Kalevalasta kajahtaa

Voi oliko se sittenkin Karjalasta... Suomalaisen kulttuurin päivään ei varmaankaan liity "pakollisia" ruokatraditioita, joten päätin vääntää vaikkapa lihamakaronilaatikon. Eikös se ole kansallisruoka jos mikä? Rakkaan marttaystäväni kanssa olemme kerran jos toisenkin pohtineet sitä, kuinka rasittava ruoka kyseinen laatikko on. Ajatelkaa nyt vaikkapa erilaisten työvälineiden ja astioiden määrää: paistinpannu jauhelihaa varten, kattila makaronin keittämistä varten, yksi kippo munamaitoseosta varten, uunivuoka paistamiseen, lisäksi paistinlastaa, vispilää, kauhaa, lävistintä sun muuta. Ihan älytön määrä työvälineitä niinkin vaatimattoman ja mitäänsanomattoman ruoan tekemiseen. Senpä takia mokomaa ei kovin usein viitsi lähteä edes valmistamaan. Paitsi siis tänään.

Ei minulla ollut tosiaankaan mitään ajatusta puhua makaronilaatikosta. Se oli vain (esi)lämmittelyä. Ei ole tosin lopputuloksestakaan mitään tietoa vielä tässä vaiheessa tarinaa...

Istuin maanantaina Silmäklinikalla odottamassa tapaamista kirurgin kanssa. Olin hyvissä ajoin paikalla ja odotushuoneessa pyöri tv:ssä ohjelma nimeltä Sukari. Tiedättehän tämän Suomen lahjan huonekalukaupustelulle, Herra Maskun? Olipa mielenkiintoista. Aikanaan meinasi jauhot mennä kurkkuun, kun kuulin Hjalliksen (herra Jokerit, tiedättehän?) lähtevän mukaan talk show -isännäksi. Sattumoisin pidän kyseistä herraa paitsi erittäin lahjakkaana liikemiehenä ja ex-purjehtijana, myös huonosti käyttäytyvänä suorasuuna. No, en ole seurannut kyseistä keskusteluohjelmaa ikuna, enkä tasan tarkkaan ollut aikonut katsoa Sukarin ohjelmaakaan. Toivoisin etten olisikaan.

Jaksossa pyörittiin Ranskassa, tarkemmin Nizzassa, missä herra Sukarilla oli hulppea kämppä ilmeisesti yhtä hulppealla merinäköalalla. Ranskan kieltä liikemiehemme ei luonnollisestikaan taitanut sanaakaan, mutta vielä hämmentävämpää oli tajuta, ettei hän osaa englantia sen enempää. Oli surkuhupaisaa kuunnella Topin selittävän suomeksi (!) taksikuskille minne on menossa. Olisi nyt edes kuvaaja takapenkillä auttanut vähän miestä mäessä. Tai vaikka mäen alla. Kämpän avaimetkin olivat lähtötohinassa jääneet Suomeen. Sattuuhan sitä. Ainakin kartanossa joskus... Sisustusalan expertit olivat tehneet mittavan, 180 tuhannen euron arvoisen remontin kämpässä, ja sitten vaan lukaali myyntiin. Ilmeisesti Topi tarvitsee rahaa johonkin yleishyödyllisempään tarkoitukseen koti-Suomessa. Niin kuin esimerkiksi sisähuvipuistoon. Oikein, oikein kiva juttu.

Ei minun ollut aikomus tosin Topistakaan sen enempää tarinoida. Muistaakseni olin ajatellut mainostaa rakasta kälyäni, joka tekee aivan mahtavia kalevalainen jäsenkorjaus -hoitoja. Hän tulee vaikka kotiinne pedin ja välineistön kanssa. Voin luvata että olo on taivaallinen kälyni käsittelyn jäljiltä ja ranka niin paikallaan kuin se fyysisesti on mahdollista. Kalevalainen jäsenkorjaus on hellävaraista mobilisaatiokäsittelyä ja sopii erityisesti tuki- ja liikuntaelinsairauksien hoitoon. Se perustuu ikiaikaisiin kansanparannustaitoihin, kuten muuten kuppauskin. Sitä en ole vielä uskaltanut kokeilla, joten en osaa suositellakaan...

Niin, tämä oli siis mainos. Kalevalainen jäsenkorjaus on kulttuuriteko vailla vertaa. Tekisi varmaan hyvää näille tiukkapipo-hjalliksille siinä missä tohottaja-topeillekin. Jos ja kun bisneksenteoltaan ehtivät...

Ja mitä tulee herra Väinämöiseen: jonnekin lämpimämpään olisi saanut kulkunsa aikoinaan suunnata.

"Vaka vanha Väinämöinen

lähteäksensä käkesi

tuonne kylmähän kylähän,

pimeähän Pohjolahan."

(Kalevala: kuudes runo)

Reinoja ja kaksitahtisen tuoksua

Eilen lauantaina ajettiin Hamarin Seolla legendaarinen pappamopokisa, jo kymmenennen kerran. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, vaikkakin kisa on etupäässä takapäässä leikillinen. Juurikaan missään mediassa ei tapahtumasta ilmoitella, mutta paikalliset ja asiaa harrastavat ympäri maan tietävät milloin on syytä suunnata askeleet (ja kaksitahtisen pärinät) tuohon Hamarin yhteiseen kulttuurin kehtoon.

