävimme kahvilla ja vaimoaan vanhainkodissa tapaamassa.

Naapurin vaarin vei kammottava sairaus, Alzheimerin tauti. Samaa potee vaimonsa vanhainkodissa. Sama tauti on kolmannellakin naapurillamme. Asiat on otettava vastaan niin kuin ne tulevat. Pyhäinpäivänä muistelin muitakin poisnukkuneita. Rakas Saima-mummoni lähti dementoituneena vanhainkodissa. Olin menossa katsomaan viimeisen kerran, en ehtinyt. Itketti oma saamattomuus ja väärä tärkeysjärjestys. Yksin kuoli. Saima-mummo oli erityisen rakas, koska vietin paljon aikaa hänen kanssaan, vuodet ennen koulua lähes asuin maatilalla. Ihailin hänen tyylikkyyttään ja jämptiyttään. Hän opetti minua leipomaan karjalanpiirakoita. Hän opetti kauniin kattauksen merkityksen. Hän oli naiseuden esikuvani.

Muistelin myös edesmennyttä kälyäni, joka lähti liian varhain ja vääristä syistä. Muistan kuinka syyttelin itseäni siitä etten ymmärtänyt hänen vaivojaan. En osannut olla empaattinen. Ja kuitenkin, niin paljon mukavia yhteisiä vuosia kun kasvatimme lapsiamme samaan tahtiin, matkustelimme ja retkeilimme, vietimme juhlaa ja arkea, pidimme yllä traditioita, puhuimme, itkimme ja nauroimme. Katselen kuvia ja huomaan itkeväni vieläkin, vuosien jälkeen. Olenko itsekäs kun harmittelen ettei häntä ole enää, ystävänä ja retkikaverina, traditioita ylläpitämässä?

Muistelen ystäväni puolisoa, joka lähti yllättäen kesällä, mies parhaassa iässä, työssään pätevä. Muistan kuinka istuimme pari viikkoa aiemmin laiturilla viinilasit kädessä ja suunnittelimme matkoja. Nauroimme kuin ei maailmassa olisi huolen häivää. Lyhyeen loppui elämänilo, matkat jäivät tekemättä, vain suru jäi jäljelle. Miten pienestä on elämänlanka kiinni. Muistelen työntekijäämme, jota yritimme auttaa ja tukea, tarjota sairaslomaa ja hoitoa, kuunnella. Masennus vei voiton; ei ihminen silloin enää kuuntele kun on päätöksensä tehnyt, esittää vaan kuuntelevansa. Hauska mies oli eläessään, aina metkut mielessä, sydämellinenkin.

Onhan heitä, muistelemisen arvoisia ja rakkaita. Paljon jäi hyviä tekoja tekemättä, paljon kauniita sanoja sanomatta. Niitä voimme tehdä nyt ja sanoa nyt, me elävät toisillemme.

Päev Tallinnas

Ettei elämä käy tylsäksi, tein vaihteeksi Tallinnan-pikareissun. Olipa merkillistä seurata sivusta miten erilaista on porukka laivalla eri päivinä ja kellonaikoina. Lähtö tapahtui torstai-iltana Tallinkin viimeisellä lautalla. Jo moottoritiellä matkalla Helsinkiin ihmettelin, kun joka toinen auto oli virolainen. Vielä suurempi oli ihmetys autolähtöselvityksessä, kun suomalaisia rekkareita näkyi valtaisassa joukossa vain muutama. Laiva oli täpötäynnä väsyneitä virolaisia nuoria miehiä, mitä ilmeisemmin matkalla kotiin pitkää viikonloppua viettämään, Suomessa tehdyn työn uuvuttamina.

Voi aikoja, voi tapoja. Pidän virolaisista valtavasti, ja omassakin yrityksessä on virolaista työvoimaa hyödynnetty. Siltikin otan nyt kantaa. Paheksun sitä että rakennusmiehet tulevat Virosta, ja suomalaiset ovat ilman töitä. Paheksun sitä että hintataso on virolaisen halpatyövoiman takia niin alhainen, ettei suomalaisella firmalla, joka käyttää suomalaisia työntekijöitä, ole näille markkinoille juurikaan mitään saumaa enää. Jos urakan laskee niin alhaisilla hinnoilla, ettei itselle jää mitään eikä haittojakaan ole hintaan laskettu mukaan, ja silti joku muu ottaa urakat vielä halvempaan hintaan, alkaa homma haiskahtaa. Ja pahasti.

