Je ne regrette rien

Näin lauloi Edit Piaf aikoinaan. Mitään en kadu. En kadu minäkään. Vielä viimeinen postaus Pariisista ja sitten siirrymme muihin aiheisiin. Nyt varaamaan omaa Pariisin matkaa, rakkaat lukijani. Kuten olette huomanneet, nähtävää siellä ainakin riittää! Sanovat aina että mukavat jalkineet mukaan. No, kartanonrouvat sipsuttelevat koroissaan missä ja milloin vaan. Tällä kertaa oli pakko tunnustaa tosiasiat, ja vaihtaa välillä matalampaan versioon...

Lauantaisin Pariisissa lähdetään, minnekäs muualle, kuin kirpputorille (marche). Valtavan iso sellainen on Clignancourtissa (metrolinjan 4 päätepysäkki). Suorin vartaloin painuimme antiikkikojuille, yhteinen intohimomme - Tiinalla ja minulla. Tavaraa oli enemmän kuin laki sallii; mukaan ei kuitenkaan tarttunut kuin gobeliinit ja vanha peltipurkki. Ihana paikka kaiken kaikkiaan.

Seuraava kohteemme olikin Montmartren kukkula ja siellä uljaana kaupungin kattojen yläpuolella seisova Sacré Coeur -kirkko. Kartanonrouvan ehdoton suosikki Pariisissa! Jos laiskottaa, kukkulalle voi nousta ratasvaunulla (funiculare), metrolipulla pääsee. Tai sitten vaan kiipeämään portaita ylös. Kirkko on sisältäkin upea. Meillä kävi taas uskomaton tuuri, kun havahduimme enkelimäisen kauniiseen lauluun. Nunna käveli käytävää pitkin mikrofoni kädessään ja lauloi ihanasti, pitkä letka ihmisiä takanaan. Siitä he jatkoivat alttarin ääreen hartautta pitämään. Matkoilla juuri tällaiset sattumat ovat parasta antia.

Sacré Coeur on suosittu paikka, ja rappusilla ihmiset vaan istuskelevat ja hengailevat. Kaikenlaista esiintyjää riittää ympäri vuorokauden. Kirkon kulmilla esiintyi tällainen haitarinsoittajakin:

Kirkon kulmilta pääsee pienen minijunan kyytiin. Siihen mekin hyppäsimme ja saimme näin yleiskatsauksen Montmartren ja Pigallen alueista. Taiteilija-aukio ihan kirkon lähellä on tupaten täynnä turisteja, ja taiteilijoita tietenkin. Tämä on se paikka missä teetetään mm muotokuvia. Aukiolla on lukuisia ravintoloita ja siltikin istumapaikoista melkein pulaa. Hälinä ja ruuhka oli melkoinen, joten kauaa ei viihdytty, vaan otettiin jalat alle ja lähdettiin laskeutumaan kujia pitkin alas kukkulalta.

Kun kujia kulkee, saattaa löytää ihania pikkupuistoja, joihin kannattaa rohkeasti poiketa portista sisään. Tällaisissa paikoissa näyttävät pariisilaiset viettävän rauhallisia hetkiään suurkaupungin hälinää paossa. Meidän varsinainen kohteemme oli hautausmaa, Cimetiére Montmartre. Kartanonrouva käy matkoillaan usein hautausmailla. Ne ovat kiehtovia paikkoja upeine kappeleineen ja persoonallisine tyyleineen. Niin tämäkin. Emile Zolan (1840-1902) hauta löydettiin:

Avenue des Champs-Elysees ja sen puistot eivät saaneet enää huokailemaan. Tässä vaiheessa matkaa jalat olivat jo ihan "nakit ja muussi", joten kävely oli lähinnä ankan taapertamista. Päätettiin etsiä illallispaikka hotellin kulmilta, ja sellainen löytyi hyvinkin läheltä: Bistrot Saint-Honoré. Ei mikään turha paikka ollutkaan. Ja taas kävi tuuri, kun onnistuttiin lauantai-iltana saamaan pöytä ilman ennakkovarausta. Bistro on nimittäin saanut Le Printemps du guide Michelin 2011 -tunnustuksen. Syötiin ns. bistro-menu, mm lammasmuhennosta, ja kolmen ruokalajin ateria päätettiin tuplaespressoon ja Calvadokseen. Très bien.

Tarkkaavainen lukija on varmaan jo ihmetellyt, että "entäs Eiffel-torni?", ja syystäkin. Ei käyty tornissa (la Tour Eiffel). Jonot ovat pitkästyttävät, ja näkyyhän torni joka puolelle kaupunkia muutenkin. Sitä paitsi kartanonrouva on jo kolme kertaa kiivennyt sinne, joten ei enää. Paitsi että joskus vielä varaan pöydän tornin keskivaiheilla olevasta Jules Verne -ravintolasta ja syön Michelin-tähdellä palkitun illallisen. Kenties...

Mukava tapa nauttia Pariisista on toki istuskelu katukahviloissa ja ihmisten tarkkailu. Kivaa se on kartanonrouvastakin. Tiettyyn pisteeseen asti. Kaikkinensa olen kuitenkin sitä mieltä, että jos pitkän pennin matkasta maksaa, niin kannattaa sillä rahalla kulttuuriin ja nähtävyyksiinkin tutustua. Muutenhan sitä voisi istua kotiterassilla lasi kädessä ja tuijotella ohikulkijoita, vai mitä.

Kiitos kärsivällisyydestänne, ja toivottavasti Pariisin-anti on ollut kiinnostavaa. Au revoir!