Yhden ainoan kerran kisa on jouduttu siirtämään kuivalle maalle, v. 2008, kun jäätä ei kerta kaikkiaan ollut riittävästi. Tänä vuonna puolestaan ajettiin historian hankalimmassa kelissä. Radan pinnalle oli kerääntynyt vettä niin paljon ettei kuivin Reinoin ollut juurikaan mahdollista kierroksesta selvitä. Eikä helppoa ollut "umpihangessakaan". Tänä vuonna olivat siis kovilla niin mopot ja sähkölaitteet kuin miehetkin.

Koska kisa ajetaan pappamopoilla, niin kisa-asutkin ovat sen mukaiset. Ja osaavat fanitkin asianmukaisen pukeutumisen:

Kolmipyöräisilläkin ajettiin kisaa; nopein aika sadalla metrillä (tai jotain sinne päin).

Eräs kilpailija tokaisi, ettei raskainta ollut juosta radalla, kun mopo hyytyi, vaan kantaa sitä riivatun mopoa. Jalkatapit kun pistivät hanttiin lumihangella... Tapahtuma huipentuu Le Mans 24 -ajoon, joka siis ei tarkoita 24 tuntia vaan 24 minuuttia! Tänä vuonna sekin aika jouduttiin puolittamaan karmaisevan märän kelin takia.

Olipa taas kerran hauska tapahtuma, ja illalla jatkettiin jälkipelin, vale-Elviksen ja lystinpidon tahdissa.

"Anopin yllätysvissiitti hiertää pikkusen rapulassa."

-Halavatun Papat-

Hyvää itsenäisyyspäivää, Viro!

Tiesittekö että tänään (perjantaina) vietetään Viron itsenäisyyspäivää? Toista niistä. Aivan totta, Virolla on kaksi itsenäisyyspäivää. Tänään on "se alkuperäinen", kun Viro v. 1918 julistautui itsenäiseksi valtioksi. 24.2. virolaiset siis marssivat pingviinipuvuissaan presidentin vastaanotolle. Valitettavasti presidentinlinna Tallinnassa on aivan liian pieni näihin kalaaseihin, joten juhlia vietetään milloin missäkin. Nykyinen presidentti (vuodesta 2006 asti) Toomas Ilves on ollut innovatiivinen ja vienyt vastaanottoa myös muihin kaupunkeihin, kuten Tartoon, Narvaan, Saarenmaalle jne. Tiesittekö muuten että presidentti Ilves on syntynyt (26.12.1953) Tukholmassa? Ja muutenkin hyvin kansainvälinen mies.

Se toinen Viron Itsenäisyyspäivä on 20.8. ja on perua siitä, kun Viro vuonna 1991 irtautui Neuvostoliitosta ja julistautui toisen kerran itsenäiseksi. On siinä pienellä maalla historiaa kerrakseen. Maasta se pieninkin ponnistaa, ja monessa on nähty, että Viro on välillä Suomeakin edellä kehityksessään. No, yllättäen maa kuin maa kerää voimansa ja energiansa jos on ollut suuren ja mahtavan äiti-Venäjän kainaloisena...

Kartanossa on vaihteeksi ollut virolaisverta vieraana ja siitä syystä aika paljon keskustellaan maidemme välisistä eroista, tai yhtäläisyyksista. Ja erilaisista ilmaisuista. Eräs virolaisvieraamme aikanaan tutustutti meidät kamaan. Tarkoittaa talkkunaa. Eilen käytiin syvällinen keskustelu hapukoorista, vuolukermasta. Ja tietysti saatiin faktoja itsenäisyyspäivästä ja sen vietosta. Välillä ollaan viihdytetty itseämme eksytyssanoilla; ruumi koristaja (huoneen siivooja), pulma (häät), viiner (nakki), kortsu kreem (ryppyvoide), türa (kulli),... jne. (Pyydän anteeksi viimeistä).

Alunperin ajattelin viettää tämän päivän Tallinnassa, mutta suunnitelmat vähän muuttuivat matkalla. Ei mikään ihme tässä perheessä. Toisaalta, päivää on vielä jäljellä ja laivat tulevat ja menevät... Viron vironkielinen nimi on muuten Eesti Vabariik, mutta on poliittisesti (?) korrektimpaa käyttää suomenkielistä nimeä Viro. Moni tosin puhuu Eestistä, eikä sekään kai pannassa sentään ole. Toistaiseksi. Virolaiset itse käyttävät Viro-nimeä, olen huomannut. Tästäkin asiasta käytiin joskus intressantti keskustelu, mutta en oikein saanut selvyyttä kumpi onpi parempi...

Talviloma lähenee loppuaan tältä erää, eikä kotikulmia pidemmälle ole päästy. Sujuuhan se näköjään näinkin. Vaihteeksi. Vaikka on se Thaimaa aina Thaimaa, näin talvisaikaan?

Talviloman riemuja

Kartanossa vietetään lasten (ja puolison) talvilomaa koulusta, tänä vuonna ihan kotinurkissa. Sattuneesta syystä. Mieli halajaa kuitenkin aina tähän aikaan vuodesta lämpimämpiin maisemiin. Niin kuin Thaimaaseen. Lämmöllä muistelemme muutaman vuoden takaista matkaamme tuohon suomalaisten yhteen lempikohteeseen, eikä ihme. Ihanaa ruokaa, fantastisia jalkahierontoja, kuumankostea sää, ystävälliset ihmiset, houkutteleva meri:

