To vote or not to vote

Sain hurmoksellisen ajatuksen käydä läpi puolueiden vaaliohjelmia. Olipa siinä tekstiä kerrassaan. Joitain vuodatuksia (47 sivua...) oli luettava valikoivasti. Muuten olisi mennyt ikä ja terveys, niin sanoakseni. Kieltämättä urakka oli kuitenkin elähdyttävä ja jopa mielenkiintoinen. Koska voisin kuvitella, ettei kaikilla lukijoillani ole aikaa eikä energiaa kahlata vaaliohjelmia läpi, niin tässä pieni kooste. Toivottavasti siitä on jollekulle hyötyäkin. Ainakin kartanonrouvalle itselleen on. Luulisin?

Aloitetaan kolmesta suurimmasta, aakkosjärjestyksessä. Keskusta lähtee liikkeelle teemalla "Koko Suomi, kaikki suomalaiset". Heidän linjansa on 'rauhallinen uudistuspolitiikka'. Keskusta peräänkuuluttaa omavastuun lisäämistä. Listalta löytyy mm. -sotilaallinen päätösvalta pidettävä omissa käsissä -yrittäjämyönteinen politiikka -pääoma- ja osinkoverotuksen kiristäminen -kunnallinen kotiapu takaisin lapsiperheille -metropolialueen yhteistyö -eri työttömyysetuuksien kannustinloukkuja purettava -maltilliset palkkaratkaisut
-lähipalvelujen turvaaminen...

Kokoomus oli laatinut vaaliohjelman, jossa ei sinänsä mitään ruudinkeksintää ollut havaittavissa, mutta kekseliäs oli toteutustapa, siis nettiversio. Teemana "Paremminvointivaltio". Vaaleihin lähdetään mm. teemoilla: -kuntien määrää vähennettävä -pidemmät työurat, eläkeiän nostaminen, opiskeluaikojen lyhentäminen -talkootyö kunniaan -talouskasvun tuomat mahdolliset lisätulot käytettävä valtionvelan lyhentämiseen -työllistävä verouudistus, maksukyvyn mukainen verotus...

SDP samoin jatkaa jo tutuksi tulleella linjallaan. 1990-luvun hyvinvoiva Suomi halutaan takaisin teemalla "Työn ja oikeudenmukaisuuden puolesta". Agendalla mm. -vanhemmuuden kustannusten jakaminen
-lapsilisien ei tule leikata toimeentulotukea -terveyserojen kaventaminen -hankintalain uudistus -haittaverojen korotus (jäte, tupakka, alkoholi) -pankkivero -veroparatiisien lakkauttaminen -tuloerojen kaventaminen -ei Natoon -ei ALV-korotuksia...

Vihreät tekevät politiikkaa teemoilla "Talous - Ympäristö - Suvaitsevaisuus", eli tuttu vihreä linja pitää. Heidän listaltaan löytyy mm. -raideliikenteen kehittäminen -uusia moottoriteitä ei tarvita -ympäristö- ja energiaveron korottaminen -tasa-arvoinen avioliittolaki -vuokra- ja omistusasuminen limittäin -rajat auki kenen tahansa tulla -kiinteistöveron korottaminen -energiatehokkuus -vaihtoehtojen hakeminen ydinvoimalle
-ei Natoon...

Kristilliset saarnaavat "Koti - Uskonto - Isänmaa", kuten asiaan kuuluu. Ohjelmasta löytyi mm.
-ekokonservatismi (mm. sunnuntaikauppa pois) -perinteinen avioliittokäsitys -maksuton koulutus niin toisella kuin korkea-asteellakin -vuorotteluvapaajärjestelmä vakinaistettava -alkoholi- ja tupakkaveron korottaminen -terveydenhoitohenkilökunnan palkkauksen parantaminen -lapsilisät sidottava elinkustannusindeksiin...

Perussuomalaiset ovat nyt in, ja vaaleista ennustetaankin tulevan varsinaiset mielenosoitusvaalit. Perinteisiin puolueisiin on tullut kyllästyminen ja muutosta halutaan. Nähtäväksi jää muuttuuko maailma vai ei. Persujen vaaliteemoja ovat mm. -varallisuusvero takaisin -pääomaveron korotus -työnantajien Kela-maksut takaisin
-kehitysavun leikkaus -energiaverojen korotukset peruttava -maahanmuuton rajoittaminen -pakkoruotsi pois
-puoluetukien leikkaukset -ei kuntien pakkoliitoksia, kuntien määrä 200-230...

Pahnanpohjimmaisena sitten RKP, marginaaliryhmän oma pieni puolue. RKP puhuu "Rikkaamman Suomen puolesta". Äänestyspohjansa mukaisesti arvot liikkuvat pitkälti toisen kotimaisen kielen tukemisessa ja saariston elinvoimaisuuden ylläpitämisessä, mm. -kielikylpytoiminnan laajentaminen -ruotsinkieliselle opetukselle taattava kunnissa ruotsinkieliset hallintoyksiköt -turkistuotannon turvaaminen
-kalankasvatuslaitosten tulevaisuus turvattava -saaristoliikenteen turvaaminen -pohjoismainen yhteistyö ulko- ja turvallisuuspolitiikassa -yleinen asevelvollisuus jatkukoon -ALV:n korotus -osakesäästämisen edistäminen -valtionosuusjärjestelmän kokonaisuudistus...

Ideologiat kuulostavat siis suurimmaksi osaksi hyvinkin samankaltaisilta, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Samoja perusasioita vaaliohjelmissa veivataan, luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Politiikassa riittää runsaasti näitä broilereita, jotka hallitsevat poliittisen jargonin ja luulevat tietävänsä mitä kansa haluaa. Hyvä niin. Faktaa puolueista on tarjolla riittävästi, joten tietämättömänä ei kannata vaaliuurnille lähteä. Pääasia kuitenkin on että äänestää. Vain siten voi vaikuttaa.

Sellaisen pienen vinkin kartanonrouva kuitenkin antaa, että ääni menee aina puolueelle, vaikka äänestäjä joskus ajattelisikin äänestävänsä "kivaa tyyppiä". Kyllä sen verran kannattaa puoleen vaaliohjelmaa vilkaista, että varmasti tietää, onko omien arvojensa mukaisesti loppujen lopuksi aikeissa äänestää.

Äänestyspäivä on siis sunnuntai 17.4. Ennakkoäänestys ke-ti 6.-12.4. (ulkomailla 6.-9.4.).

Mitä tänään miettii tyttö pellavapäinen?

Aamu-Novaa kuunnellessa tuumailin, että Päivi Räsänen on kaikesta kohusta huolimatta periaatteen ihminen. En minäkään pitänyt hänen homopuheistaan taannoin, ja olin pahoillani siitä, että koko jupakka kaatui kirkon syliin, vaikka kyse oli vain yhden henkilön omista mielipiteistä. Mutta Päivi Räsäsen haastattelua kuunnellessani tajusin ainakin sen, että hän elää omien arvojensa mukaista elämää, ja pitää kiinni rajoistaan, ja uskaltaa seisoa sanojensa takana. Hienoja asioitahan ne ovat. Mielipiteet vaihtelevat ja eri mieltä saa olla, mutta toisen arvoja tulee kuitenkin kunnioittaa.

Kuulin radiosta myös Thaimaassa lomailevan suomalaisnaisen mietteitä. Thaimaassa on ollut pahimmat tulvat 30 vuoteen, vaikkei vielä edes ole sadekausi alkanut. Suomalaiset lomailijat ovat arvatenkin näreissään, kun kallis ja odotettu helleloma valuu viemäreistä alas. Tai valuisi jos viemärit vetäisívät... Tämä rouva radiossa kertoi että viikon on lomailtu ja vettä tullut koko ajan. Eikä siis pientä tihkua tai sellaista sadetta, johon sateenvarjo auttaa. Kaduilla voi kahlata vain paljain jaloin. Harmittaa varmaan ihan yhtä paljon paikallisia, koska kauppa ei käy. Luonnollisestikaan. Mutta siis tämä rouva radiossa: hän oli yllättävän tyyni ja ymmärtäväinen eikä ratkennut raivoamaan. Ihailtavan tasapainoinen suhtautumistapa kaikkinensa. Nimittäin: minkäs teet sääilmiöille?

Viikonloppuna kartanonrouva kävi pokkaamassa enneagrammivalmentaja-diplominsa. Guruni Marika oli taas kerran onnistunut järjestämään tunteellisen tilaisuuden. Iloinen tapahtumahan kyseessä oli sinänsä, mutta eikös itkeminen ole sekin tapa iloita? Itkeä pillitettiin nimittäin aika tavalla. Ja sitten syötiin ja kulautettiin kuohuviiniä. Siitäkin porukasta peräti viisitoista on perustanut oman yrityksen, joten vahva usko on kolleegoilla siihen, että kanssaihmisillä riittää tahtoa lähteä elämänhallintaansa rikastuttamaan avullamme. Olemme nimenneet ammattikuntamme "ihmiskuiskaajiksi". Kalskahtaa komealta, vai mitä? Ja komeaa se onkin: olla edelläkävijä ja suunnannäyttäjä.

Paikallislehdestä luin että kaupunginhallitus edelleen ehdottaa allekirjoittanutta(kin) jatkamaan energiayhtiön hallituksessa vielä kaksi vuotta. Olen otettu. Hämmentäväähän se olisi, jos kuusitoista vuotta omaa OY:tä pyöritettyäni ja kuusi vuotta k.o. hallituksessa toimittuani yhtäkkiä huomattaisiin etten ymmärräkään liiketaloutta... Toivottavasti kartanonrouva on luottamuksen arvoinen. Sen päättää tietenkin yhtiökokous myöhemmin.

Viikon kestäneen kevätflunssan jälkeen palasin tänään vihdoin kuntosalille. Ja huomasin olevani vahvempi kuin ennen. Eikö siinä yleensä käy toisinpäin? Sairastelun jälkeen viimeisetkin voimat häviävät... Ihmeiden aika ei ole ohi. Fiilis on siis tänään erinomainen. Saa nähdä mikä on fiilis persialaiskissoillamme, kun anopin Simo-koira saapuu hoitoon. Voi olla että kartanossa näytellään taas suurta draamaa.

Hjallis Harkimo sanoi erään naistenlehden haastattelussa, että "Elämä on aika onnellista, kun aamulla tekee mieli herätä." Olen prikulleen samaa mieltä, vaikken olisi yhtä hienosti osannut asiaa tiivistää. Lisäisin siihen vielä, että "Illalla on ihana mennä nukkumaan, kun tietää saavansa aamulla herätä uuteen, upeaan päivään."