Vielä Pariisista

Lupasin jatkaa Pariisin-matkan muistelua vielä kahden postauksen verran, joten s'il vous plaît.

Seinen-risteily on oivallinen tapa nähdä kaupunkia ja sen tärkeimpiä nähtävyyksiä. Etenkin jos päivä paistaa kauniisti ja kannella tarkenee. Lähtöpaikkoja on useita, ja laivafirmojakin monia. Illallisristeily voisi olla ihku. Joskus. Ihanan miehen kanssa vaikkapa... Meidän porukkamme teki lisäksi kolmen tunnin kiertoajelun ympäri Pariisia heti lentokentältä lähtien. Kas kun hotellihuonetta ei kuitenkaan saa ennen kuin iltapäivällä, niin näin löimme ikään kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Myös viemäriverkkokierros voisi olla mielenkiintoinen joskus, ja taatusti erilainen näkökulma Pariisiin!

Aivan hotellimme (Hôtel Duminy-Vendôme) vieressä Rue Rivoli -kadun varrella sijaitsee Tuileriesin puisto (Jardin des Tuileries), "kotipuisto" kuten Tiinan kanssa sitä kutsuimme. Puiston yhdessä kulmassa on Orangerie, jossa kävimme ihailemassa Monet´n hulppeita lummetauluja, ja olipa siellä muitakin Ranskan suuria maalareita esillä. Sieltä jatkettiin Orsay´n museoon (Musée d'Orsay), vain todetaksemme että kannattipa käydä ensin Orangeriessa. Ostimme nimittäin valmiiksi sieltä yhteisliput molempiin museoihin, ja Orsay´n pihalla kiemurtelikin pöyristyttävän pitkä jono. Ei huolta, me pääsimme lippuinemme ilman jonotusta sisään. Joskus onni potkaisee... Orsay´n museo sijaitsee hulppeassa rakennuksessa, entisellä juna-asemalla. Sisustus on kerrassaan upea. Aikanaan kun asema rakennettiin, vuonna 1900, saivat vain sähköjunat ajaa sinne, koska se oli liian hieno höyryvetureille.

Orsay'n taulut olivat hengästyttävän ihania. Monet, Renoir, van Gogh, Toulouse-Lautrec, Degas, Paul Cézanne, Mark Chagall... Ihan uskomatonta katsoa "elävänä" sellaisia tauluja, joista on kouluaikoina nähnyt vain kuvia kirjassa tai diaesityksiä. Kartanonrouvan mielestä paras oli kuitenkin Whistlerin Äiti, eli James McNeill Whistler -nimisen taiteilijan työ The Artist´s Mother. Nyt täytyy selittää: elokuvassa Bean - Äärimmäinen katastrofielokuva brittikoomikko Mr Bean häslää tämän nimenomaisen taulun kanssa niin että sille meinaa käydä melko hullusti. Hauska elokuva muuten. Jos tykkää Mr Bean sekoiluista... Taulun näkeminen "elävänä" aiheutti allekirjoittaneelle varsin hauskat naurut. (Tiina: vuokraa se!)

Hôtel des Invalides -museossa piipahdettiin pikaisesti. Kauniissa kappelissa istuimme hetken fundeeraamassa maailmanmenoa. Tässä rakennuksessa on aikanaan jopa 5000 sodassa haavoittunutta sotilasta viettänyt eläkepäiviään, ja sairaalakin siellä tietysti oli. Takana sijaitsevassa uudemmassa kirkossa, kultaisen kupolin alle, makaa Napoleon I viimeisessä levossaan.

Luxemburgin puisto on tietysti ihan ehdoton paikka. Näyttää olevan pariisilaisille vähän sama kuin nykkiläisille on Central Park. Upeita patsaita (mm. vapaudenpatsas pienoiskoossa), kauniita istutuksia, lampi jossa lapset uittavat veneitä, tuoleja ja penkkejä joilla levähtää... Italialaissyntyinen kuningatar Marie de Medici rakennutti Luxemburgin palatsin ja tämän puiston kotimaansa puutarhoja ikävöidessään. Nykyään ei linnassa kukaan asu, mutta parlamentaarikot kokoontuvat siellä.

Toinen odotettu kohde oli Saint Sulpice -kirkko. Olette varmaankin kuulleet kirjasta ja elokuvasta da Vinci koodi? Siinä näyttelijä Tom Hanks etsii kirkosta ns. Ruusun linjaa, ja löysimmehän mekin sen. Kaiken lisäksi kirkossa on ihan omanlaisensa tunnelma, joten se kannattaa käydä katsomassa.

Louvren taidemuseon jätimme suosiolla väliin tällä matkalla. Kuriositeettina voin kertoa, että jos katsoo jokaista teosta 2 sekuntia, kestää 2 kuukautta kiertää museo... Olen nähnyt Mona Lisan edellisillä matkoilla, ja ajattelin varmaankin juuri niin kuin tuhannet muutkin: onko se noin pieni taulu? Jos ja kun aikaa on, niin ehdottomasti kannattaa vierailla museossa. Suosittelen että valitsette jo etukäteen kiinnostavimman osaston ja keskitytte siihen.

Louvren taidemuseon alla on mukava ostoskeskus, josta löytyy monenlaista kotiinvietävää. Mekin löysimme hyvinvointikaupan, josta mukaan lähti mm. refleksologia-sandaalit. Jestas että jalkapohjiin sattuu, kun niillä yrittää kävellä... Vaan tekipä hyvää pitkän päivän jälkeen.