Perheessä on tosin kaksi talvea(kin) syvästi rakastavaa henkilöä: isä ja tytär. Perheenpää hiihtää into piukassa aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus, tytär pulkkailee, laskettelee, luistelee ja hiihtääkin. Joskus on viiletetty koko perheen voimin luistimilla Hamarin selällä. Viime viikkoina yksi harrastus on ollut yli muiden, nimittäin lumenluominen. Sitähän on riittänyt. Pähkäiltiin että mahtoiko viime talvenakaan olla näin paljon lunta. Epäilen. Terassille jäivät kesäkalusteet ja siellä ne yrittävät selvitä lumimassojen alla:

Rouva oli aikonut tällä viikolla keskittyä suursiivoamiseen, vaan toisin kävi. Jottei elämä olisi jo tarpeeksi tasapaksua, tekemättömyyden tuskauttamaa, tuli vielä lisäharmia silmästä: silmänpaine nousi taivaisiin. Lisää tippoja peliin siis. Ja samoin tein entistä rauhallisempaa oloa. Voi huh ja puh. Tämä rouva ei nähkääs tykkää sohvan pohjalla makoilemisesta, vaan toiminnasta. Actionistä! Vaan kun ei ole vaihtoehtoja tällä kertaa... Jos olisin siis Thaimaassa nyt, niin makoilu sujuisi aurinkovarjon alla bikineissä ikään kuin luonnostaan.

(Ei bikinikuvia kuitenkaan tässä blogissa...) Maailma näyttää tällä hetkellä kauniilta kuin postikortissa, paksun lumivaippansa alla. Valkoinen lumi ja sinitaivas. Sama kotoisa väriyhdistelmä silmäämme hivelee kesälläkin, valkorunkoiset koivut ja sinitaivas:

Ehkä me todella olemmekin siunattu kansa, kun saamme nauttia kaikista vuodenajoista, niin hyvässä kuin pahassa. Kylmää, kuumaa, vettä, lunta, tuulta ja tyyntä, ja kaikkea siltä väliltä. Voisiko sen pimeimmän ajan kuitenkin viskata mappi ö:hön...?

"Pikku Myy oli aina osannut pitää hauskaa omin päin, eikä hänellä tuntunut olevan tarvetta ilmoittaa toisille mitä hän ajatteli ja piti keväästä."

Mukavia lomakelejä!

Valittamatta paras?

Tehtiin Exclusive-ryhmämme kanssa yhteinen päätös olla valittamatta seuraavaan tapaamiseemme asti. Siis noin kolme viikkoa. Ei onnistunut allekirjoittaneelta. Facebookissa muuten pyörii sama haaste, siitä mekin ideamme saimme. Niin, siitä valittamisesta. Kävimme mielenkiintoisen keskustelun ryhmässämme siitä onko selittäminen ja puolustaminenkin valittamista. Todettiin yksimielisesti että on. Nehän ovat vain valittamisen erilaisia muotoja, ja samaa negaatiota joka tapauksessa. Eikä valittaminen muutu sen hyväksyttävämmäksi, vaikka käyttäisi sanaa "fakta"...

Olen kai joskus maininnutkin, että tutkimusten mukaan ajatuksistamme peräti 80 prosenttia ovat negatiivisia. Kamalaa energian tuhlaamista, vai mitä. Valitettavan totta kuitenkin. Olen maininnut myös Kiitollisuus-päiväkirjani. Ei ole mikään ongelma kirjoittaa kymmenen positiivista asiaa joka ilta. Sen sijaan on tuhat kertaa (kahdeksan kertaa?) vaikeampaa olla sanomatta ääneen (tai mielessään) yhden yhtä negatiivista asiaa. Kyllä on tsemppaamista tässä asiassa.

Mihin siis kaatui omalta kohdaltani valittamattomuuden jalo pyrkimys? Kipuihin, ensisijaisesti. Tämä riivatun leikattu silmä on kolme päivää jomottanut niin, että eilen meni jo itkun puolelle. Puoliso oli vallan paniikissa töistä tullessaan, kun vaimo vaan itkeä pillittää puolihysteerisenä ja dramatisoi. Olinhan tietenkin yhteydessä Silmäklinikalle puhelimitse, jo toista kertaa. Aina päädytään samaan; silmä ärtyy ilmeisesti kortisonitipoista ja silmää pitää vaan ahkerasti kosteuttaa. Mihinkään vakavampaan eivät usko päivystyksessä. Enkä usko itsekään. Ja silti pelottaa ja itkettää ja harmittaa. Ja sitten valitan "kohtaloani". Siitäkin huolimatta että tiedän maailmassa olevan paljon pahempiakin ongelmia. Mutta kun ne eivät ole minun ongelmiani. Tämä silmä on minun juttuni, ja ainoa asia mikä päässä pyörii. Siispä valitan.

Ryhmässämme puhuttiin myös negaation yleistämisestä, "joukkohysteriasta". Eräs ryhmäläinen kertoi kuinka oli maininnut sosiaalisessa yhteisössä kärsivänsä flunssasta. Vastaukseksi oli tullut aika monelta, että "sulla on varmaan influessa". Ei, ei hänellä ollut influenssa, vaan tavallinen flunssa. Joku sisäinen pakko meillä ihmisillä vaan tuntuu olevan aina nähdä ne pahimmat skenaariot. Aikanaan raskaana ollessani jouduin siihen tilanteeseen, että ns. perätilassa oleva vauva piti kääntää. Sain kuulla kammottavia tarinoita siitä, miten hirveää se on. No, lääkäri otti kahdella kädellä kiinni vauvasta vatsapeitteiden läpi ja käänsi. Meni kaksi minuuttia eikä tuntunut missään. Siinä saivat kaikki manaajamammat nenilleen. Olipa tosiaan kamalaa...