P.S. Pellavapää on itse asiassa kampaajan käsittelyn tuottama illuusio. Tosiasiassa se kai on jotain "masentavan maantienväristä", mutta sehän ei kuulostaisi hyvältä, vai mitä. Illuusiossa on hyvä elää, sanoi pellavapää-wanna-be.

Mökkihöperyyttä ilmassa

Kylläpä tuli sään suhteen takapakkia. Vaikka niinhän siinä yleensä käy... Uskoisitteko että 25.3.2007 oli seitsemäntoista astetta lämmintä? Tosi on! Olisikohan ollut se talvi, kun lunta ei ollut lainkaan ja vettä satoi enimmäkseen. Ihana talvi kartanonrouvan mielestä (saa olla eri mieltä...). Talvikamppeita ei tarvinnut lainkaan etsiä komeroiden kätköistä ja pikkukengillä pärjäsi koko talven. Merikään ei jäätynyt koko talvena.

Ajatukset ovat jo pitkään olleet tulevassa kesässä ja mökkikaudessa. Mökkihöperyys on siis valloittanut myös kartanonrouvan sydämen. Eipä olisi kuulkaa vielä viisi vuotta sitten uskonut. Olihan mökillä toki "ihan kiva käydä", ja erityisen mahtavaa on pulahtaa Korppisen hellään syleilyyn. Mutta että siellä nyhrättäisiin koko kesä, ei sentään... Pari päivää ja äkkiä takaisin sivistykseen, oli ajatusmaailma vielä taannoin.

Kuka ruokkii?

Vuosikausia käytiin anopin mökillä kesäisin. Lapsilla on ihana nukkumaparvi, ja puolison kanssa ollaan vallattu oma aittahuone. Vähän niin kuin korvamerkattu se... Sitten eräänä päivänä meille tarjottiin mahdollisuutta ostaa mökkitontti anopin vierestä. Perheenpää tarttui tarjoukseen enemmän kuin innoissaan. Innostui siinä vähän kartanonrouvakin. Rantaviivaakin parisataa metriä. Puhdasvetinen järvi. Sukulaiset vieressä. Ja mikä tärkeintä, tontti pysyy suvussa. Niin no, minähän en mitään sukua ole, vaan sukuun naitu, niin sanoakseni. Mutta kuitenkin.




pohjatyöt 2009

Aika monta vuotta seisoi tontti toimettomana, poikkeuslupakin ehti vanhentua. Kolme vuotta sitten päätimme kunnostautua ja haimme luvat uudelleen. Kun istuttiin kunnan rakennustarkastajan huoneessa ja mietittiin neliöitä, kuului rykäisy selän takaa: appiukko tokaisi että pankaa nyt vaan reilusti niitä neliöitä lupahakemukseen, kun rouvan suureellisuus tiedetään... Kylläpä nauratti virkamiestäkin.

Korppisen eläinkantaa

Kaksi vuotta sitten aloitettiin saunamökin perustusten teko. On muuten ihan yhtä työlästä tehdä perustuksia 26-neliöiseen saunamökkiin kuin omakotitaloonkin, sanoo perheenpää, rakennusalan pitkän linjan ammattilainen. Naapurin maanviljelijä oli tehnyt tien jo aikaisemmin valmiiksi ja raivannut tilaa mökille ja parkkipaikalle, sähköt oli vedetty jo vuosia sitten, varmuuden vuoksi. Ulkohuussi pystytettiin luonnollisesti ensin. First things first! Ja sitten kartanonrouva pääsi "sisustamaan". Saunamökkiä odotellessa.



Sabloonamaalauksia huussin seinässä



Ollikaiselta saapui hirsipaketti, ja runkoa pystytellessä menikin loppukesä. Oman suolansa toi ns. mutteriterassin pystyttäminen. Tai lähinnä sen korjaaminen jälkikäteen. Oli Ollikaisen ammattimiehellä käynyt kai mittavirhe, kun kävi terassin pystyttämässä. Kun virhe huomattiin, alkoi melkoisen vaarallisen näköinen terassin tiputus alemmas. Enkeli oli hommassa mukana, eikä terassi kaatunut kenenkään päälle. No, sillä terassilla on jo ehditty monet grilliruoat nauttiakin. Hyvä tuli.




Herra mestari levähtää

Viime kesä menikin sisähommissa. Kartanonrouva on sen verran epärealistinen raksahommien suhteen, että kuvittelin muuttavani huonekaluja jo juhannukseksi sisään. Tosiasiassa meni heinäkuun puoleen väliin ennen kuin ensimmäisen kerran mökissä nukuttiin tai saunaa lämmitettiin. Niin hyvät löylyt on saunassa, että eräs kesävieras nosti sen peräti "toiseksi parhaaksi saunaksi" missä on löylyä heittänyt. Toiseksi paras riittää meille. Rouvan tehtäväksi jäi maalaamis- ja sisustamishommat. Yllättävän mieluisaa puuhaa tällaiselle kaupunkilaistytölle... (Kun muuta en osaa?)

Mikä siinä mökkeilyssä sitten on niin kiehtovaa? Vesi kannetaan järvestä, juomavesi kuljetetaan kaupasta, lämpimästä suihkusta voi vain unelmoida, astiat tiskataan ulkona hyttysten syödessä, piha rakennustöiden jäljiltä kuin kaatopaikka, lähin telkkari anopin mökissä, ulkohuussissa ryömivät muurahaiset... Hullujako me suomalaiset olemme?

toimiva systeemi

Ja kolikon toisena puolena: ne maailman toiseksi parhaat löylyt omin käsin rakennetussa saunassa, pulahdus Korppisen jumalaisen pehmeään syleilyyn, tyyni järven selkä ja kuikan huudot, rauha ja hiljaisuus: kaukana paha maailma, ei laskuja eikä ahdistusta maailmantilanteesta, mutkaton ruokapolitiikka (suurin kiitos kuuluu nyt kyllä anopille! Kiitos, jos en ole muistanut sitä sanoa), puu-uunin lämpö ja aamupuuron tuoksu, lettukeittiö, soutuveneretket lokkisaarelle, maidonhakureissut naapurin maatilalle, maanläheiset turinatuokiot maatalon emännän kanssa, navettakissojen silittely, lehmien kanssa kilpaa ammuminen (kokeilkaa joskus!), ahomansikoiden kerääminen polun varrelta, pestuumarkkinat naapurikunnassa, slow life...

Eiköhän se ole ikä, joka saa mielen muuttumaan. Ja tietysti se, että sielu huutaa rauhaa ja hiljaisuutta. Jossain vaiheessa seiskankin levottomuus saa suitset suuhunsa siis... Sitä paitsi, maailman houkutukset ovat vain pienen ajomatkan päässä, kuitenkin. On siinäkin puolensa. Keski-Suomi sentään on ihan Suomen keskellä, sananmukaisesti. Voi tule jo kevät ja sitten kesä. Kaipaan Korppisen syleilyä!

Hyppäänkö?

Nytkö vaan lötkötellään ja laiskotellaan mökillä tulevat kesät? Ei tietenkään. Senhän tietävät kaikki mökkihöperöt. Pihaa pitää ruopsuttaa. Askelmia rakentaa rantaan. Laituria parantaa. Grillikatos rakentaa. Alaterassi kyhätä. Kylpytynnyri asentaa. Saunapuita pilkkoa. Vierashuonetta kehittää. Lista on loputon. Ja kun kaikki tämä on tehty, onkin aika alkaa rakentaa talviasuttavaa mökkiä. Siinä sitten vietetään eläkepäivät puolison kanssa. Silloin kun sieltä Italiasta keretään... Eihän mökkeily mitään lomailua sentään ole! Se on elämäntapa.

Kymmenen kysymystä eduskuntavaaliehdokkaille

Mietin itsekseni millaisia kysymyksiä minä esittäisin kansanedustajaehdokkaille. Päädyin seuraaviin:

Kysymys yksi: Mikä tekee Sinut onnelliseksi ja millainen on unelmiesi päivä?

Kysymys kaksi: Millaiset asiat saavat Sinut innostumaan?

Kysymys kolme: Piehtaroitko menneisyydessä, elätkö "sitku-elämää" vai oletko sitoutunut nykyhetkeen?

Kysymys neljä: Jos Sinulle annettaisiin taikasauva ja kaikki voima, minkä asian muuttaisit tässä maailmassa?

Kysymys viisi: Syötkö terveellisesti,  hoidatko kuntoasi ja nukutko riittävästi?

Kysymys kuusi: Miten ja kenen kanssa vietät ns. laatuaikaa?

Kysymys seitsemän: Kuka on vaikuttanut elämääsi eniten, haluatko kertoa myös miten?

Kysymys kahdeksan: Millainen on ollut elämäsi kohokohta?

Kysymys yhdeksän: Mikä saa sielusi laulamaan?

Kysymys kymmenen: Miten voit käyttää kykyjäsi ja lahjojasi parhaalla mahdollisella tavalla?

Kansakuntamme äänestää pian Arkadianmäen ahkerista edustajista. Tuon graniittisen, Sirénin 1920-luvulla suunnitteleman talon suojiin, neljäntoista korinttilaistyylisen pylvään taaksen halutaan 200 vakuuttavaa ja pätevää työntekijää. Ehdokkaat juoksevat kieli vyön alla puhumassa turuilla ja toreilla, juovat litroittain kahvia ja syövät hernekeittoa, mussuttavat tusinakaupalla pasteijoita ja pullaa. Voi kun joku tajuaisi joskus tarjota edes hedelmäsalaattia tai marjasmoothien...

Yhdeksän viisasta ja kymmenen älykästä kysymystä esitetään ehdokkaille, kansan suusta ja tietenkin vaalikoneiden välityksellä. Tärkeitä asioita, kuten suhtautuminen vanhustenhoitoon, kanta subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen, miten valtion velkaantuminen saadaan vähenemään, mikä on suhtautuminen homoparien adoptio-oikeuteen, kannattaako lisäydinvoimaa, pitääkö pääomaverotusta kiristää, onko eläkeikä liian matala vai liian korkea, jne jne. Näitä asioitahan me valveutuneet kansalaiset mietimme päivin öin. Paitsi jos kahvi kaatuu työpapereille tai sukkahousut menevät rikki kesken hektisen työpäivän tai Jokerit häviää lätkämatsin, niin silloin toki on muuta mielessä. Hetkellisesti.

Kartanonrouva haluaisi selvittää ehdokkaiden syvällisempiä motiiveja ja valintoja. Olisi mielenkiintoista tietää millaisia nämä ihmiset ovat virallisten vaalikuvien takana. Arvostavatko perheen yhteisiä päivällisiä, pelaavatko monopolia lastensa kanssa, huomioivatko puolison, osaavatko hiljentyä, arvostavatko erilaisuutta, osallistuvatko hyväntekeväisyyteen jossain muodossa, ymmärtävätkö ruoan laadun merkityksen, unelmoivatko, kuuntelevatko, onko heillä ystäviä?