Tämä ensimmäinen kokonainen lomapäivä Pariisissa oli raskain ohjelmaltaan, siis jaloille. Siispä hotellihuoneeseen palattiin hyvissä ajoin, pienen punaviinipullon kera, ja ranskalaiselta parvekkeelta pidin puheen pienelle kadunpätkällemme. Olipa vapauttavaa! Ja kun me väsyneet istuimme pyjamassa kortteja kirjoittamassa, ryhmämme hitusen vanhemmat henkilöt viettivät hilpeitä hetkiä Montmartren kukkulalla iltahämärissä. Voi aikoja, voi tapoja.

Vielä tulee yksi postaus Pariisista. Toivottavasti jaksatte.

Lankalauantaita ja vähän muutakin

Lankalauantaina päätimme hypätä autoon ja lähteä katsomaan kuinka saunamökkimme on talvehtinut. Lankalauantain sakean savun kokkotulia ei sentään poltettu, ei edes roskia. Vaan keräsipä kartanonrouva ison kasan oksia kuitenkin juhannusta ja keskikesän kokkoa varten. Tasan kolme tuntia kesti ajomatka Savon sydämeen. Sanoisin että kohtuullinen aika maisemanvaihdokseen.

Appiukko tokaisi mökillä, että mökkeily ei ole lomailua vaan työleiri (pilke silmäkulmassa). Onhan siinäkin vinha perä. Tämä sukupolvi kuitenkin haluaa uskoa, että mökillä voi vaan lötkötelläkin. Puunhakkuun lomassa. No, meidän tapauksessamme saunamökissä riittää vielä paljon puuhasteltavaa, ja pihasta ei voi puhuakaan. Rakennustyömaahan se vielä on. Hiljaa hyvä tulee...

Hyvin oli mökki talvehtinut. Mutteriterassin ympärille kiinnitetyt pressut olivat suojanneet kalusteita talven tuiskuilta. Mökki ei ollut juurikaan kostea eikä tunkkainen. Eikä löytynyt hiiriä. Ensimmäinen kerta talven jälkeen on aika jännittävä. Sää kuitenkin suosi suomalaisia tänä pääsiäisenä, eikä 18 asteen lämmössä ollut lainkaan hassumpaa mökkeillä - huhtikuussa. Nukkumaparvikin oli yöllä melkein kuuma, kun saunaa pari kertaa lämmiteltiin tulopäivänä. Järvi sen sijaan oli vielä jään peitossa, vain pari metriä rannasta oli auki. Puoliso teki historiaa ja kävi kastautumassa - rohkea teko. Puu-uunin lämmittäminen sen sijaan ei onnistunut niin kuin oppikirjoissa. No, ensi vuonna osataan jo paremmin.

Kristikunnan suurinta juhlaa pääsiäistä vietettiin sunnuntaina riemukkaissa merkeissä. Korppisen rannalla polkaistiin käyntiin varsinainen työleiri, ja siistiä jälkeä syntyi. Puita pilkottiin, rakennusjätettä siivottiin, risuja ja oksia kerättiin. Oli tekemisen meininkiä. Lämpöä riitti hikeen asti. Ja sitä oli mukava oman saunan lämmössä kehitellä vielä vähän lisää. Kuikan huuto ja appiukon moottorisahan laulu kilpailivat keskenään. Anopin keittiössä syntyy mainiota kesäruokaa; selkeää ja konstailematonta, herkullista maalaisruokaa. Puhumattakaan lastenlasten rakastamista letuista ja aamupuurosta. Kartanonrouvalla on vielä pitkä harjoittelu edessä, että samaan yltää. Poikakin tokaisi, että ei ole kyse aineksista, vaan "ranneliikkeestä".

Harmillisen lyhyeksi jäi tämänkertainen visiitti mökkirantaan. Perheen lapset ovat nyt siinä iässä, että kaverit ovat elämääkin tärkeämpiä. Mutta Mambaa lainatakseni: "Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä...". Kartanossa odottikin sitten toisena pääsiäispäivänä uusi työleiri: ensin pestiin kolme tuntia ikkunoita, sitten puuhasteltiin viisi tuntia pihatöiden kimpussa. Työpäivä se on sekin. Mieli on nyt hyvä, lämmin, hellä. Ja kroppa väsynyt. Kartanonrouvat eivät tunnetusti ole ruumiillisen työn experttejä... Mutta nopeita oppimaan!

Musta pitkäperjantai

Tänään vietetään kirkkovuoden ankarinta ja synkintä päivää, värikin on musta. Pitkäperjantaina "rauhanhäiritsijä-Jeesus" poistettiin päiväjärjestyksestä, otettiin pois päiviltä, ristiinnaulittiin. Näyttää sääkin olevan tänään raamatullisen tarinan mukainen, synkähkö.

Poika ajoi pari viikkoa sitten mopollaan kolarin auton kanssa. Syypää oli autoilija, joka ei lainkaan nähnyt oikealta tulevaa mopoilijaa. No, poika on kunnossa, vain käsi oli voimaton pari päivää. Kännykkä sai taskussa kipeää. Ja tietysti mopo. Vastuullinen autoilija on hoitanut homman kunnialla ja mopo korjattavana, vakuutusyhtiön piikkiin. Se tässä tietysti poikaa harmittaa, että ilman mopoa joutuu olemaan usean viikon. Se on kuulkaa teinille raskasta... Kun auto saa kipeää niin tilalle saa vara-auton. Varamopo-käsitettä sen sijaan ei tunneta. Niinhän se on, että syytön osapuoli kärsii kuitenkin. Nytpä poika kuitenkin omakohtaisesti tietää sen, ettei koskaan kannata mopon kanssa kuvitella olevansa liikenteessä oikeassa. Se ei auta yhtään jos huonosti käy.