Joka päivä teen päätöksen olla valittamatta mistään. Aloitan sen päätöksen uudestaan niin monta kertaa kuin on tarvis. Eikös se menekin niin että kertaus on opintojen äiti? Siispä kertaamaan. Tänään minulla on hyvä päivä. Tänään mihinkään ei koske. Tänään on täydellinen päivä oppia uusia asioita. Tänään syön hyvää ruokaa perheeni kanssa. Tänään nautin mukavasta ulkoilusta.

"Terve, Ihaa", sanoi Risto Reipas avattuaan oven ja astuttuan ulos. "Miten sinä voit?" "Lunta sataa yhä", sanoi Ihaa synkeästi. "Niin sataa." "Ja pakkanen paukkuu." "Paukkuuko?" "Paukkuu", sanoi Ihaa. "Vaikka on totta", hän lisäsi piristyen hiukan, "että maanjäristyksiltä on viime aikoina vältytty."

Lusikka sopassa

"Tämä elementti ei ole lainkaan kontekstissaan". "Struktuuri täysin kadoksissa". "Ihan linjaton esitys". "Missä konsistenssi?" "Ryhditön esillepano". "Luokaton viritelmä". Mistä luulette että tässä nyt puhutaan? Sitä minäkin ihmettelen. Puhe on nimittäin ruoasta. Ei sisustamisesta eikä rakennustyömaasta, vaikka niinkin voisi luulla. Ilmaisut ovat viimeisimmästä Top Chef -ohjelmasta.

Ruokabuumi on villinnyt jo monta vuotta, niin tv:ssä kuin elävässä elämässäkin. Ehkä vähän liikaakin. "Syömme elääksemme" -motto on kääntynyt "Elämme syödäksemme" -motoksi. Kumpi onpi parempi, jää lukijan päätettäväksi. Oli asia mikä tahansa, niin liika on aina liikaa. Jos mikä tahansa asia alkaa kohtuuttomuuksiin asti hallita elämää, on todellisuus hämärtynyt.

Minä rakastan hyvää ruokaa. Eläissäni en ole ylensyönyt. Syön elääkseni siis, mutta samalla nautin syömisestä. Joskus kuvittelin jopa olevani hyvä kokki. En enää. En sen jälkeen kun tv:seen tupsahti Master Chef -ohjelma, jossa tavikset kilpailevat paremmuudestaan keittiössä. Edes italialaiset mammat eivät stressaa niin paljon pastan teon kanssa kuin nämä wanna-be-kokit. Italialainen mamma hakee pastansa kaupasta. Master Chef
-kokkien kynnyskysymykseksi kisassa pärjäämiseen muodostuu se osaako tehdä oikeaoppisen pastataikinan ja kuinka taitava on pyörittämään pastakonetta. Mamma mia.

Top Chefissä kilpailevat ammattilaiset, ja tasokin on ihan toisenlainen. Jännitystä aiheuttaa sekin miten paljon kilpakumppanit osaavat pelata ja aiheuttaa toisilleen hankaluuksia. Kivoin kaveri ei yleensä voita, vaan se joka osaa parhaiten tehdä (minimalistisia) ruoka-annoksia. Onhan se haastavaa saada rajoitetussa ajassa (ja joskus rajoitetulla budjetillakin) lautaselle jopa kuusi-seitsemän erilaista komponenttia minikoossa, ja niitäkin luomuksia tuomarit vain tökkivät ja maistavat minimalististisen pienen palan. Yleensä jo kylmänä.

Vaikka välillä huvittaakin, niin kivoja ruokaohjelmat silti ovat. On ihanaa katsoa millaisia taideteoksia nämä ruoalle elämänsä omistaneet ihmiset taikovat lautaselle. Vesi on herahtanut kielelle monta kertaa. Mielenkiintoista on myös huomata kuinka monipuolisesti ruokaa voi tehdä, jos osaa. Tai pitäisikö sanoa, jos tahtoo? Tavallisena kotiäitinä sitä vähän väliä huokailee oman keittiönsä rotaation yksitoikkoisuutta. Ja kun innostuu uudesta ruokalajista, sitä tehdään sitten ziljoona kertaa into piukassa. Kunnes kyllästyy. Keittokirjoja on hyllyssä viitisenkymmentä, luulisi niistä löytyvät variaatiota menu'n suunnitteluun?

Lähettäkää joku niistä masterchefeistä tai topchefeistä meille, niin tämä tyttö lähtee ruoanlaittokurssille Italiaan!
Mutta ensin hankin sen pastakoneen...

Korkeakulttuurin kehdossa

Tulipahan korkattua kohuttu Musiikkitalo pääkaupungissamme, siinä Eduskuntatalon, Finlandiatalon ja Kiasman kulmilla. Komea pytinki. Olen äärimmäisen vaikuttunut talon arkkitehtuurista. On talossa muuten porvoolaisuuttakin mukana; ala-aulan Gaia-niminen ruostumattomasta teräksestä tehty massiivinen veistos on kuvanveistäjä Kirsi Kaulasen käsialaa. Näyttää fantastisen upealta. Ja näkyy hienosti ulos Mannerheimintiellekin kauniisti valaistuna.