Tein Hesarin ja Ylen vaalitentit. Tulos oli mielenkiintoista luettavaa. Ilmeisesti olen jotain Perussuomalaisten, Kristillisten ja Vasemmistolaisten sekoitusta, Ylen tentissä SDP:läinen. Epäsopivimmat olivat Kokoomus ja RKP (miksi en ole hämmästynyt...). Tjaa. Pistää miettimään. Onneksi olen äänestyspäivänä Pariisissa. Tiedän, ennakkoonkin voi äänestää. Ehkä unohdan koko asian, epähuomiossa.

"Olemme historialle velkaa sen,
että muutamme vastuuttoman
henkilöllisyyden vastuulliseen
ihmisyyteen."
(Lauri Sallinen, Hiljaisuudella on ääni, Art House)

Vasen vasen vasen kaks kolme

Vaikka vastaan taistelin kynsin hampain, niin lensu otti yliotteen. Ei auttanut viina eikä sauna, ei Carmolis-tipat eikä yliannostus D-vitamiiniakaan. Vaan eipä kaatanut lensu sänkyyn kuitenkaan, on siis lievää laatua. Hyvä niin. Iän tuomalla viisaudella (?) jätin suosiolla salitreenit väliin, ettei tule sitä kovasti peloteltua sydänlihaksentulehdusta jälkitautina. Mikä se ikinä sitten onkaan... Mutta jotainhan täytyy tehdä. Ei seiska jaksa paikallaan olla. Päätin tehdä happihyppelyn ulkoilmaan.

Kartanonrouvalla on tasan kaksi kävelytyyliä; joko a) täysillä eteenpäin tai b) tuhatta ja sataa. Kun keuhkot huusivat tänään hoosiannaa, piti omaksua aivan uudenlainen kävelytyyli: lorvailukävely. On muuten todella raskasta. Viiden minuutin välein piti muistuttaa itseään, että tarkoitus ei ole kuntoilu, vaan happihyppely. Tällä kertaa. Puoliso opetti jo aikaa sitten, että hyvä kävelyrytmi on se mitä armeijassakin opetetaan: kevyt marssitahti. Ja se tarkoittaa 6 kilometriä tunnissa. On muuten armeijamaisella tarkkuudella prikulleen oikein laskettu tahti: ei tapa mutta vahvistaa.

Menneinä vuosina kun työntekijöitä oli vielä runsaasti ja risteilyaluksia rakennettiin liukuhihnalla, palkittiin poikia välillä formulareissulla. Se oli aikaa kun formuloita vielä jaksoi katsoa. Ja suomalaiset kuskit menestyivätkin jopa. Eräs tällainen reissu tehtiin Silverstoneen, Englantiin. Silloin kisat ajettiin pääsiäisenä. Sen koommin ei ole ajettu niin aikaisin niissä maisemissa. Kohta arvaatte miksi...

Muistaakseni lensimme Ryan Air halpalentoyhtiön lennolla Stansteadin kentälle, siitä vuokra-auto alle ja kohti Cambridgeä, jossa oli tarkoitus tutustua nähtävyyksiin ja yöpyä tietenkin. Sitä paitsi sieltä on lyhyempi ajomatka formularadalle kuin Lontoosta asti. Päätettiin ettei lähdetä katsomaan aika-ajoja lainkaan, vaan tähdätään ainoastaan sunnuntain varsinaiseen kisapäivään. Hyvä suunnitelma. Aikaa oli siis tutustua yliopistokaupunkiin.

Taidettiin olla jossain ostoskeskuksessa, kun ryhdyin ystävällisen myyjän kanssa juttusille, ja hän tietty kiinnostui mistä tullaan ja miksi. Kerroin. Siitäpä käynnistyi varsinainen tohina: eivätkö nämä suomalaiset ole kuulleet, että aika-ajot on peruttu, rankkasateet ovat tehneet parkkialueista mutapeltoja, kisoja ei ehkä ajeta. Oltiin ihan äimistyneitä, kukaan ei ollut seurannut uutisiakaan, mikä lie informaatiokatkos. No, loppupäivä seurattiin tiiviistikin uutisia Silverstonen radalta. Kisat päätettiin kuitenkin ajaa. Hyvä meille. Ettei tullut turha reissu. Puoliso ilmoitti että lähtö aamulla klo 4. Kartanonrouva tietenkin siihen, ettei varmasti niin aikaisin suostu heräämään. Kuudeltakin vielä ehditään, ajomatkahan ei ole montaa tuntia, ja kisat alkavat klo 14.

Aamuvarhain sitten matkaan. Liikenne sujui kuin unelma. Kunnes 9-10 aikaan tyssäsi kuin seinään. Liekö M1 kohdannut meidän tien... Siinä junnattiin, aluksi sentään päästiin eteenkinpäin hetkittäin, kunnes alkoi näyttää siltä että tässä ollaan eikä muuta voida. Kello 10.45 kun starttiin oli enää kolme tuntia puoliso menetti hermonsa. Hän näki huoltoaseman, puikahti sinne, nousi autosta ja ilmoitti, että nyt kävellään! Ja kuka ei jaksa, jääköön. Ja lähti menemään. Hölmistynyt porukka ei muuta keksinyt kuin lähteä perään. Ja nyt päästään siihen armeijan marssitahtiin: matkaa oli 18 kilometriä radalle, ja kävelimme sen tasan kolmessa tunnissa. Kyllä armeija tietää. Ja Siperia opettaa.

Ei ollut ihan helpoimmasta päästä kuitenkaan. Meillä ei juurikaan ollut vesipulloja matkassa (viinaa kyllä), eikä niitä mistään saanutkaan. Jalkineet olivat itse kullakin mitä olivat. Eräs käveli bootseissa. Voin kertoa etten ole niin isoja rakkoja nähnyt koskaan kenelläkään sen koommin. Vaan ei valitettu. Suomalainen puree hammasta yhteen ja menee läpi vaikka harmaan kiven. Perkele. Kun sain ahterini katsomon penkkiin, koin niin mahtavan onnistumisen tunteen että oksat pois. Kisasta en muista yhtään mitään. Väsytti niin vietävästi...

Lukija varmaankin pohtii tässä vaiheessa, että entäs paluu autolle. Kävelimmekö? Emme. Spekuloitiin siinä kilometrin pituiset bussijonot nähtyämme, että onko varaa helikopteriin vai mitä tehdään, kun taksi ajoi viereen. Ihan totta. Eka porukka hyppäsi siihen. Toinen taksi saatiin kuin ihmeen kaupalla heti perään. Autokin löytyi sieltä minne se oli jätetty, eikä ollut edes joutunut rengaslukkoihin. Eikä hinattu pois. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Mitä tämä tarina opetti? Ei mitään. Onpahan vaan niin pirun hauska muisto.

Kun matkaa suunniteltiin, puoliso oli innoissaan ottamassa (silloin) pienen poikammekin matkaan mukaan. Anoppi pisti stopin sille suunnitelmalle, ja sanoi että menkää aikuiset keskenään, kyllä poika hoidetaan. Kylläpä pääsi kuittaamaan että olkapäilläsikö olisit poikaa kantanut ne 18 kilometriä... Asiat yleensä menevät niin kuin ne on tarkoitus mennä. Ja tällä kertaa oli tarkoitus ettei poika ollut mukana. Italiaan Monzan kisoihin hän pääsi sittemmin isänsä kanssa miesporukassa, ja se oli kuulemma huippuhyvä reissu. Varmasti.

Tähän loppuun viisaus viinankiroista (joista en mitään tiedä...):

"Krapularyyppy on tarkkaa hommaa;
pitää osata ottaa juuri sen verran, että krapula lähtee,
mutta ei käänny uudestaan kännin puolelle."

(Digitaalisia kuvia ei tältä reissulta löydy, onhan siitä niin kauan aikaa. Harmi. Kuvamuistot muilta formulareissuilta tai Lontoon-matkalta. )

Arjesta ja Saksasta

Niin koitti taas arki, lensuisena. Eikä aikaakaan kun ollaan viikonlopussa. Poika ihmetteli ajan nopeaa kulumista. Vastasin että hänen kannaltaan varmasti kivaa, äidin kannalta vähemmän kivaa. Nimittäin kun ikää tulee sitä tahtia lisää että hirvittää... Vanheneminen voisi loppua neljänkympin hujakoille, jos minulta kysytään. Kuka vastaa? Pojan saksan oppikirjasta nappasin seuraavan "viikkorunon", kun oli niin hauska. Toivottavasti lukijoista löytyy saksan kielen taitajia.

Die Woche

Am Montag fängt die Woche an,
der Dienstag schliesst sich daran an.
Am Mittwoch sind wir in der Mitte,
für Donnerstag hab ich eine Bitte:
Komm am Freitag mich besuchen,
dann backen wir am Samstag Kuchen.
Am Sonntag essen wir ihn auf,
so nimmt die Woche ihren Lauf.

(Taiteilijan vapaudella suomennettuna jotenkin näin: Maanantaista viikko alkaa/ tiistai tulee siihen mukaan/keskiviikkona puolessa välissä ollaan/torstaille olisi pyyntö mulla/tulkaa kylään perjantaina/niin leivomme kakun lauantaille/sunnuntaina sitten syömme sen/näin se viikko kulkee kulkuaan.) Aika ihana, vai mitä?

Viron-rakkauden olen jo tunnustanut. Saksaan ei samanlaista rakkautta ole, mutta tutuksi ja läheiseksi on sekin maa tullut. Monestakin syystä. Kieltä ryhdyin opiskelemaan jo oppikoulun kolmannella luokalla (tämän päivän maailmassa kait peruskoulun seiskalla...), ja yhteensä vuosia sen kielen parissa kertyi kahdeksan. Nyt on mennytkin jo vuosia siitä, kun kieltä töissä viimeksi tarvitsin, joten ainoa tapa prepata sanoja on saksankieliset tv-sarjat. Joita telkkarissa onneksi riittää: Sturm der Liebe ja Siska, muutamia mainitakseni.

Kouvolan opiskeluvuosinani teimme kahden viikon opintomatkan silloiseen itä-Berliiniin. Vuosi taisi olla 1987. Oli muuten ensimmäinen kerta kun kartanonrouva nousi lentokoneeseen, eli siinäkin mielessä ikimuistoista. Vuoden päästä olinkin jo lentoyhtiössä töissä... (Taisi syttyä kipinä lentämiseen ja matkustamiseen yleensä.) Muistan Berliinin laitamilla sijaitsevan venäläistyylisen opiskelija-asuntolan, ankean betonikolhoosin. Muistan afrikkalaiset opiskelijat kauhtanoissaan käytävillä, erikoiset ruoan hajut leijumassa nenäämme. Muistan kuinka lappeenrantalainen topakka kämppikseni kaivoi ensimmäiseksi matkalaukustaan siivousvälineet ja ryhdyimme tekemään suursiivousta huoneessa ennen kuin asetuimme aloillemme. Muistan untuvatäkit, joiden alla oli lämmintä nukkua.