Välillä käydään lehtien palstoilla tiukkaa debattia siitä kumpi onpi parempi; mopoauto vai mopo. Niin tai näin, mutta mopoilija on joka tapauksessa liikenteessä turvattomampi. Mopoautossa on sentään jonkinlaista peltiä ympärillä. Enemmän taitaakin olla kyse asenteista. Mopoautot ovat melko uusi juttu, ja autoilijoilla ikävä kyllä huono asenne mopoautoilijoihin. Pitää muistaa että ne kuitenkin luokitellaan mopoiksi, eikä niillä saa ajaa kuin neljääkymppiä. Eli jos autoilijaa "ärsyttää" liikennettä hidastavat mopoautot, niin ongelma on kyllä autoilijassa eikä mopoautoilijassa. Niin kiire ei ole. Kunnioittava asenne liikenteeseen mukaan, niin kaikilla on kivaa.

Kartanossa otetaan tänään rennosti ja löysäillään. Tallenteita on taas kerääntynyt viikon varrella, joten Emmerdale-sulkeiset ainakin luvassa. Ruoaksi kartanonrouva pyöräyttää Moskovanpadan. On kuulkaa varsin herkullista! Ja helppo tehdä. Uunissa muhii sitten pari tuntia. Pullo argentiinalaista punaviiniä luvassa kaveriksi. Näillä eväillä mennään.

Kiirastorstain mietteitä

Kiirastorstain värit ovat violetti/sininen. Kiirastorstaina karkotetaan kaikkinainen paha, annetaan synninpäästö rikollisille ja käydään ehtoollisella. Kiirastorstaina Jeesus pesi 12 hikistä ja pölyistä jalkaparia illallispöydän ääressä. Nöyryyttävää kenelle tahansa, vaan ei Hänelle.

Kuin sattuman kaupalla katsoin eilen dokumentin Hodorkovskista, tuosta Venäjän armottoman valtapelin uhrista ja sijaiskärsijästä. Entinen KGB:läinen, arvoisa herra Putin koki ilmeisesti Hodorkovskin liian vaaralliseksi vastustajaksi presidenttipelissä. Venäjällä kun ollaan, asia on helppo järjestää. Vuosia olen ihmetellyt, että kun Hodorkovski kuitenkin oli Venäjän rikkain mies, miksi hän ei yksinkertaisesti häipynyt maasta. Nyt ymmärrän. Paitsi että hän on isänmaallinen, hän on myös periaatteen mies ja haluaa että oikeus voittaa. Voi joutua odottamaan kauankin. Eikä taida saada synninpäästöä edes Kiirastorstaina.

Toinen mies, joka ansaitsisi synninpäästön kiirastorstain kunniaksi, on Timo Soini, tuo perussuomalaisten armoitettu nokkamies. Sattuuhan se kipeästi perinteisiin puolueisiin, kun jostain takavasemmalta tulee porukka, joka kasvattaa kansanedustajiensa määrän tuosta vaan kuudesta kolmeenkymmeneenyhdeksään. Taitaa olla oppimisen paikka itse kullekin siitä miten vaalityö hoidetaan kotiin...  Mutta kuten Vennamo aikanaan asian ilmaisi: kansa on puhunut, pulinat pois. Kun persuja syyttelee, itseään syyttelee. Kartanonrouva muistuttaa siitä tosiasiasta, että ME kansalaiset olemme äänestyskopeissa käyneet, eivät ne MUUT. Pääsiäisen kauneimman kimpun annan kunnianarvoiselle presidentillemme Tardelle, joka oli muistuttanut (epäasiallisia) ulkomaisia lehdistön edustajia siitä, että Suomessa on sananvapaus ja mielipiteenvapaus. Sellaista on nyt vaaleissa käytetty. Ja aamulla aurinko taas nousee.

Kartanossa ei ole mitään kirkossakuulutettuja traditioita näin pääsiäisenä, eikä muinakaan juhlapyhinä. Sitä syödään mitä mieli milloinkin tekee, tai rouvaa huvittaa valmistaa. Lammas ja mämmi eivät kuulu ruokavalioon. Edellinen siksi etten osaa sitä valmistaa ja puolisolla ikäviä muistoja lampaasta Norjan vuosiltaan. Jälkimmäistä siksi että se nyt vaan on ihan kamalaa (saa olla eri mieltä). Myöskin aikataulullisesti menemiset ja tulemiset kulkevat omalla painollaan. Ihan hitusen tekisi kuitenkin mieli ajella keski-Suomen suuntaan katsomaan miten viime kesänä valmistunut saunamökki on talvehtinut. Jos tarkenisi vaikka yöpyäkin... Katsotaan, sanoi lääkäri.

Pariisin-muistot pyörivät vielä mielessä ja lukijoilleni onkin luvassa kaksi postausta siitä aiheesta. Kunhan saan kuvia lisää. Kävi taas vanhanaikaisesti nimittäin: huomasin että kameran akku oli tyhjä ja yhden lomapäivän olinkin ystäväni Tiinan varassa. Tiina ottaa parempia kuvia kuin allekirjoittanut, joten joskus vahinko voi olla siunauskin. Mutta perästä kuuluu vielä.

Hyvää Pääsiäistä!

God creates out of nothing. Wonderful, you say. Yes, to be sure, but he does what is still more wonderful: he makes saints out of sinners.