Kävimme Kulttuurinystävien kanssa katsomassa millainen on West Coast Kokkola Oopperan näkemys Georges Bizet'n kuulusta Carmen-oopperasta. Kokemus oli sangen mielenkiintoinen. Carmenin juoni menee joltisenkin näin:

"Tapahtumat sijoittuvat Espanjaan, Sevillaan, jossa torin laidalla lorvivat päävartion sotilaat ihailevat viereisen tupakkatehtaan tyttöjä tauollaan. Carmen on yksi näistä tytöistä, tumma ja tulisieluinen mustalaistyttö, joka mielellään liehittelee sotilaita. Häneen rakastuu palavasti (muiden muassa) korpraali nimeltä Don José, jopa siinä määrin että kotikylän tyttö Mikaëla jää unohduksiin. Ja äidin toiveet avioliitosta. Sähäkkä Carmen joutuu "kissatappeluun" tehtaassa ja pidätetään. Hän kietoo Don Josén helposti pauloihinsa ja saa apua tältä voidakseen karata vangitsijoiltaan ja sen myötä vankilatuomiolta. Sen sijaan vankilaan joutuukin korpraali.

Lillas Pastian majatalossa on ilo ylimmillään, kun mustalaistytöt viihdyttävät sotilaita. Kuuluisa härkätaistelija Escamillokin saapuu hännystelemään iloluonteista Carmenia. Don José on kuitenkin vapautunut vankilasta ja Carmen haluaa tanssia tälle kiitokseksi. Luutnantti Zunigakin on viehtynyt Carmeniin ja häätää Don Joséta takaisin kasarmeille. Syntyy kahakka, ja Carmenin myötävaikutuksella Don José jääkin salakuljettajien joukkoon, etsimään onnea ja vapautta kulkureiden tapaan. Aika kuluu ja Carmen alkaa jo kyllästyä tylsään Don Joséhen. Toreadorikin yrittää taas kosiskella Carmenia. Kotikylän tyttö Mikaëla puolestaan saapuu hakemaan Don Joséta tämän äidin kuolinvuoteelle.

Sevillassa juhlitaan härkätaistelua ja kuulua Escamilloa, joka saapuu paikalle Carmenin kanssa. Myös Don José ilmestyy areenan liepeille vaatimaan Carmenia takaisin. Carmen halveksii Don Joséta ja heittää sormuksen vasten tämän kasvoja. Siitä suivaantuneena  Don José iskee puukon Carmenin rintaan."

- Fin -

Kokkola Oopperan esitys alkoi latteasti ja ponnettomasti. Kuoro ja solistit vain ja ainoastaan lauloivat, minkäänlaista koreografiaa oli turha toivoa, edes Carmenin lanteet eivät hetkahdelleet viettelevästi. Myös lavasteet olivat minimalistiset; viisi sermiä ja tuoli korokkeen päällä. Kokkola Oopperan idea olikin valkokangas, jolla pyörivät paitsi valikoidut juonenkäänteet ja lauseet, myös teemaan sopivia pätkiä vanhoista mykkäfilmeistä. Oli härkätaistelua, flamencoa, nyrkkeilyä sun muuta viihteellistä aktiviteettia. Sokerina pohjalla kuvia vanhasta Kokkolasta, ikään kuin kuvaamassa Don Josén kotikylää. Loppua kohden ooppera sai jo komiikan piirteitä, kun dramaattinen loppukohtaus Sevillan härkätaisteluareenalla esitettiin mykkäfilmin keinoin Olympiastadionin nurkilla, pääsolistien näyttelemänä. Naurunpyrskähdyksiä oli mahdoton peittää, ja ulos valuvan yleisön ilmeitä oli hiukan vaikea arvioida. Vakava kuolinkohtaus muuttui tahattomaksi, tai tahalliseksi, komiikaksi. Ehkäpä se oli se pointtikin tässä esityksessä.

Kiitos Carmenin musiikkiin rakastuneen martta-ystäväni, kävin jo toisen kerran katsomassa tämän oopperan hänen kanssaan. Edellisen kerran näimme sen Savonlinnan oopperajuhlilla toissakesänä. Kokemukset olivat aivan erilaiset, johtuen varmaan siitä että Savonlinna on niin tunnelmallinen paikka. Ja siltikin, olen ilahtunut että lähdin katsomaan tämänkin version. Loppujen lopuksi nautin siitä valtavasti. Joskus vaan täytyy mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle kokeakseen jotain uutta.

"L'amour est un oiseau rebelle

Que nul ne peut apprivoiser

Et c'est bien en vain qu'on l'appelle

C'est lui qu'on vient de nous refuser"

Lohikäärmeen vuosi

Kiinalaisen astrologian mukaan siirryimme 23.1.2012 Lohikäärmeen vuoteen, joka vaihtuu 10.02.2013 Käärmeen vuodeksi. Kiinalaisessa horoskoopissahan on kaksitoista eläinmerkkiä, jotka vuorollaan hallitsevat vuotta antaen sille erilaisia merkityksiä. Voimakkaan ja rohkean Lohikäärmeen vuosi lupaa vanhoista, aikansa eläneistä kaavoista irtautumista, oikein ajoitettua riskien ottamista sekä ilman odotuksia uusille mahdollisuuksille avautumista. Vuoden elementti on vesi, joka tuo Lohikäärmeen vuoteen myös avoimuutta haasteiden kohtaamiseen ja tyyntä keskittyneisyyttä.