Aamiaiset nautimme korkeakoulun ruokalassa. Muistan että pidin niistä suunnattomasti. Koulun nimi oli Bruno Läuschner Hochschule för Ökonomie, tai jotain sinne päin. Istuimme saksankielisillä luennoilla ja vietimme paljon aikaa paikallisten opiskelijoiden kanssa. Tähtihetkemme oli underground-teatteriesitys pimennetyssä kellaritilassa. Siinä oli historian havinaa, kun opiskelijat esittivät idänvastaista propagandaa salaa johtajiltaan. Ja tietysti istuttiin iltaa viinin kera ja diskuteerattiin, aitoon opiskelijahenkeen. Muistan muurin, kukapa ei. Länsi-Berliinin puolella piipahdimme "salaa"; lähinnä siksi ettemme halunneet loukata isäntiemme tunteita. Muistan Ku'Dammin loistokkuuden idän ankeuteen verrattuna, ja KaDeWen (tulee sanoista Kaufhaus des Westens) tavaratalon upeat puittteet. Etenkin ruokaosastostolla kuljimme hurmiossa.

Kyllä me nautimme itä-Berliinistäkin. Muistan jäätelökahvilan, jonka ihania annoksia kävimme useamman kerran kahden viikon aikana nauttimassa. Muistan retken Potsdamiin, ja sen upeat linnat ja nähtävyydet, myös sodanaikaiset rauniot kolikon toisena puolena. Berliini jäi iäksi mieleeni. Ja menikin 23 vuotta ennen kuin seuraavan kerran löysin itseni Berliinistä. Tämä tapahtui viime kesänä. Lähdimme perheen ja isovanhempien voimin tutustumaan tähän hienoon kaupunkiin.

Se oli ihana matka. Näimme paljon, kuljeskelimme eestaas, ajelimme busseilla päämäärättä, tutustuimme nähtävyyksiin, teimme jokiristeilyn, istuimme katukahviloissa Apfelstrudelia syöden ja Sektiä juoden, nautimme elämästämme. Berliini on siitä hieno kaupunki, että siellä saa ja voi olla oma itsensä, kukaan ei katso perään eikä tarkkaile, kaikki elävät omaa elämäänsä. Se on äärimmäisen rentouttavaa ja mieltä ravitsevaa. Nyt haaveilemme jo uudesta matkasta monipuoliseen Berliiniin. Suosittelen lämpimästi lukijoillenikin tätä kohdetta.

Perheenpäällä on ihan oma suhde Saksaan. Hänessä kun virtaa (äitinsä puolelta) neljäsosasaksalaista verta. Puoliso on erittäin ylpeä tästä verenperinnöstään. Niin on anoppinikin, arvaan. Hän nimittäin sanoi Berliinin-matkalla että on kuin tulisi kotiin. Eikö olekin hienoa että ihmisellä on henkinen side toiseenkin maahan? Se antaa vapauden tunteen. Elämää voi olla muuallakin kuin siellä missä on syntynyt. Palatakseni perheenpäähän, erityisen onnellinen hän on siitä, että eräs tietty automerkki, "johtotähti", onkin aina tuntunut hänestä ainoalta oikealta. Kuulemma verenperintöä...

Ensi kesänä lähdemme kiertelemään Saksan maata autolla hiukan laajemmin. Odotan näkeväni upeita paikkoja ja hienoja maisemia. Etenkin Baijerissa. Ehkä saamme asiaankuuluvasti allemme johtotähdenkin...?

Tähän loppuun runo taskuravusta ja kengurusta:

Ein Taschenkrebs und ein Känguruh,
die wollten sich ehelichen.
Das Standesamt gas es nicht zu,
weil beide einander nicht glichen.

Da riefen sie zornig: "Verflucht und verdammt
sei dieser Bürokratismus!"
Und hingen sich auf vor dem Standesamt
an einem Türmechanismus.

Miksei aina voi olla perjantai?

Varmaankin siksi ettei se olisikaan sitten niin hohdokasta... Kotiäitikin siis iloitsee perjantaista ja viikonlopusta. Siitäkin huolimatta että sisäinen kello herättää joka tapauksessa jo seitsemän hujakoilla, niin arkena kuin viikonloppunakin. Puhumattakaan ihanasta kevätvalosta, joka kutituksellaan houkuttelee nousemaan sängyn pohjalta uuteen päivään.

Juo viiniä, niin nukut hyvin.
Nuku, niin et tee syntiä.
Vältä syntiä, niin pelastut.
Siis: Juo viiniä, niin pelastut.

Seurasiko kukaan teeveestä Linnan Tähtiä? Pitkästä aikaa oikein mielenkiintoinen ohjelma. Kaikenlaisten BB-turhuuksien maailmassa. Sarjassa kuusi suomalaista julkkista lähti viikoksi asustelemaan komeaan linnaan Kataloniassa, Espanjassa. Jokaisella oli "oma päivä", ja jokainen tähti päätti ruokia ja juomia myöten miten se päivä yhdessä vietetään. Enneagrammia (persoonallisuusoppi) opiskelleena nautin suunnattomasti erilaisten persoonallisuuksien sopeutumisesta yhteen. Siinä ohjelmassa toteutui erilaisuuden rikkaus.

Arja Saijonmaa on hurmaava kosmopoliitti, lämmin, viisas ja elämännälkäinen supernainen. Rakastuin ihan täysillä hänen persoonaansa. Arjan päivänä porukka levytti biisin, ja hauskaa näytti olevan. Juha Veijosen päivänä vietettiin vesielämää, mm. snorklaamalla. Juhan päivänä kuultiin niin järkyttäviä asioita hänen lapsuusajoistaan Kallion kulmilla, että kaikille näytti pala nousevan kurkkuun. Joku sanoikin että nyt ymmärtää miksi Juha on sellainen kuin on. No, Juha on ainakin charmikas, rehellinen ja temperamenttinen kaveri.

Anna-Leena Härkönen on kartanonrouvalle tuttu kolumneistaan, joita rakastan. Anna-Leenan päivä oli puhdasta hemmottelua, hierontaa ja lillumista. Anna-Leena on melkoinen suorasuu, kiroilee kuin satamajätkä, omaa hervottoman huumorin ja on impulsiivinen ja räväkkä. Ei voinut olla huomaamatta, että siinä meillä on aito itsesuojeluvaistotyyppi. Kartanonrouva ihailee sitä, että hän uskaltaa sanoa asiat niin kuin ne ovat, rankatkin asiat. Anu Sinisalosta oli vaikea saada aluksi otetta. Hän on vetäytyvä, hiljainen, kenties ujo. Anu on äärimmäisen kaunis ja mitä ilmeisemmin perfektionisti. Anun päivänä ratsastettiin, ja selvisi sekin että hän on perehtynyt elämäntaidonhallintaan ja itsensä etsimiseen.

Nipa Neumann ei kahta sanaa sanonut muiden päivinä. Hän on hiljainen tuumailija ja tarkkailija. Nipan päivänä etsittiin Graalin maljaa, ja vietettiin päivä keskiaikaisissa merkeissä. Tulipa Nipa tunnustaneeksi senkin, että Dingon Levoton Tuhkimo oli hän itse... Herkkä mies. Hän totesi mm. että "reissaaminen kannattaa aina". Sokerina pohjalla on Danny, iso Dee, mies jonka kaikki "tuntevat". Ja eivät kuitenkaan. Kartanonrouva on täysin myyty. Danny on äärimmäisen sivistynyt ihminen, omaa uskomattoman huumorintajun ja on armoitettu imitaattori. Danny tarjosi omana päivänään taidepläjäyksen: eroottisia patsaita. Hän kertoi mm. rehellisesti syyn siihen, miksi Armista tuli hänelle niin läheinen: koska Armi tarvitsi häntä, ja ihmisen täytyy saada tuntea, että häntä tarvitaan. Danny oli perehtynyt etukäteen muihin linnan tähtiin, ja tuntuu olevan perillä muutenkin laaja-alaisesti maailman asioista. Upea ihminen. Hän sanoi mm. "Elämä on elettävä kauniita leikkejä leikkien".

Miten helppoa on luoda ihmisistä, etenkin julkkiksista, jonkinlainen mielikuva ja elää sitä todeksi. Ja kuitenkaan meistä kukaan ei toisen elämästä voi mitään tietää eikä johtopäätöksiä tehdä. Toisesta ihmisestä ei tiedä mitään ennen kuin ottaa selvää, eli kysyy. Guruni Marika tapaakin sanoa: "Älä tee oletuksia toisen ihmisen elämästä, kun et päivääkään hänen mokkasiineissaan ole kulkenut". Kunpa aina muistaisimme tämän arvokkaan neuvon. Jäisi moni riita riitelemättä, moni mielipaha kokematta. Senkin takia tämä ohjelma oli hieno: siinä sai edes hetkellisesti nähdä jonkun ihmisen sielunmaailmaan ilman roolia. Valmennuksessa näitä ihmeitä saa kokea joka kerta: jokainen ihminen on persoona ja siksi aivan ihana!

Fantastista viikonloppua kaikille persoonallisuuksille.

Me kaikki elämme omassa maailmassamme.
Mutta jos katselet tähtitaivasta, näet että kaikki
nuo eri maailmat liittyvät yhteen muodostaen
tähtikuvioita, aurinkokuntia, linnunratoja.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

... kun sain S-Marketin parkkipaikalla sakkolapun. Unohdin laittaa parkkikiekon. Sattuuhan sitä. Mieleni pahoitin siitä, että S-Market on lähtenyt tälle tielle. Valtava ruokakauppa, valtava parkkipaikka. Sitten palkattiin yksityinen parkkifirma valvomaan pysäköimistä, kun läheisen oppilaitoksen opiskelijat olivat valloittaneet koko päiväksi näitä "kallisarvoisia" parkkiruutuja. Syystä että heille taasen on rakennettu liian vähän parkkiruutuja koulun pihalle... Joku tässä yhtälössä mättää? Kyseisellä käynnilläni ruokakauppaan jätin 58 euroa 49 senttiä kassaneidille, joka oli viehättävä nainen, ja juttelin mukavia hänen kanssaan siinä sivussa. Ilmeisesti ei riittänyt. Yksityiselle parkkifirmalle maksan vielä 35 euroa siitä, että "oli vissiin liian mukava kaupassakäynti". Muistanpahan varmasti parkkikiekon tästä eteenpäin. Käsi sydämellä S-Market: tätäkö te oikeasti halusitte, että asiakkaat pahoittavat mielensä? Katsokaas kun se yksityinen parkkifirma on oikeasti kiinnostunut vaan omasta tuloksestaan, niin kuin varmasti tekin...