- Soren Kierkegaard -



Terveiset Pariisin keväästä

Neljän päivän Pariisin matka on nyt enää muisto. Kaunis sellainen. Matkaa saimmekin odottaa yli vuoden. Nimittäin tarkoitus oli lähteä Kulttuurinystävien matkalle jo viime keväänä, mutta tuhkapilvi sekoitti suunnitelmat ja matka peruuntui viime hetkellä. Sitäkin ihanampaa oli vihdoin lähteä reissuun. Ei siksi ettenkö olisi jo jokusen kerran käynyt Pariisissa, vaan siksi että pääsin matkaan hyvän ystäväni Tiinan kanssa. Yhdessä ollaan tehty jo muutama reissu ja samanhenkisinä (=kulttuurinnälkäisinä) on mukava yhdessä matkustaa. Samat asiat kiinnostavat ja ajatus käy yksiin. Mikäs sen mukavampaa.



Metron sisäänkäynti

Neljässä päivässä ehtii valtavan paljon. Ja kun suurkaupungista puhutaan, niin vielä enemmän jää näkemättä. Siinäpä hyvä syy tehdä uusi matka tulevaisuudessa? Notre Damen katedraali nähtiin, tottakai. Jonossa muiden turistien kanssa käveltiin katedraali läpi, ja kävipä niin hyvä tuuri, että olimme valinneet juuri palmusunnuntain vierailupäiväksi. Messu oli parhaillaan käynnissä ja saimme kuunnella upeaa kuorolaulua. Kirkon ovella jaettiin kansalle palmunlehviä, jotka kuvaavat sitä, kun Jeesus saapui aasilla ratsastaen Jerusalemiin ja ihmiset levittivät palmunlehviä hänen tielleen. Hoosianna, he huusivat.

Mutta missä pää?

Kivenheiton päässä Notre Damesta sijaitsevat ns. latinalaiset korttelit, jotka houkuttelevat tuhatmäärin turisteja. Kapea kujat pitävät sisällään runsaasti ruokapaikkoja ja erilaisia kauppoja. Kannattaa piipahtaa. Aivan Notre Damen vieressä sijaitsee sairaala nimeltä Hôtel Dieu. Uskaltauduimme kurkkaamaan sisälle ja se kannatti. Sisäpihalla on kaunis ja rauhaisa puutarha, jossa oli mukava hengähtää suurkaupungin kuhinalta. Lääkärit näyttivät käyvän siellä tauolla, potilaita emme sentään nähneet. Harvoin ovat sairaalat näin hulppeita, ja sijaintikin kunnioitettava, komean kirkon vieressä.

Citén metroaseman kohdalta (Citén saarelta) löytyy kukka- ja lintutori. On sanoinkuvaamattoman ihanaa kuljeskella tuoksuvien kukkien keskellä kuunnellen samalla seinämän takaa tulevaa linnunlaulua. Kiva yhdistelmä myydä lintuja ja linnunruokaa samassa paikassa kukkien ja muun tilpehöörin kanssa. Teimme hyviä löytöjä muuten...

Runsaudensarvi...

Aivan kulmilta löytyy Sorbonnen yliopisto ja vanhat roomalaiset kylpylärauniot. Näitä raunioita ympäröi aita ja siellä tehdään edelleen arkeologisia kaivauksia. Ns. frigidariumin katto on vieläkin pystyssä, ainoa laatuaan koko Ranskassa. Kannattaa kurkata alueelle. Toinen ihanuus on Cluny'n museo. Aikataulumme ei viimeisenä päivänä antanut enää myöten tutustua tähän keskiaikaiseen museoon sisältä, mutta ulkoa ihailimme upeaa linnaa ja sen mielikuvituksellista arkkitehtuuria. Seiniä pitkin "kävelee" erilaisia eläinpatsaita, veikeän näköisiä kavereita! Museon takana on muuten keskiaikaiseen tyyliin toteutettu puutarha. Ihanan rauhoittava keidas kaiken hälyn keskellä.

Uskokaa tai älkää, tässä on vain yhden lomapäivän saldo, ja sekin kotiinlähtöpäivä. Ajattelin ilahduttaa teitä vielä muutaman kerran Pariisin-matkan kokemuksilla, joten perästä kuuluu. Toivottavasti saatte tästä vinkkejä mahdollista omaa matkaanne varten. Ja unohtakaa väitteet, ettei Ranskassa pärjää englannin kielellä. Kokemuksesta voin sanoa, että pärjää erinomaisesti. Neljän päivän Pariisin-matkallamme emme tavanneet yhtäkään asiakaspalveluihmistä, joka ei olisi osannut englantia. Maailma muuttuu, eskoseni!

The person who has lived the most is not the one with the most years,

but the one with the richest experiences.

- Jean Jacques Rousseau -

Torstai on toivoa täynnä

Ja siitäkin huolimatta iski lamaannus. Vesisade on ihan ok, lumi sulaa sen ansiosta nopeammin, eli sää ei ole syynä taantumaan. Tuli vaan tunne että vaikka kuinka tekisi niin valmista ei tule. Esimerkiksi nyt huushollaamisen suhteen. Vastahan toissapäivänä imuroin koko alakerran viimeistä nurkkaa myöten, ja nyt jo ui kilo hiekkaa eteisen lattialla. Iloitahan siitä pitäisi, että riittää puuhasteltavaa? Ja että on pelit ja vehkeet.