Lohikäärmeen vuosi on siis oiva ajanjakso saada aikaiseksi ratkaisuja uransa ja mahdollisen bisneksen suhteen. Nyt on myös korkea aika luopua asioista, jotka ovat taakkoja eivätkä vie eteenpäin. Tänä vuonna on uskallettava olla rohkea ja tehdä niitä asioita, joita on aina halunnut tehdä. Jos unelmoit omasta yrityksestä, toteuta se nyt. Jos olet aina halunnut kiertää maailmaa, tee se tänä vuonna. Jos kannat parisuhde- tai muuta taakkaa, uskalla ottaa siitä irtiotto vihdoin (jos se on sitä mitä aidosti haluat). Tänä vuonna unelmat oikeasti toteutuvat, kunhan uskallat olla rohkea. Rohkea kuin Lohikäärme.

Jokaiselle eläinmerkille tämä vuosi antaa myös henkilökohtaisia teemoja. Jäniksen vuonna syntyneelle tämä vuosi antaa parhaat avut suhteiden perustamiseen, liiketoimien loppuunsaattamiseen sekä neuvotteluihin ja keskusteluihin. Jäniksen vuonna syntyneenä luin mielenkiinnolla, että tänä vuonna kannattaa kehittää itseään ja opiskella jopa uutta ammattia tulevaisuutta ajatellen, näköaloja laajentaen. Eipä liene ihme että olen ensi viikolla menossa haastatteluun liittyen opiskelupaikkaan... Tuskin ihan sattumaa? Lemmenkin pitäisi tänä vuonna leiskua jälleen. Sehän sopii!

Kiinassa on tapana kirjoittaa uutta vuotta koskeva unelma paperille ja laittaa se punaisen kirjekuoren sisään. Kirjekuori sijoitetaan kodissa johonkin arvokkaaseen paikkaan. Sieltä se sitten jonain päivänä löytyy ja voit tarkistaa kuinka hyvin systeemi toimii. Kartanossa punainen kirjekuori on jo "piilotettu". Vuoden päästä kerron teillekin mikä unelma Lohikäärmeen vuonna toteutui.

Lohikäärmeen vuosi on voimallinen vuosi ja houkuttelee helposti "vääriin unelmiin". Pitää siis olla tarkkana unelmiensa kanssa; niiden on syytä olla sellaisia, joita oikeasti haluaa sydämestään ja sielustaan, eikä ahneuttaan. Sisintään kannattaa kuunnella ennen kaikkea. Luota intuitioon.

Toivotan kaikille mitä parhainta Lohikäärmeen vuotta ja unelmien toteutumista! Minulla jo yksi unelma oli lähellä toteutua. Ehkä silmäleikkaus sittenkin tuli juuri tähän saumaan ihan tarkoituksella. Liekö maailmankaikkeudella ollut asiaa... Onhan kaikella kuitenkin tarkoituksensa.

"Naisella pitää olla oma huone ja viisisataa puntaa vuodessa."

- Virginia Wolf -

Torstain tuumailuja

Kävin jälkitarkastuksessa Silmäklinikalla eilen. On se kumma että kun lääkäri ystävällisesti tiedustelee onko kysyttävää, niin sitä vaan vastaa (jälkishokissa varmaan) että "kaikki selvää" ja "näillä mennään". Ja heti kotona muistaa "tuhat" kysymystä. Heti aamusta piti siis soittaa klinikalle perään, että saanko ajaa muuten autoa. En saa. Asia selvä.

Julkisilla liikkumisessa on hyvät puolensa. Ainakaan ei tarvitse vahdata liikennevaloja, jalankulkijoita, muita autoilijoita, varoa risteyksissä... Lisäksi näkökulma on muutenkin ihan erilainen, ei pelkästään siksi että istuu korkeammalla ja näkymät avarammat. Oikeastaan aika kivaa. Ainoa huono puoli on kohtuuttomat hinnat. Täällä Porvoossakin kertamaksun hinta on 3,20. Aika paljon minun mielestäni.

Maallemme saatiin sitten uusi presidentti ja siinä sivussa myös maan äiti. Jenni on oikein nukkemaisen söpö, mutta lähinnä hän näyttää Saulin tyttäreltä, eikä niinkään maamme äidiltä. Ehkä joudun muuttamaan näkökulmaani tässäkin asiassa... Taisi se toinenkin vaihtoehto maan äidiksi olla nätti ja nuori. Toivottavasti kansa huokaisee nyt helpotuksesta, kun ei tarvitse jännittää itsenäisyyspäivävastaanoton kättelyä tai valtiovierailujen protokollaa.

Kun pressanvaalit saatiin kunnialla alta pois ja sanomalehtiin taas palstatilaa, on päättäjien kiva lähteä retostelemaan kuntauudistuksilla ja varuskuntien sulkemisilla. Äsken oli vielä oikeus (velvollisuus?) äänestää, nyt kansa saa luvan keskittyä tottelemaan ja hyväksymään tosiasiat. Ei kai kukaan oikeasti halua että meille käy kuten Kreikalle, eihän.

Nokian uudenkarhealle kännykälle toivon menestystä ja vaikutusvaltaa. Sikäli mikäli mikään windows-pohjainen tuote voi sellaista saavuttaa... Nokian kännykät ovat laahanneet niin sivistyksen tavoittamattomissa jo vuosia, että oli aikakin siirtyä 2000-luvulle. Onnea siis sydämeni pohjasta. Mahtaakohan Lumia-nimi nousta vuonna 2012 suosituimpien tytön nimien joukkoon?

Rakas marttaystäväni ihmetteli taas kerran miten on mahdollista, että kartanonrouvan postit makaavat koskemattomina postilaatikossa kolme päivää. Minua ei ihmetytä lainkaan. Mikä kiire laskuja, akkainlehtiä, mainospostia ja muka-tärkeitä-uutislehtiä on hakea postilaatikosta, kun kaiken voi setviä sitten yhdellä rykäyksellä. Mistään en toistaiseksi ole paitsi jäänyt. Muistaakseni...