... kun suloisessa Suomessamme on lähdetty sille linjalle, että "halvalla pitää saada". Kuntosalilla henkilökunta teki tupatarkastusta huonon siivouksen takia. Virolainen siivooja ei oikein ole osannut hommiansa. Niin. Ja nyt heti tähän perään toteamus, että kartanonrouva on puolisoineen vuosia työllistänyt virolaisia, erittäin ammattitaitoisia, rakennustyömiehiä, joten älkää edes yrittäkö tulkita niin, että halveksin virolaista työvoimaa itsessään. Päinvastoin. Se on vaan sellainen juttu, että niin rakennusmiehen kuin siivoojankin työ on AMMATTItyötä, ja niihin hommiin valitaan henkilöt ammattitaidon eikä halvan hinnan/palkan perusteella. Ei muuta tähän asiaan.

... kun julma (ja jumalaisen kaunis) kevätaurinko paljastaa huushollin "heikot lenkit". Pölyä laskeutunut sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei tiennyt sen olevan edes mahdollista yltää. Ikkunat näyttävät harmaan masentavaa näkymää. Kissojen karvat paitsi leijailevat ilmassa myös kietoutuvat pölyn kanssa yhteen muodostaen mielenkiintoisia pölypallovyyhtejä pitkin nurkkia. Vaatteet näyttävät nukkavieruilta ja kuluneilta, värit haalistuneilta. Ovista paljastuu sormenjälkiä. Petivaatteet pöllyävät, vaikka juurihan niitä vielä tuuletettiin rivakassa pakkassäässä ulkona, aitoon marttahenkeen. Sänkykin on pölyinen...

... kun lähdin näin mieltäni pahoittamaan. Mikä lie synnyttänyt marisemisen tuskan ja tarpeen. Aurinkohan paistaa niin viehkeästi, aamukahvit olivat maittavat, salilla oli mukavaa treenata. (Komean) Siskan parissa tuli vietettyä päiväkahvihetki. Kauppa-asiat hoidettu, ruoka hallinnassa ja koko ilta vapaata aikaa. Pojan kanssa ajattelin illalla harjoitella hänen saksan koettaan varten; siinähän äitikin samalla saa treeniä ja kertausta. Kaikki hyvin siis kartanossa. Mielen pahoittamisesta huolimatta.

Tähän loppuun tyttäreni (12 v) viisas lausahdus. Alkutilanne: äiti seurasi kokkiohjelmaa tv:stä ja tokaisi ääneen, että "mitäpä jos opiskelisinkin kokiksi kun tykkään ruoanlaitosta muutenkin". Siihen tytär: "Ei voi nyt tehdä ihan mitä vaan päähän tupsahtaa." Just det!

Siskot ja veljet, torstai on toivoa täynnä. Älä turhaan pahoita mieltäsi, ainakaan pitkäksi aikaa.

Ei tiikeri raidoistaan pääse...

...eikä kartanonrouva elämäntyylistään. Samaa latua tallataan viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Mikään työpaikkailmoitus ei inspiroi työhakemuksen vertaa; palkat kuitenkin surkeita, vatsahaava mitä todennäköisemmin luvassa stressin takia, kellokortin leimaaminen on alentavaa ja pahinta on tietysti se, ettei saa kesälomaa kuin lakisääteiset. Uutena työntekijänä ei sitäkään vähää. Ellei sitten opettajaksi ryhdy. Siihenkin taidetaan kuitenkin vaatia jonkin sortin koulutusta.

Perheenpää on kiusoitellut, että rouvan lienee parasta siirtyä pikku hiljaa kassavajetta korjaamaan vaikkapa Valintatalon kassaksi. (Siis Valintatalon siksi, että siellä asioimme säännöllisesti ja se on hyvä kauppa ja henkilökunta pirtsakkaa.) Ryhdyin spekuloimaan että kauanko mahtaisivat pitää kartanonrouvaa kassalla, kun ryhtyisin valmentajaksi asiakkaille. "Kuulepas kaveri, mitä jos tänään jätetään se aamukalja ostamatta ja mennään vaikka yhdessä valitsemaan jotain terveellistä syötävää ja tuoremehua hyllystä." "Tiedättekö rouva, einekset eivät pidemmän päälle ole hyväksi ihmisen suolistolle. Minäpä annan tästä helpon ja nopean reseptin ja käydään yhdessä katsomassa siihen ainekset." "Pojat, pojat, eikö koulussa ole kerrottu kuinka vaarallisia energiajuomat ovat. Käydäänpä katsomassa jotain muuta hyvää ja terveellisempää." "Voi tytöt, karamelleillako meinaatte koulussa jaksaa. Eiköhän käydä yhdessä katsomassa vaikkapa pähkinöitä ja myslipatukoita, niillä jaksaa sitten paremmin."

Ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot. Vanha viisaus. Eletään taloudellisesti. Kun rouva viihtyy paremmin perheen kanssa ja kotitöitä tehden, niin mitä hyvää systeemiä muuttamaan. Harva nainen tänä päivänä kodinhengettäreksi vapaaehtoisesti suostuukaan. Kartanonrouvan olisi tällä asenteella pitänyt naida joku huippu-urheilija. Olisi satavarmasti ainakin ollut "kotiasiat kunnossa", ja miehellä kaikki mahdollisuudet tehdä maailmanennätyksiä. No, oma puolisokin on saanut toteuttaa vapaasti työambitioitaan vuosien varrella. Ei ole juurikaan tarvinnut kysyä, että "voinko lähteä"... Aina on voinut. Tosin tätä nykyä näyttää olevan energia loppu häneltäkin. Työntekemiseen. Kuulemma ei yrittäminen kannata. Ja työteliäänä ihmisenä kuitenkin sitten haikailee tuottavaa tekemistä. Eikö opiskelu riitä?

Se on siunaus ollut tässä kotiäitiydessä, että on ollut aikaa hankkia elämäntaidon valmentajan koulutus, ja siihen päälle on tullut opiskeltua enneagrammiakin. Viimeksi mainittuun on kaiken lisäksi syttynyt intohimo. Ehkäpä näistä opinnoista sitten joku päivä irtoaa se uusi urakin? Sekin on ollut plussaa, että sekä luottamustehtäviin että yhdistystoimintaan on ollut mahdollista panostaa. Ne ovat olleet lisäksi sangen mielenkiintoisia juttuja kaikki tyynni. Ystävillekin on aikaa, ja harrastuksille. Sekä ulkoilulle. Ruokaa ehtii tehdä ajan kanssa, jopa leipoa. Ja siivota! On tässä kotiäitiydessä siis puolensa. Ja kun urahaaveita ei edes ole, niin eipä mistään ole paitsi jäänytkään.

Kaiken kaikkiaan on tärkeää tehdä sitä mistä aidosti nauttii. Surullista on sellainen yleisönosastokirjoittelu ja keskustelu, jossa mollataan puolin ja toisin naisten tekemiä valintoja. Kotiäidit herjaavat uratykkiäitejä ja uraäidit pitävät kotiäitejä väliinputoajina. Tosiasiassa jokainen tekee juuri sen valinnan, joka onnelliseksi tekee. Ja mikä tärkeintä: onnelliseksi itsensä. Elämmehän omaa elämäämme. Elämää ei voi elää lasten eikä puolison puolesta. He tekevät omat valintansa. Ollaan siis onnellisia kaikkien niiden naisten puolesta, jotka ovat paikkansa tässä yhteiskunnassa löytäneet. Me olemme sen arvoisia.

Tervist Tallinnast

Lauantaina iski tylsyyden tunne. Soitto Tallinkille ja liput iltapäivälaivaan Tallinnaan, tytär mukaan matkaan ja eikun menoksi. Auto jätettiin tällä kertaa Länsisatamaan parkkiin, ja miehet kotiin ruikuttamaan. Vikkelä tytär puikkelehti edeltä varaamaan lempipöydän Superstarin Dolce Vita -baarista (kuvaava nimi?), ja sitten tehtiin olo mukavaksi. Likka makasi sohvalla lukemassa Aku Ankan taskukirjaa ja äiti sutaisi auki Anna-lehden. Kolmioleivät, limua ja skumppaa - mitä muuta sitä tarvitsee kahden tunnin laivamatkalla?

Aurinko paistoi huikaisevan kauniisti ja merimaisemia oli mukava vilkuilla lehden lukemisen lomassa. Väkeä oli vähän liikkeellä, kun päivävuoro ei ole niin suosittu. Laivan ruoka on aika arveluttavaa, joten jätettiin syöminen suosiolla siihen, kun saavutaan perille. D-terminaalista askelet suuntautuivat siis samoin tein Vapianoon, lempiruokapaikkaamme. Sijaitsee ihan laivasataman lähellä, Forum-ostoskeskuksen kulmilla.

Roosa laivalla kesällä 2010

Suosittelen Vapianoa lämpimästi: edullista ja hyvää italialaistyylistä ruokaa (tarkoittaa pizzaa ja pastaa, salaatteja ja jälkkäreitä). Ovella saat käteesi "luottokortin", jonka kanssa marssit asianmukaiselle tiskille, josta ruoan tilaat. Omat jonot siis eri ruoille. Luottokortilla kuittaat ostoksesi, ja ulos lähtiessäsi maksat lystin. Kätevää. Rucola ravioli on kartanonrouva suosikki, vinkiksi vaan. Jos tilaat pizzan, saat hakulaitteen mukaasi, ja se surraa sitten kun pizzasi on valmis ja noudettavissa tiskiltä. Pastaruoat tehdään silmiesi edessä odottaessa. Ja pasta myös valmistetaan itse tässä ravintolassa. Ulko-oven lähellä on koppi, jossa proseduuri tapahtuu - vilkaiskaapa mielenkiinnolla! Tuorepastaa saa ostaa kotiin mukaan, samoin viinejä ja antioksidanttiteejuomia (kauniita pulloja).

Kun alkukantainen nälkä oli tyydytetty, suuntasimme Viru-keskukseen, joka siis kivenheiton päässä Vapianosta. Tytär dyykasi Zaran ihmeelliseen maailmaan, ja äiti tyytyi makutuomarin rooliin. Ainahan sieltä irtoaa trendikästä vaatetta tämän murkun matkaan... Mistä lie tytär oppinut shoppailijan taitonsa? Äitikin bongasi jotain kivaa itselleen, ja sitten askelet kohti alakerran ruokaosastoa (toidupood). Sieltä eväät illaksi ja aamuksi (loistava valikoima, suosittelen) ja samoin Virun pohjakerroksessa sijaisevalta bussiasemalta (bussijaam) lähdimme kohti toista kotiamme. Piritan suuntaan matka vei, ja Laululavan (Lauluväljak)pysäkillä pois kyydistä.