Pyykinpesukone pyörii taukoamatta, mutta talvivaatepyykkikasa senkun kasvaa. Puhumattakaan että mihin niitä pestyjä talvikamppeita sijoittaisi. Missä säilyttäisi. Kolme kassia on nurkassa odottamassa kuskaamista kierrätykseen. Kellarissa odottaa lisää selvitettävää. Lapset kasvavat, vaatteet jäävät pieniksi. Ja kengät. Niinhän sen kuuluu mennäkin. Kirppis tuli jo kokeiltua, turhaa hommaa. Kun sen vaivan on ensin nähnyt, että pesee ja hinnoittelee ja roudaa myyntiin, ja sitten pitää puolet kamoista kantaa takaisin, niin ei yhtään huvita enää.

Afrikasta tuli kirje. Perheellämme on Malawissa kummilapsi, Patrick 5 vuotta, ja kummiorganisaation perustaja lähti totuttuun tapaan käymään paikan päällä. Häneltä tuli kehotus, että viekää tavaraa UFF:n laatikoihin. Niihin vietyä tavaraa nimittäin toden totta jaetaan Afrikassa. Tarkemmin sanottuna, vaatteita myydään. Anjakin oli ostanut kontillisen UFF:n vaatteita jakaakseen niitä kummilapsillemme. Ja muillekin kyläläisille. Annan siis vinkin eteenpäin. UFF auttaa oikeasti.

Siinä missä Afrikassa nukutaan savimajan paljaalla lattialla, ja kummien ostama viltti on suurin lahja ikinä, täällä elintasoyhteiskunnassa tuskaillaan turhan tavaran kanssa. Ja kehitysmaa-Kiinassa valmistetaan lisää krääsää. No, tietysti monessa muussakin maassa. Jotenkin niin kornia. Vaan minkäs teet. Maailma makaa niin kuin se on pedattu. Ja onhan tässä itse kukin syyllistytty kulutusjuhlan viettoon ja ylläpitämiseen.

Kannan siis ylimääräiset vaatteet UFF:n laatikoihin, ja iloitsen siitä että minun krääsäni on jollekin toiselle tarpeellinen. Afrikan-kirjeessä muuten kerrottiin, että ompelemisessa riittää puuhaa. Afrikkalaiset ovat kyllä yhtä laihoja kuin mekin (?) mutta lyhyempiä. Eli siellä Anja lyhentää hameita ja housuja vastaanottajille sopivimmiksi. Miksi eivät kyläläiset itse sitä tee? Eivät osaa, eivätkä ole edes neulaa ja lankaa nähneet.

Kyllä muuten itku tuli silmään, kun saimme ensimmäisen kirjeen Malawin kummipojaltamme. Taisi olla äitinsä kirjoittama, kun poika niin pieni vielä. Kirjeessä rukoiltiin että tulisimme käymään. Haluja on. Afrikka olisi muutenkin hieno maa nähdä ja kokea. Ja olisihan se niin lapsille kuin meille aikuisillekin opettavaista nähdä ettei maailma ole niin ruusuinen joka paikassa. Unohtuisi turhuuden markkinat hetkeksi. Eikä hiekanjyvät eteisen lattialla häiritsisi niin paljon... Voisin kuvitella.

Neiti Zuleima

Neiti Zuleima Zanzibarista
unelmoi pienistä saarista,
joilla käydä vois
ja taas lähteä pois
ja uneksia toisista saarista.

-Kirsi Kunnas-

Kahta ilman ei voi elää, toinen on...?

Kartanonrouva huvitti itseään ajatuksella mitä ilman en voisi elää. Joskus aikanaan psykologisissa testeissä (työpaikkaa hakiessani) törmäsin ryhmätehtävään, jossa mietittiin mitä autiolle saarelle kannattaisi ottaa mukaan. Ja sitten psykologit istuivat ympärillä ja tekivät huomioitaan... Tällä kertaa ei lukijoiden joukossa (toivottavasti) ole psykologeja eikä muitakaan moraalinvartijoita (ups), ja vaikka olisikin, niin mitä väliä. Mitä ilman sinä et tulisi toimeen?

Hammaslanka. Kuulostaa varmaan oudolta, enkä ole edes ollut aivopestävänä amerikkalaisessa high schoolissa... Joka tapauksessa, päivääkään en voi elää ilman hammaslankaa. Tytön nyt vaan yksinkertaisesti täytyy pitää huolta ikenistään.

Punaviini. Aah... Tästä aiheesta voisin vaikka laulun tai runon kirjoittaa. Jos osaisin. Kartanonrouva rakastaa punaviiniä. Enkä nyt tarkoita mitään Ekin Pikakivääriä, vaan laadukkaita, täyteläisiä, jumalaisia punaviinejä. Amarone, Mas la Plana, Valpolicella, Barolo... Punaviinissä marinoitu maksani toivottavasti jaksaa kunnialla vielä lukuisia punaviininhöyryisiä vuosia kanssani. Kaikista muista alkoholijuomista voin luopua, mutta en ikuna punaviinistä.

Kunnon yöunet. Puhun nyt 8-9 tunnista. Aikanaan lentoyhtiössä tuli tehtyä epäinhimillisiä työvuoroja (juhlimisesta puhumattakaan) ja pärjättyä kolmen-neljän tunnin yöunilla, jos silläkään. Taakse jäänyttä elämää. Unettomuudestakin olen saanut oman osani kokea, ei kivaa. Nykyään alle kahdeksan tunnin yöuni on järkytys. Kymmeneltä illalla hiivin viimeistään sängyn pohjalle, luen kirjoja hetken, ja sitten pää tyynyyn, onnellinen huokaus ja ihanat unet. Aamulla onkin fantastista herätä virkistyneenä uuteen päivään.