Toivottavasti kouluruoasta vastaavat henkilöt ympäri Suomenmaan katsoivat tämän viikon Top Chef
-ohjelman. Tulipa todistettua että pienelläkin rahalla saa hyvää ja maittavaa ruokaa. Valitettavan usein saa lasten suusta kuulla, että kouluruoka oli taas kelvotonta. Kyse ei ole nirsoilusta. Kyse on oikeudesta vaatia kunnollista kouluruokaa. Olisi jo aika nostaa lähiruoka ja ekologisuus kunniaan, ja palauttaa kouluihin takaisin omat keittiöt. Suurhankinnat ja keskuskeittiöt on jo nähty, ei toimi.

Kartanonrouvan on leikkauksen jäljiltä "otettava rauhallisesti" ja "tehtävä asioita maalaisjärkeä käyttäen". Siinä on kuulkaa pähkinä purtavaksi. Tunnistin sanan maalaisjärki, mutta että pitäisi olla rauhallinenkin... Jo pään kääntäminen rauhallisesti tuottaa vaikeuksia. Vaan olenhan aina valmis oppimaan uusia asioita.

Mäkihyppääjä-idolini Matti Nykänen on sanonut: "Mun kohdalla faktat pannaan usein leikiksi". Sama vika Rahikaisessa. Ei kai tätä elämää niin kauhean vakavasti kannattaa ottaakaan?

Ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin

Kun on kaksi ja puoli vuotta tullut vietettyä guruni Marika Borgin opissa, niin positiivisuuden korkein oppimäärä alkaa pikku hiljaa kantaa hedelmää. Tuossa sohvalla maatessa on mieleen tullut monta asiaa, joista saan kiitollinen olla. Pientä ovat maailman, ja omatkin, murheet, kun mieli on positiivinen ja optimistinen. Eikä aina ja koko ajan tarvii olla iloinen, välillä saa kiukutella, harmitella ja raivotakin. Kunhan loppupelissä muistaa mikä oikeasti on tärkeää.

On muuten aika mahtavaa, kun saa luvan kanssa maata sohvan pohjalla ottamassa päikkäreitä mihin aikaan päivästä tahansa. Eikä kukaan laiskaksi moiti. Kotityöt sujuvat siinä missä ennenkin, rauhassa ja ilman suurta draamaa, ikään kuin itsekseen. Jos olisin aktiivisessa työelämässä, sairaslomaa olisi läjähtänyt kuukausi. Siis kuukausi, sehän on fantastinen ajatus. Telkkarista voi tuijotella mitä tahansa saippuaoopperaa juuri silloin kun sattuu huvittamaan, tai facebookissa voi käydä vakoilemassa ihmisten kuulumisia tuon tuosta, ihan uteliaisuudesta. Kun on aikaa.

Vuodenvaihteessa tulin irtisanoutuneeksi kuntosalilta. Eipä nyt harmita "pakollinen" kuukauden salitauko, kun ei ole kuntosalisopimustakaan eikä kuukausittaista menoerää. Sokerina pohjalla: näkökenttää haittaava nestekupla on päivä päivältä pienentynyt, ja hups vaan, tänä iltana se katosi kokonaan. Eikös se olekin positiivista ja iloista? Käsitykseni mukaan kertoo tervehtymisestä. Sekin on suurenmoista että Silmäklinikan ammattitaito on huippuluokkaa ja henkilökunta motivoitunutta ja asiakasystävällistä. Sillä asiakkaitahan potilaat tämän päivän maailmassa ovat.

Ja se perhe, ja läheiset. Kyllä löytyy perheeltä yllättäviä taitoja ja tahtoa, kun tarve on. Ei kannata "tehoäidin" soimata itseään siitä, että on ollut kotitöiden suhteen liian omavaltainen. Tekee hyvää perheelle huomata että tämä kustannuspaikka on yhteinen ja vastuukin siis yhteinen.

Uskokaa tai älkää, niin keljut leikkaustekniset asiatkin voivat olla ikävyydestään huolimatta positiivisia kokemuksia. Vaikka puudutuspiikit tökättiin aika ikävään kohtaan, niin mitä se haittaa kun kanyylistä pumpattiin rauhoittavia ja kipulääkkeitä pikku nainen täyteen. Puhumattakaan että onhan se nyt hyvät ihmiset ihan mahtavaa yöpyä sairaalassa: täyshoito, passaavia ihmisiä ympärillä, ruoat tuodaan nenän eteen, ja kaikkea saa kun vaan kehtaa pyytää. No, punaviiniä ei tuotu vaikka pyysin. Mutta ymmärrän senkin, onhan kyseessä kuitenkin sairaala... Ylimääräisiä kahveja sen sijaan keiteltiin rouvalle, kahvikissa kun olen.

Tänään pääsin oikein kampaajalle hiustenpesuun. Ei sitä kuulkaa normioloissa raaski hiuksiaan pesettää, ihan itse pestään. Nyt on sekin ylellisyys koettu. Yhtään en siis valita olotilaani. Kun ei ole mitään valittamisen aihetta. Hyvältähän tämä elämä näyttää. Nukkumaan mennessäni kirjoitan taas kynä sauhuten Kiitollisuus-päiväkirjaan tästä hienosta päivästä.

""Pikku Myy hyppi tasakäpälää ihastuksesta, hänen nutturansa oli auennut myrskyssä, ja tukka lensi piikikkään sädekehän tavoin hänen ympärillään."