Piritateen asunto

Kämpässä oli yhtä ihana tunnelma kuin aina, ja uuden tuoksu edelleen. Ei olla onnistuttu vielä tuomaan omia hajujamme sinne... Ilta meni leppoisasti manchegon ja hedelmäsalaattien kera. Suuresta ikkunasta annettiin sataman laivoille lähtökäskyjä. Upea näkymä. Ja silti levollinen. Yö sen sijaan meni hiukan levottomasti, kun heräsin ihmeelliseen kolinaan. Joskus ilotulitukset ovat herättäneet samalla tavalla, vaan nyt ei näköpiirissä ainakaan raketteja näkynyt. Vain normaalia lauantai-iltaista liikennettä. Talo itsessään on hiljainen ja rauhallinen, ja seinät paksut.

Aamulla taas nokka kohti Viru-ostoskeskusta. Silloin on naisilla kissan päivät, kun miehet eivät ole mukana huokailemassa... Virun kakkoskerroksessa on kiva buffet-ravintola, josta saa mm. vastapaistettuja lättysiä (pannkoogid). Kokeilkaa esim. omenahillon (õunamoos) ja hapankerman (hapukoor) kera. Herkullista. Vanhassa kaupungissa teimme pienen kävelykierroksen ja toki piti piipahtaa Helinä Tilkin puodissa täydentämässä tyttären mehulasikokoelmaa. Yleensä nappaan Viru-kadun kukkakauppiailta kimpun kotiin, vaan tällä kertaa unohtui. Kukat (lille) kestävät helposti kaksikin viikkoa maljakossa, mikä lie taika. Sidonta on hiukan erilaista kuin mihin meillä on totuttu tosin.

Tallinnan vanhan kaupungin muuria

Aika väsyneinä kantamuksinemme hilauduimme vielä kerran Piritateen asunnolle hengähtämään ja pakkaamaan. Ja hyvästelemään taas kerran kakkoskodin. Vielä kerran bussin kyytiin, Hobujaam-pysäkillä pois kyydistä, lähtöruoat taas Vapianossa, ja siitä Forumin viinikaupan kautta D-terminaaliin. Laivaan päästiin kerrankin hyvissä ajoin. Laiva olikin tällä kertaa ihan täynnä, niin kuin yleensä sunnuntaisin alkuillasta tuppaa olemaan. Melkoista kiihdyttämistä vaati siis tyttäreltä saada minkäänlaista istumapaikkaa paluumatkalle... Ja sitten taas olo mukavaksi. Pakolliset ostokset suoritettiin tietysti, ja jonotettiin ulospääsyä asiaankuuluvasti. Länsiterminaalista pääseminen pois auton kanssa oli taitolaji sekin. Vaan ainahan ruuhkat kuitenkin selviävät, ennemmin tai myöhemmin.

Kotona oli suorastaan hämmentävää nähdä, että astianpesukone oli toiminut, kissat saaneet ruokaa ja muutenkin oli suhteellisen järjellisen näköinen huusholli. Kartanonrouvalle jäi vain tunnelmavalojen sytyttäminen (miehet osaavat elää ilman tunnelmaakin?). Olivat miehet saaneet kuulemma ruokaakin kodinhengettären poissaollessa: lauantaina pizzaa ja sunnuntaina hampurilaisia. Ovat miehet hyvin selvillä siitä tosiasiasta, että edellä mainitut sangen maittavat ruokalajit eivät kuulu kartanon perusruokavalioon... Kun kissa on poissa, jne... Pääasia että jotain söivät.

Piritateen asunto

Tällä kertaa siis tällainen päiväkirjamainen postaus. Rakkaudesta Viroon. Mukavaa maanantaita!

Perjantain tunnelmissa

Eilen eleltiin vielä keväisissä tunnelmissa, vesi virtasi kyläteillä ja sydän riemuitsi talven taittumisesta. Yöllä valvotti myrsky ja katto paukkui. Aamulla herättiin uutisiin Japanin maanjäristyksistä ja niitä seuranneista tsunameista. Oletteko muuten huomanneet, että Richterin asteikon asemesta on ilman sen suurempaa hälyä siirrytty puhumaan magnitudeista? Ainakin kartanonrouvalle magnitudi on suhteellisen tuntematon määre. Tai sitten muisti vaan tekee tepposet.

Kuinka moni muuten tiesi tsunamien olemassaolosta ennen Thaimaan tsunamia? Väitän että harvat. Kun ei sellaisia oltu kohdattu. Ainakaan meidän eurooppalaisten näkökulmasta. Mutta tänä päivänä jokainen alakoululainenkin tietää mikä on tsunami.

pientä harmia tsunamiin verrattuna

Muuten jännä juttu se miten olemme tottuneet tietynlaisiin ilmauksiin, eikä niistä hevillä haluta luopua. Ajatellaanpa vaikka lomaltapaluurahaa. Sillä nimellä lomaraha kulki vielä silloin joskus, kun se kehiteltiin houkuttelemaan työntekijä palaamaan takaisin töihin loman jälkeen. Muuten rahaa ei maksettu. Siitä käytäntö pikku hiljaa vakiintui, ja nykyään lomaraha kertyy joka tapauksessa lomapalkan päälle. Lomaltapaluuraha-ilmaisua käytettiin sinnikkäästi vuosikausia sen jälkeen, kun nimitys muutettiin lomarahaksi.

Yhtä sinnikkäitä ollaan ylä- ja ala-asteilmaisujen kanssa. Siitäkin taitaa olla jo viitisentoista vuotta, kun siirryttiin puhumaan  yläkoulusta ja alakoulusta. Sanomalehdessäkin saattaa vielä lukea ala-aste (yläaste), vaikka toimittajien jos keiden luulisi olevan ajan tasalla.

Sanatkin muuttavat muotoaan ja muoti-ilmaisut tulevat ja menevät. Teini-ikäiset naureskelevat meille "vanhuksille" kun meidän ilmaisut ovat niiiin vanhanaikaisia. Ei kukaan kuulemma enää sano "kähee" tai "digata". Paitsi kartanonrouva. Nykynuorten kieli on ihan outoa meikäläisen mielestä: salee, dissaa, feidaa, ragee...

Suoraan sanottuna en oikein dig... tykkää siitäkään, että vierasperäiset sanat muokataan "suomalaisiksi" kielitoimiston toimesta. Kartanonrouva syö edelleen mieluummin pizzaa kuin pitsaa. Tällaiset käännökset ovat jotenkin keinotekoisia.

Nyt kyllä lähti aihe karkuteille. Tsunameista aloitettiin ja pizzaan päädyttiin. Ihan kuin elämä yleensäkin, arvaamatonta. Luonnonmullistuksetkin ovat arvaamattomia. Vilkaiskaapa CNN:n kanavalta miten autot, rekat, laivat ja talot lähtevät liikkeelle tsunamin mukana. Aika hurjan näköistä. Viimeöinen kotoinen myrsky tuntuu todella harmittomalta. Ja toisaalta, varmasti voidaan taas kerran olla tyytyväisiä siihen, että ollaan täällä kylmässä pohjolassa turvassa näiltä katastrofeilta. Ehkä vähän ankeaa ja tylsää, mutta taatusti turvallista.

Hyvää viikonloppua.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Kartanonrouva kuvitteli hetken lukevansa aprillipilaa, mutta vilkaisu kalenteriin todisti, ettei ole vielä mahdollista. Nähkääs kun Lahti ja Hollola ovat jo ikuisuuksia johtaneet jätevetensä Porvoon jokeen. Siitäkin huolimatta että elämme jo 2000-lukua ja maailma on paljonkin muuttunut, mukaanlukien ympäristötietous on ihan eri tasolla kuin mummon aikoina, Itä-Suomen aluehallintovirasto on myöntänyt edelleen ympäristöluvan näille Lahden ja Hollolan jätevesille. Kartanonrouva on kaikessa naiviuudessaan kuvitellut, ettei sellainen näinä aikoina tule kysymykseenkään enää. No, yhtä järkyttyneitä ovat Porvoon ympäristöviranomaiset, ja asiasta onkin tekeillä muutoshakemus. Voi pyhä sylvi. Lähettäkää viisasten juomaa sinne aluehallintokeskukseen. Tai lähettäkää Vihreiden eduskuntaryhmä. Vai pitäisikö lähettää ämpärillinen paskavettä?

Nyt kun vauhtiin päästiin, niin etsitäänpä muitakin kummallisia asioita. Otetaan vaikka yrittäjien työttömyysturva. Tästä on ihan omakohtaista kokemusta. Aikoinaan tein töitä painotalossa, ja tietysti kilttinä tyttönä liityin asianmukaiseen liittoon. Näinhän se työpaikoilla menee. Monta vuotta jäsenmaksuja maksettuani sain ahaa-elämyksen: vaikka jäisin k.o. työstä työttömäksi, en saisi latin latia liitosta, koska olen myös yrittäjä. Jassoo. Siihen loppuivat jäsenmaksut siihen liittoon. Mutta paras tulee vasta... Jäätyäni pelkästään oman perheyrityksemme leipiin, liityin Suomen Yrittäjien Työttömyyskassaan. Tunnollisesti. Ja arvaatte jo varmaankin: vaikka työt loppuisivatkin yritykseltämme, en saisi latin latia siitäkään liitosta. Minua ei ensinnäkään hyväksytä työttömäksi, koska firma on edelleen olemassa. Ja näin ollen ei SYT-kassakaan ole halukas maksamaan työttömyyskorvausta. Kuka hullu kaataa firman nurin vain saadakseen työttömyyskorvauksen?

Älkää siis uskoko niitä poliitikkoja, jotka väen vängällä haluavat lisätä yrittämistä. Yrittäjän turva on Suomessa niin kehno, ettei siinä hommassa ole mitään järkeä. Se että on oman itsensä herra, tarkoittaa käänteisesti myös sitä, että on oman itsensä elättäjä, kehdosta hautaan. Useimmat yrittäjät ovat niin nuukia, luonnollisesti, etteivät raaski maksaa itselleen kunnon (vapaaehtoista) eläkettä, mikä sitten tarkoittaa sitä että kehnoksi jäävät vanhuuseläkemaksutkin. Jos yrittäjänainen jää äitiyslomalle, itse maksaa. Tai palaa töihin ripeästi ja kasvattaa penskansa liikkeen takahuoneessa. Siinä sitä on elämänkokemusta lapselle.