No, se siitä kantaaottamisesta. Tallinnassa oli perjantaina järjettömän hieno aurinkoinen päivä, ja puolison kanssa leikittiin turistia ja kuljeskeltiin mm. Toompean mäellä. Harjumäen Kõlakodassa syötiin pannkoogit. Nimestään huolimatta kyse on isosta letusta, johon erikseen tilataan mieluisa täyte. Ranskassahan sama asia kulkee nimellä crepês, paitsi että niihin täyte laitetaan valmiiksi lätyn väliin. Oma suosikkitäytteeni on Virossa õunamoos ja hapukoor (omenahillo ja vuolukerma). Nam. Pannkoogeja saa joka paikassa, on niin suosittu tuote. Lämmitetyt punaviinitkin käytiin aitotallinnalaiseen tapaan nauttimassa idyllisten vanhojen muurien suojissa.

Niguliste kirkossa piipahdettiin, pitkästä aikaa, samoin Linda-puistossa ihailemassa 250 vuotta vanhoja puita ja pronssista Linda-patsasta. Näytti likka palelevan... Seurattiin hilpeydellä haravointiporukkaa, joka teki työtään suurella hartaudella; kolme lapiollista lehtiä jätesäkkiin kolmen haravoijan voimin, sitten hetki seurustelua, ja taas kolme lapiollista... Vauhtia tuli heihin kun esimies pyyhälsi paikalle. Vauhti loppui kun esimies taas häipyi. Ihan samanlaista touhua siis kuin kaupungin työntekijöillä täällä kotikaupungissammekin. Työtä pieteetillä. Nii õige!

Kämpillä pestiin ikkunat ja ihmeteltiin miten pölyistä ilma Tallinnassa todellakin on. Taloyhtiön pojat kävivät vaihtamassa palovaroittimet, entiset kuulemma hälyttivät vähän väliä turhan takia. Isännöitsijäkin kävi henkilökohtaisesti tervehtimässä ja tuomassa koodiavaimet autotalliin. Saimme yöllä aikaan hälytyksen autotallissa, kun ei meille oltu aiemmin toimitettu avainta. Mikä lie lapsus. Asiat aina lopulta selviävät kuitenkin.

Kotona huomattiin netistä, että asuntomme yläpuolella olisi tismalleen identtinen asunto myytävänä. Olisipa houkutteleva ajatus hankkia se vuokraustarkoituksiin, vaan eipä ole talouspuoli niin hyvällä mallilla. Vinkkinä vaan, jos ketä kiinnostaa asunnon hankkiminen Tallinnasta. Kyllä lähtee!

Joku kyseli miten hintataso on euron tulon jälkeen muuttunut. Huomattavasti. Hintojen nousu alkoi näkyä jo viime vuonna loppuvuodesta. Euron tulon jälkeen hinnat ovat vakaasti hiipuneet ylöspäin. Tilanne on siis ihan sama kuin se oli meilläkin aikoinaan. Euron ei pitänyt vaikuttaa hintoja korottavasti, vaan toisinpa kävi. Entinen markka on nyt euro. Sääliksi käy virolaisia, koska siellä elintaso on todella kehno, ja keskipalkka lienee jotain 700 euron hujakoilla. Sillä ei juhlita. Ei siis ihme että työt Suomessa kelpaavat. Siinä mielessä tietenkin pitää iloita virolaisten puolesta, että edes tällä puolella lahtea on töitä tarjolla heille.

Niin, miten matkustavaiset siis eroavat eri päivänä ja kellonaikoina? Paluu tapahtui perjantaina 17.30 laivalla, joka oli täynnänsä juhlivia (ja muutamia örveltäviäkin) suomalaisia. Meno oli ihan toista kuin torstai-iltana toiseen suuntaan. Värikästä on siis laivahenkilökunnankin elämä tämän sillisalaatin keskellä. Väittäisin että kauppa kävi ja raha liikkui paremmin perjantailaivalla...

Viinakuu on huomaamatta vaihtunut talvekuuksi. Talvesta ei kuitenkaan tietoa ole, kun lämpötila sitkeästi pysyttelee lähellä peräti kymmentä astetta. Hiukan käy sääliksi Levin yrittäjiäkin, kun lumen puutteen takia jää merkittävät kisat pitämättä. Raha se maailmaa kaikesta huolimatta pyörittää, ja nyt jäävät kisatulot yrittäjiltä saamatta. Minkäs luonnonvoimille tekee. Ehkä kisat saadaan siirrettyä myöhäisempään ajankohtaan tulevaisuudessa.