Leningit. (Ja korkkarit...) Laskin leninkini: niitä on 23 kappaletta. Ja käytän niistä jokaista! Minun on vaikea luopua yhdestäkään. Välillä on pakko kun kangas kulahtaa, tai muoti ajaa ohi. Kun vaatekoko on ollut viimeiset 25 vuotta sama, leningit eivät jää koskaan pieniksi. Uusiakin ostan, tottakai. En uskalla edes ajatella mitä ihanuuksia kevät tuo taas kauppoihin. Puhumattakaan tulevasta Pariisin-matkasta...

Matkustaminen. Veljeni on joskus todennut että olemme pudonneet lapsena matkustuspataan. Siinäkö syy levottomiin jalkoihin ja ikuiseen kaukokaipuuseen? Reissaaminen yksinkertaisesti vaan on niin kivaa. Ja enneagrammiseiskana toki tunnistan itsessäni tietynlaisen levottomuuden. Kaikki tuntemani seiskat vaihtavat maisemaa kuin... no vaikka pikkareita. Tai paitaa. Miten paljon olisi jäänyt näkemättä ja kokematta jos olisi neljän seinän sisään jämähtänyt. Ei sillä että siinäkään mitään vikaa on.

Perhe. Luonnollisesti. Tosin parin päivän tauko silloin tällöin tekee ihan hyvää...(hih).

Oma auto. Vapauden tunne, nähkääs.

Huulipuna. Ja säteilevä hymy sen kera. Toimii aina.

Juustot. Chevre. Halloumi. Manchego. Aura Gold. Parmesan. Grillattu feta. Mozzarella. Koskenlaskija. Gorgonzola. Stilton. Nyt lähtee kartanonrouvalta mopo käsistä, paras lopettaa tähän. Asia tuli varmaan jo selväksi...

Onhan näitä, tarpeellisia (ja tarpeettomia) asioita. Ja loppujen lopuksi ihminen voi elää ilman yhtään mitään tavaraa, jos pakko on. Tällä kertaa oli kyse ihan konkreettisista asioista siis. Arvot ovatkin sitten ihan toinen juttu. Siitä joku toinen kerta. Nyt tekemään omaa listaa, pilke silmäkulmassa tottakai! Tämä on haaste.

Kuvahaaste

Mummeli heitti haasteella: kerro tarina kuva-arkiston neljännen kansion neljännestä kuvasta, vai miten se nyt menikään. Kaivoin siis esiin kuvan, ja haastetta siinä on kerrassaan. Kuva näyttää tältä:

Kuvassa esiintyy entinen työkaverini Alex, ja puolisoni takapiruna. Omalla pihallamme olemme, ja kuten kuvasta saattaa arvatakin, kysessä grillaus. Kuva herättää mukavia muistoja. Monestakin syystä.

Alex on venäläinen, ja tullut aikanaan Suomeen inkerinsuomalaisstatuksella. Oltiin työkavereita viitisen vuotta kirjapainossa, hän siis edelleen siellä, minä en. Alex hoitaa (luonnollisesti) Venäjän markkinoita, ja olin siis hänen assarinaan jokusen vuoden, muiden töiden lomassa. Alex on hurjan mukava ihminen, ja kertoo hauskoja venäläisvitsejä. Hänen tarinansa entisestä kotimaasta ovat mielenkiintoisia, rankkojakin, etenkin armeija-ajat. Pääsin kerran hänen mukaansa Moskovan kirjamessuille, ja se oli hauska ja avartava matka. Myös työntäyteinen. Ja kuulkaa, venäläiset todella juovat ravintolassa vodkaa ruokajuomana, ja vodka tilataan grammoina.

Suhteeni Venäjään ja venäjän kieleen. Aloitin venäjän opiskelun lukiossa; iki-ihanan Irene Ketolan opastuksella. Sen lisäksi opiskelin idänkauppaa Kouvolassa, ja tulipa silloin tehtyä viikon opintomatka Moskovaankin. Asuttiin ihan Kremlin kulmilla, Rossija-hotellissa, valtava kolossi. Viikon aikana meitä kuskattiin edustustoissa, kokkareilla, firmoissa jne jne. Aika hulppeaa oli meno ja meininki. Kampaajalla istuttiin laitattamassa tukkaa illaksi, ja juhlia riittikin joka illalle. Uskallettiin liikkua ominkin päin Moskovan yössä, ja muutaman kerran jouduttiin vääntämään kättä huijaritaksinkuljettajien kanssa. Meidän onni oli että hallitsimme kielen sentään... Siihen aikaan vielä sukkahousut ja muu vaate oli kovaa valuuttaa, ja meitäkin kerrospalvelijat olivat aina listojen kanssa odottamassa riennoiltamme. Olivat huoneessa katsoneet valmiiksi mitä vaatteita haluavat ostaa... Taisi puolet garderobista jäädä sille reissulle, ja tienesteillä juotiin shamppanjaa ja syötiin kaviaaria. Suuren maailman tyyliin? Oi aikoja, oi tapoja.

Ehdin tehdä puoli vuotta töitäkin Venäjän kauppaa tekevässä yrityksessä, mutta sitten lentoyhtiö vei jalat alta, ja valitsin pienen palkan ja kiehtovan lentoliikenteen. Jaa-a, missä olisinkaan jos olisin antautunut täysin idänkaupalle. En haikaile. Teinhän tietoisen valinnan.