E10 bensiini ihmetyttää sekin. Siis ei kartanonrouvalla ole minkäänlaista kokemusta a.o. bensiinistä, kartanon autot kulkevat dieselillä. Mutta saahan sitä silti ihmetellä, mitä muut ihmettelevät. On siis hämmentävää kuunnella spekulointia siitä onko E10 hyväksi vai pahaksi autolle. Saksassa on kuulemma vastarinta huomattavasti voimakkaampaa kuin meillä konsanaan; ihan boikotiksi asti jo. Kuuntelin radiosta erään Saksan asioita seuraavan rouvan kertovan kuinka siellä puhutaan E10 yhteydessä maissista, ja onko maissin käyttö polttoaineessa eettisesti hyväksyttävää, onhan se ruokaa. Saksahan on edelläkävijä näissä ympäristöasioissa ja eettisyydessä, liekö siinä syy E10 vahvaan vastustamiseen. Niin tai näin. Mielenkiinnolla seuraan tilanteen kehittymistä...

Erityisen hämmentynyt olin kuitenkin siitä tutkimuksesta, jossa kerrottiin ihmisten sosialiseeraavan enimmäkseen "kaltaistensa" kanssa. Tarkoittaa siis sitä että korkeasti koulutettu johtaja harvemmin seurustelee linja-autonkuljettajan kanssa vapaa-ajallaan. Haloo. Hyppäsimmekö yhtäkkiä pimeään keskiaikaan, kun ihmiset vielä jaoteltiin "sosiaaliluokkiin". Kartanonrouva ei voi uskoa, että 2000-luvulla edes kukaan viitsii lähteä tällaisia tutkimuksia tekemään. Olisikohan parempi nähdä toisemme ihmisinä, eikä titteleinä tai oppiarvoina? Ihan maailmanrauhankin kannalta. Sitä paitsi erilaisilta ihmisiltä oppii.

Olikohan se joku pässi joka ihmetteli naapurin uutta aitaa, vai mikä lie. Kartanonrouva lakkaa ihmettelemästä asioita, joihin ei voi vaikuttaa, ja ryhtyy tekemään asioita, joihin voi vaikuttaa. Esimerkiksi pyyhkimään pölyjä. Se vaan ihmetyttää, että mistä se pöly aina tulee uudestaan, vaikka kuinka pyyhkii...

Liu lau laskiaista

Tänään laskiaistiistaina mässätään silavaisella hernekeitolla, blineillä, laskiaispullilla - kukin makunsa mukaan. Huomenna tuhkakeskiviikkona alkaakin paasto, joka kestää pääsiäiseen asti. Sitten taas mässäillään... Katolisissa maissa vietetään laskiastiistaisin riehakkaita ja riemullisia karnevaaleja, meillä Pohjolassa lasketaan perinteisesti pulkkamäkeä. Vanhatestamentillista perinnettä noudattavat kristityt tapasivat jo 300-luvulla repiä vaatteensa, pukeutua säkkikangaspukuun ja kieriskellä tuhkassa. Siitä nimitys tuhkakeskiviikko. (Reijo Ylimys: Pyhän vuoden pyhät, Johnny Kniga)

Näinä ankeina aikoina (?) kaupungin rahavarat eivät riitä sellaisiin ylellisyyksiin (??) kuin laskiaispullat, runebergintortuista nyt puhumattakaan. Näin on monta vuotta ollut asian laita myös lasteni kyläkoulussa. Siitä se ajatus sitten lähti: esitin aatteeni vanhempainyhdistyksen johtokunnalle, joka siunasi puheenjohtajan idean, ja tänään sain kunnian herätä kukonlaulun aikaan hakemaan koulumme oppilaille vanhempainyhdistyksen tarjoamat laskiaispullat. Keittäjämme Kirsi oli oikein iloinen, kun nosteli herkulliselta tuoksuvia pullia lastauslaiturilta apukeittiöönsä. Hyvä meidän koulumme!

Aamuherätyksistä puheenollen, olen muuten laskenut Janne Katajan vihdoin sydämeeni. Tänään löysin itseni nauramasta ääneen Jannen jutuille aamu-Novaa kuunnellessani. Sydämeni ei ole hylännyt Kimmoa, ei tietenkään, mutta Janne on lunastanut paikkansa Minnan parina. Kyllä kuulkaa ihminen sopeutuu kummasti. Tarkoitan itseäni...

Laskiaistiistai ei ole tämän päivän ainoa merkitys. Tänään vietetään myös Kansainvälistä naistenpäivää. Varmaankin siitä syystä, että erityisesti Venäjällä (ja Virossa) tämä päivä on aina huomioitu merkittävällä tavalla, olen kuvitellut että sen alkuperäkin olisi siellä päin. YK:n sivuilta kuitenkin luin, että ensimmäisen kerran on lanseerattu tällainen naisten oikeuksien päivä jo vuonna 1909 Amerikassa, Amerikan sosialistisen puolueen toimesta. Myös Euroopassa ensimmäisen maailmansodan tuoksinassa vietettiin naistenpäivää ikään kuin protestina sodalle. Naistenpäivän perimmäinen idea on ollut naisten oikeuksien parantaminen ja äänioikeuden saaminen. Ei huono.

Venäjällä ainakin virtaa siis tänään kukkakimppuja ja suklaarasioita rakkaille vaimoille, tyttärille, rakastajattarille, äideille, isoäideille, työtovereille... Miten lienee meillä? Kartanossa ei asu venäläisiä, mutta toivossa on kiva elää. Siis kukkien toivossa. Shampanjakin olisi kiva.

LIUKUMÄKEÄ (Kirsi Kunnas)

Ulla liukuu rullaati rullaa,
aamusta iltaan mäki vie Ullaa,
housut puhki, kantapäät rikki,
ja nenään ommellaan tikki.

Riemullista laskiaispäivää. Onnellista naistenpäivää.

Happihyppelyä

Meillä on puolison kanssa yhteinen kävelyharrastus. Kyseessä ei siis ole mikään viidenkympin villitys, vaan aivan niistä seukkaamisen alkuajoista asti olemme käyneet yhdessä kävelylenkeillä. Jossain vaiheessa seuraan liittyi pieni cavalierkingcharlesinspanieli, sitten toinen, sen jälkeen koirulit vaihtuivat lastenrattaisiin jne. Elämäntilanteet ovat muuttuneet, ja pari kertaa kaupunginosakin, mutta aina on kävelty. Enemmän tai vähemmän. Joku viisas sanoi kerran, että parasta avioliiton hoitoa on käydä yhdessä kävelyllä. Voi muuten hyvinkin pitää paikkansa. Ainakaan en väitä vastaan.

Kävellessä tulee a) fundeerattua ja b) keskusteltua. Molemmat hedelmällisiä tajunnanpläjäyksiä. Useimmiten. Joskus on käyty huonotuulisinakin kävelyllä; silloin ei ole paljon puhuttu. Pääasiassa on kuitenkin se happihyppely. Kävelyllä saa myös hyviä ideoita. Kartanonrouvan tapauksessa kyseessä ovat yleensä sisustukselliset jutut, tai matkat. Joka tapauksessa puolison mielestä ne useimmiten tarkoittavat joko rahanmenoa tai hänelle hommia, tai pahimmassa tapauksessa molempia...

Puolisokin saa välillä suorastaan häkellyttävän hyviä ideoita. Yleensä ne liittyvät tähän yhteiskuntaamme jollain tavalla. Hän kun on persoonallisuustyypiltään rauhanrakentaja. Eräänä päivänä tällä viikolla hän tokaisi, että "tämähän on kuin Raatteen tiellä kävelisi". Syynä kommenttiin olivat ihastuttavat puolen metrin välein valkoista lumipenkkaa värittävät koirankuset ja -paskaläjät. Oikein viehättävää. Siitä hän keksikin oivan aatteen: koiraveroa pitää korottaa tuntuvasti ja sillä rahalla palkata kuntaan "koiranpaskavastaava", jonka tehtävä on kerätä näitä jätöksiä pois ihmisten silmistä. Mielestäni ajatus on toteutuskelpoinen ja suorastaan innovatiivinen. Ja siinä on myös työllistävä vaikutus, mikä parasta. Tässä siis ilmainen vinkki kansanedustajille: saa vapaasti lainata ideaa.

Yhteisistä harrastuksista puheenollen, niitä meillä on paljonkin. Olenpa joskus tokaissut ystävilleni, että ollaan kuin eläkeläiset jo; tehdään kaikki yhdessä. "Missäs paska jos ei rattailla", sanoisi puoliso tähän, äitiään lainaten. (Anoppi voisi joskus selittää mitä hittoja se tarkoittaa...) Yhdessä lenkkeilemme pururadalla, käymme salilla, uimahallissa, pyöräilemässä/rullaluistelemassa (toinen siis tekee toista, ja toinen toista), jopa ruokakaupassa, ja lähteepä kartanonrouva rautakauppaankin mukaan. Aikanaan kun puoliso kävi työn puolesta Turussa, lähdin "huvin vuoksi" kaveriksi. Käymme kahvilla, lounaalla, ja silloin harvoin kun menemme paikalliseen "yhdelle", teemme senkin pariskuntana. Jonkun mielestä varmaan tylsää... Me nyt vaan olemme tällaisia paita ja peppu -tyyppejä. Eläkeläisiksi syntyneitä?

Kaksi asiaa on kuitenkin joita ei yhdessä tehdä. Toinen on hiihtäminen. Siihen ei kartanonrouvaa ole saatu houkuteltua vuosien varrella kuin kolme kertaa. Ehkä sekin muuttuu jonain päivänä. Viimeistään sitten kun puoliso ei jaksa enää hiihtää luistelutyylillä veren maku suussa... Toinen on vaatekaupoissa lorvailu. Siihen ei puolestaan herran hermot kerta kaikkiaan riitä. Ja hyvä niin. Pitää olla omiakin juttuja. Kuka siis ostaa puolison (vähäiset) vaatteet? Kartanonrouva. Muuten herra kulkisi päivät pitkät työhousuissa tai verkkareissa... Siitä olen hiukan kateellinen tosin, että hiihtolenkin jälkeen puoliso on kuin itse herra Aurinkoinen. Jotain siinä lajissa on?

Puoliso on kovasti ehdotellut, että hankitaan vihdoinkin ne "dementiasauvat". Olisi kuulemma niin "lutuista" lykkiä vauhdikkaasti rinta rinnan, niin kuin muutkin eläkeläiset. Kartanonrouvaa ajatus hiukan vielä askarruttaa...