Sitten Sipeä vietiin

Jos ette ole koskaan kuulleet "Verkkokalvon irtaumasta" (ablatio retinae), niin nyt kuulette. Ja ottakaa opiksenne. Ei siksi että haluaisin neuvoa; sehän ei tunnetusti toimi. Vaan siksi että haluan kertoa kuinka tyhmä olen itse ollut. Verkkokalvo voi irrota keneltä meiltä tahansa iän myötä, mutta tietenkin eräät silmäsairaudet, tapaturmat ja toimenpiteet lisäävät riskiä. Kipua ei verkkokalvo tunne, ja oireet ovat lähinnä näköoireita, valonvälkkeitä, ´näkökenttää haittaavia varjostumia, näön hämärtymistä. Lääkäriin pitää mennä heti jos vähänkin epäilee irtaumaa. Nimittäin hoitamaton irtauma johtaa vääjäämättä silmän sokeutumiseen.

Sainko huomionne? Se oli tarkoituskin. Sitten Sipen tarinaan. Ja uskallan paljastaa teille rehellisesti ja reilusti oman pateettisuuteni ja turhamaisuuteni, mitään kiertelemättä. Itselleen kannattaa nauraa välillä... Viime perjantaina minulla oli tuntiaikataulu, ja vauhti päällä. Olin sitä paitsi onnesta soikeana, koska minut oli valittu erääseen mainokseen esiintyjäksi. Pitkäaikainen unelmani... Jo pari viikkoa olin tuntenut silmässä ihmeellistä roskan tunnetta, mutta koska kipua ei ollut ja näinkin hyvin, en reagoinut. Ihmettelin toki. Puoliso yritti kehottaa lääkäriin, varmuuden vuoksi, samoin ystävät, mutta en mukamas uskaltanut. Kun vaiva paheni, soitin YYA-puhelun kälylleni, joka on silmälääkäriasemalla töissä ja kaikkea nähnyt ja kuullut, ja sain huutia saamattomuudestani. Käsky kävi mennä lääkäriin mitä pikemmin.

Oma silmälääkärini oli matkoilla eikä sieltä apua herunut. Marssin paikalliselle Silmäasemalla kyselemään josko olisi lähiaikoina silmälääkäriä visiitillä. Sattui olemaan paikalla parhaillaan, ja peruutusaikakin parin tunnin sisällä. No jopas sattui. Ja oikein miellyttävä lääkäri olikin. Rehellisesti sanottuna, näin silmälääkärin ilmeestä ja otteista aika nopeasti, että jotain on vialla. Niin kuin olikin: verkkokalvo irti, ja edessä leikkaus. Sitten siihen pateettisuuteeni... "Voisiko sen leikkauksen ajoittaa ensi viikon loppuun, kun minulla on mainoskuvaukset keskiviikkona..." Lääkärin ilme oli mieleenpainuva. Hän tokaisi: "Että mieluummin kuvaukset kuin näön pelastaminen?". Vasta silloin tajusin kuinka vakavasta asiasta on yleensäkin kysymys.

Lääkäri kirjoitti lähetettä Silmäklinikalle ja sanoi että se faxataan heti koska on kiire. Nyt odotellessa kotiin oikealle kyljelle makaamaan.  "Öö, olen menossa illaksi työkeikalle tarjoilemaan..." - "No, et todellakaan mene minnekään muualle kuin makuuasentoon." Voi hyvät hyssykät miten tyhmä voi nainen olla. Silmäaseman faxi ei tietenkään toiminut, joten kiikutin lähetteen läheiseen apteekkiin faxattavaksi. Ei mennyt kuin vartti kun Silmäklinikalta tuli soitto: "Kuinka nopeasti pääset tänne?". Vastasin että kahdessa tunnissa. Tosiasiassa pelkästään taksimatkaan meni 1 h 40 minuuttia - tiedätte varmaankin mikä säätilanne oli silloin perjantaina. Missasin alustavan leikkausaikani toiselle akuutille tapaukselle, ja sen pitkittyessä minun leikkaukseni siirtyi aamuun. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Lauantaiaamuna sitten leikkaus toteutui, paikallispuudutuksessa, melkoisissa tropeissa (koska olen aika hermoheikko tyyppi), ja sunnuntaina pääsin kotiin. Ilmeisesti meni hyvin koska näkö tallella, aika näyttää lopullisen tuomion. Olo luonnollisestikin aika hutera ja silmä harmillisen äkäisen näköinen (turvonnut ja punainen), ja välillä viiltää ikävän tuntuisesti. Perästä kuuluu miten tämä tarina päättyi. Olen äärimmäisen kiitollinen Silmäaseman vierailevalla silmälääkärille tilannetajusta ja rauhallisuudesta, Silmäklinikan upealle kirurgille joka on leikkauksen lisäksi itse valvonut hoitoani, Silmäklinikan ihanalle hoitajalle joka otti siipiensä suojiin pelokkaan rouvan perjantaina, anopille joka hoiti tyttären lauantaiset synttäribileet ja leipoi jopa runebergintortut (kun se on aina ollut "se mun juttu"), kälylle tiukasta puhuttelusta, ja monelle muulle avusta ja ystävällisyydestä. Kyllä maailma on vaan täynnä ihania ihmisiä.

"Silloin Nasu näki mikä Tyhmä Nasu hän oli ollut ja häntä nolotti niin että hän juoksi suoraan päätä kotiin ja meni sänkyyn potemaan päänsärkyä."