Kuvassa Alex valmisti meille shaslikia, lihavarrasta. Hänellä oli mukanaan hienot teräsvartaat, jotka on varta vasten teetetty tähän tarkoitukseen. Kyllä olikin mainiota ruokaa. Ja ilta oli mukava. Rakas ystäväni Tiina oli neljäs juhlija. Alex on armoitettu ruoanlaittaja ja arvostaa hyviä viinejä sekä erityisesti konjakkia. Tätäkin shasliklihaa hän oli marinoinut pitkään ja hartaasti. Kerran hän kutsui meidät kotiinsa syömään kalaseljankaa, aivan mahtavaa herkkua, huolella ja pitkään valmistettua. Kartanonrouvan ehdoton (venäläis)herkku on kuitenkin blinit. Vinkkinä vaan, jos haluatte joskus kerätä irtopisteitä: tarjotkaa minulle blinejä. Ja vodkaa, kiitos.

Venäjän kieli haihtuu sana kerrallaan mielestä, kun sitä ei juurikaan enää tarvitse. Mutta jos istutatte kartanonrouvan kyrillisillä kirjaimilla varustetun kirjoituskoneen ääreen, väitän että helppo homma! Sen verran on sellaista vekotinta Larisan opetuksessa aikanaan hakattu, ja kirjaimet painuneet ikuisiksi ajoiksi aivosopukoihin. Terveisiä vaan Kouvolaan.

Mitäs Mummeli tästä tarinasta sanot? Vastasinko haasteeseen kunnialla...

Pyrähdys Svea-mamman maahan

Terveiset Tukholmasta. Taas kerran todettiin, että kevät on siellä pidemmällä kuin meillä. Totta puhuakseni, Suomen näkökulmasta kevät on pidemmällä joka paikassa mihin sattuukin matkustamaan. Silja Serenade oli täynnä kuin turusen pyssy, mennen tullen. Ilmastointi ja hytin pöly aiheuttivat samat hengitysoireet kuin joka kerta aiemminkin. Ikä on tehnyt tehtävänsä siinä mielessä, ettei ravintoloissa jaksettu hillua, vaan kiltisti palattiin hyttiin lukemaan ja jutustelemaan jo hyvissä ajoin. Matkan pointtihan kuitenkin oli Tukholmassa käynti, eikä niinkään itse laivamatka. Matkaseurana tällä kertaa tytär ja anoppi. Kolme sukupolvea liikkeellä siis, sulassa sovussa.

Tukholmasta kotiutettiin mm. suomalaista lasia, ja laivalla tehtiin perinteiset täsmähankinnat. Taisi muutama vaatekin tarttua matkaan. Kartanonrouva alkoi muistella ensimmäisiä Tukholman-risteilyjään. Ne olivat niitä aikoja, kun vielä myytiin kansipaikkoja. Muistan laivan lepotuoliosastot, joissa yritettiin torkahtaa muutama yön tunti, huonolla menestyksellä. Muistan lattioilla makaavat matkustajat kapsäkkeineen. Nykyään lattioilla makailevat lähinnä Tallinnan-reitillä matkaavat: väsähtäneet juhlijat ja virolaiset uupuneet työmiehet.

Risteilyt ovat olleet suomalaista kansanjuhlaa niin kauan kuin muistan. Se on ollut se halvin ja helpoin tapa "nähdä maailmaa". Onhan kansankoti Ruotsi ollut aina meitä huimasti edellä, jotenkin kansainvälinen maa. Avasivathan he paljon ennen meitä ovensa kaiken kansan tulla. Se näkyy katukuvastakin, että väkeä riittää kaikilta maailman kolkilta. Ikävä kyllä, myös lähiöt ovat muokkaantuneet sen mukaisesti. Kolikolla tuppaa aina olemaan kääntöpuolensa... Suomalaisetkin otettiin aikanaan avosylin vastaan mm. autotehtaisiin ja muuhun teollisuuteen. Taitaa joka suvusta löytyä näitä Ruotsiin töihin lähteneitä ja sille tielleen jääneitä. Puhumattakaan sotalapsista.

Kiehtoo risteilymatkustaminen vielä tänäkin päivänä. Ja seminaareja vietetään laivoilla mennen tullen. Jokin siellä vetää. Mutta mikä? Ruoka oli vielä 90-luvulla laadukasta ja edullista. Nykyään ruoka on korkeintaan kelvollista. Viinakin oli aikanaan halpaa, nyt drinkin hinnat ovat ihan samoissa kuin maissa. Kosmetiikkaa sentään vielä kannattaa ostaa, samaa ei voi sanoa makeisista. Ja silti niitäkin ostetaan, ikään kuin tuliaisiksi kotiväelle. Esiintyvät taiteilijat tuppaavat olemaan muilta mailta tuotettuja kehäraakkeja. Kai se pointti on puhtaasti "irtiotto arjesta", ilman sen suurempaa analysointia.

Ruotsi oli viisas kun piti kruununsa eikä langennut euroon. Luulisin. Ainakin hinnoissa näkyy että vielä kannattaa ulkona syödä ja kahvilla käydä, ostoksista puhumattakaan. Niinpä mekin teimme hyviä ostoksia ja söimme maittavan mutta edullisen lounaan vanhassa kaupungissa. Ravintola oli mysig ja sienirisotto oli smaklig, viini oli härlig. Tyttären vaatekaappi (ja huoneen lattia...) karttui taas uusilla asuilla.

Kaiken kaikkiaan, tämänkertainen irtiotto arjesta oli rento ja antoisa. Tallinkin pistetili karttui mukavasti ostosten ansiosta, ja palkitsipa mukava myyjäkin seurueemme lahjakortilla uudelle risteilylle. Kyllä matkustaminen kannattaa aina.