Tiesittekö muuten että Perämeren jäätilanne on pahin 34 vuoteen? Turha väittää etteikö tämä olisi poikkeuksellisen rankka talvi. Jos vielä ei ole lumia katolta tiputettu, niin nyt olisi korkea aika. Kävelylenkillä nähtiin aika monet irrallaan repsottavat lumiesteet nimittäin. Siellä näkee nähkääs kaikenlaista...

Ihanaa viikonloppua!!!

Kaupunkitarinoita

Kartanonrouva on kaupunkitarinoiden fanittaja. Urbaanilegendoiksi näitä nykytarinoita kutsutaan. Niissä on jotain kerrassaan kiehtovaa. Asiaan kuuluu että kertoja itse ihan oikeasti uskoo tarinansa todeksi, ja kuulijan itsestäänselvä tehtävä on olla epäilemättä tarinan paikkansapitävyyttä ja esittää sopivan hämmästynyttä tai kauhistunutta.

Elias Lönnrot, kansalliseepoksemme Kalevalan kirjoittaja, kulki omana aikanaan 1800-luvulla ympäri Kainuuta keräämässä runoja ja tarinoita. Larin Paraske oli toinen tunnettu tarinankertoja samalta aikakaudelta. Ja tarinoista on syntynyt Raamattukin. Tarinoiden kertominen on siis kiehtonut ihmismieliä maailman alusta asti. Miksipä ei.

Kaupunkilegendat ovat siitä kiehtovia, että tarinoilla ei ole todellisuuspohjaa eikä tieteellisiä faktoja tukenaan. Ne ovat yleensä tapahtuneet "tutun tutulle", joten tarina on melkein kosketeltava ja siksi uskottava, mutta kuitenkaan ei olla oltu lähikontaktissa koskaan tähän "tutun tuttuun". Useimmiten tarinat ovat kiertäneet jopa ympäri maailmaa.

Kartanonrouvakin on kuullut melkoisen määrän näitä kaupunkitarinoita. Yksi tunnetuimmista on varmaan "liftaajatarina", jossa tien varressa seisoo liftari, joskus puhutaan myös valkoisiin pukeutuneesta naisesta, ja kun kuljettaja pysähtyy, liftari onkin hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Yhdessä versiossa liftari on otettu kyytiin, mutta hän katoaa auton takapenkiltä. "Coca-cola-tarina" on myös yleisimmästä päästä: siinä kerrotaan totena että Cocis-lasiin laitettu hammas liukenee yön aikana olemattomiin. Liekö tarinan taustalla kilpaileva limonaditehdas vai sokerijuomien vastainen kampanja...

"Konsulinkyyti" lienee tuttu ilmaisu kaikille. Tosiasiassahan sen enempää Suomen suurlähetystö kuin konsulaattikaan ei kuskaa ketään ulkomailla passinsa ja rahansa kadottanutta suomalaisturistia ilmaiseksi kotiin, vaan maksusitoumusta vastaan voidaan auttaa lentolipun hankinnassa, tai saamaan yhteys omaan pankkiin tai sukulaisiin kotimaassa. Kun Egyptissä alkoivat mellakat, siellä asuville suomalaisille järjestettiin valtiovallan toimesta pelastuslento kotimaahan, mutta lentolipuista piti maksaa 400 euroa per matkustaja, jos kyytiin mieli päästä. Tässä yhteiskunnassa ei ole ilmaisia matkoja, muilla kuin poliitikoilla...

Sellaistakin kaupunkitarinaa olen kuullut, että suomalainen nainen oli herännyt Tallinnan ulkopuolelta ja todennut, että hänet oli ilmeisesti huumattu ja vatsastakin löytyi leikkausarpi. Sisäelin oli viety yön tunteina... Tämä tarina elää muuten vahvasti amerikkalaisissa CSI-tyyppisissä tv-sarjoissa. Liekö saanut tämäkin urbaanilegenda alkunsa Amerikoista... Siellä osataan olla raflaavia.

Yksi kartanonrouvan inhokkilegendoista on "hämähäkki-tarina": turistimatkan jälkeen henkilön poskeen on ilmestynyt patti ja sitten jonain yönä paise puhkeaa ja sieltä ryömii ulos hämähäkkejä. Yök. Eipä onneksi ole totta. New Yorkin viemäreissä asustelee kuulemma alligaattoreita, Loch Nessin hirviötä etsitään aina vaan, Bermudan kolmio imee lentokoneita ja laivoja mystisesti, näitä tarinoita riittää.

Ravintola-alan ihmisten (ammatti)kaupunkitarinaan liittyy chifonet-siivousliina. Tarinassa asiakas palauttaa pihvin epäkelpona ja kokki siitä suivaantuneena leivittää chifonetin ja paistaa sen pieteetillä, ja kappas vaan, asiakas syö "pihvinsä" hyvällä ruokahalulla tällä kertaa. Tarinoita kerrotaan myös siivoojista, jotka isäntiinsä kyllästyneinä pesevät vessat isäntäväen hammasharjoilla.

Keksi Sinäkin oma kaupunkilegendasi! Kartanrouva on päättänyt vakaasti uskoa seuraavanlaiseen urbaanilegendaan: koska olemme jaksaneet ja kestäneet tämän pitkän, kylmän ja runsaslumisen talven, meitä odottaa ennätyslämmin kesä. Näillä eväillä mennään.

Dolce far niente

Välimeren maissa hallitaan suloinen joutilaisuus. Vietetään siestaa, tehdään asiat kiireettömästi, syödään hyvin ja mikä parasta, vietetään aikaa perheen ja suvun ja ystävien kanssa. Kartanonrouvan näkökulmasta täydellistä elämää. Miksi minä sitten menin syntymään tänne kylmän kalseaan pohjolaan, jossa "työstä tulee sinun olla väsynyt" ja ruokaa syödään nälkään (tai masennukseen), lorvailla ei saa koska se on laiskuutta, ja sukukin on vaan rasite. Itsemurhatilastoista sen näkee, että jossain mättää täällä pohjolassa, mutta missä.

Katsoin viikonloppuna elokuvan Eat, pray, love! jota tähditti Julia Roberts. Siskot, suosittelen katsomaan ilman aviomiehiä. Mieluiten yksin, ja ajatuksella. Etenkin jos olette jo neljänkympin "paremmalla puolella". Elokuvassa käydään läpi keski-ikäisen naisen henkinen kasvu, vuoden reissaamisen aikana: ensin löydetään oraaliset nautinnot Italiassa, sitten rukouksen ja meditaation voima Intiassa, ja lopuksi rakastutaan Balilla. Eikä mitenkään siirappisesti, niin kuin voisi äkkiä kuvitella. Muuten, elokuvasta lainasin otsikonkin. Ja miksi ilman aviomiehiä: siksi että he nukahtavat kuitenkin kesken leffan ja pilaavat tunnelatauksen.

Ei nyt lähdetä sille tielle, että haukutaan Suomi ja tämä (pee)ilmasto maan rakoon. Siinäkin asiassa olen kehityskaareni käynyt jo läpi: vieläkään en ole talvi-ihminen (enkä tulekaan olemaan), mutta siedän talvea joten kuten. Nimittäin kun tytär hihkuu talven onnea ja pulkkamäen ihanuutta, ja puoliso palaa ihkaonnellisena hiihtolenkiltä ja hehkuttaa kuinka  hienoa metsäladulla oli, ei kartanonrouvakaan voi ihan sydämettömäksi heittäytyä. Ja kuten olette blogin kuvituksesta aiemmin nähneetkin, melkoinen määrä on talvisia maisemakuvia tallennettu. Neljä vuodenaikaa, niiden kanssa on elettävä.

Sosiaaliset olosuhteetkin tässä maassa ovat kunnossa, ainakin päällisin puolin. Nälkää ei sanan varsinaisessa merkityksessä tarvitse nähdä, eikä kadunkulmassa istua hattu kädessä kerjäämässä. Koulua voi käydä ilmaiseksi, ja sieltä saa jopa lounaan päivittäin. Mielipiteensä saa ilmaista vapaasti eikä siitä joudu vankilaan eikä ammutuksi. Asiat ovat "ihan hyvin". Materialistisesti ajatellen. Mutta tiukkapipoinen luterilaisuus välillä mättää. Eläminen on tehty urakaksi ja saavutukseksi ja rutiineiksi. Missä rentous? Missä ilo? Missä suloinen joutilaisuus?

Se toki tekee iloiseksi, että asiat pääsääntöisesti ovat hyvin. Näkeehän sen yleisönosastokirjoituksistakin: jos aiheet liikkuvat tasolla "kumpi parempi, kotiäiti vai uraäiti", "koirankakkakasat tien varsilla ärsyttävät", "miksei aurausauto käynyt aamulla meidän kotitiellä", "kuka parkkeerasi invapaikalle ilman lupalappua", "miksi naapuri tupakoi parvekkeella" jne, niin kertoohan se ainakin siitä ettei mitään todellisia epäkohtia yhteiskunnassa ole. On aikaa vahdata naapureiden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä.

Kartanonrouva on aina unelmoinut eläkepäivistä Italiassa. Viime aikoina on herännyt pelko, että onko se sittenkään sama kuin olla syntynyt Italiaan. Nimittäin jos muutamme sinne kahdestaan perheenpään kanssa, niin missä on suku ja perhe ja ystävät? Italialaisilla he ovat siellä ympärillä, mutta entäpä meillä maahanmuuttajilla. Miten me pääsemme kahdestaan mukaan tähän sukurakkaaseen yhteiskuntaan? Vai viemmekö suvun mukanamme...? Sekin ajatus on käynyt mielessä. Mutta kannattaako koko elämä siinä tapauksessa siirtää muualle alun alkaenkaan?

Kohta on ihana kesä, ja sitten suloista joutilaisuutta voi viettää yllin kyllin vaikkapa mökkilaiturilla. Kun sukat riisuu toukokuun alussa, ne voikin unohtaa kaapin perälle syyskuuhun asti. Se on suomalaisissa suurenmoinen piirre, että kesällä kaikki näyttävät jotenkin freeseiltä ja iloisemmilta. Ehkä Välimeren maiden onni ja autuus on kuitenkin valo ja lämpö? Ja sehän meiltä puuttuu suurimman osan vuotta. Vetäähän pimeys ja kylmyys väkisinkin mielen matalaksi. (Vaikka hiihtämisestä tykkäisikin.) Kesällä voi ja saa taas kuoriutua talvikitistä ja lähteä turuille ja toreille vetelehtimään. Töissä käyminenkin on kesällä jotenkin kivempaa; aamulla on helppo herätä valoisuuden ansiosta, ja mikä sen mukavampaa kuin vaikkapa hiukset hulmuten polkaista fillarilla kustannuspaikalle. Siinä saa arkipäivän liikunnankin kaupan päälle.

Kohta pukkaa keskikesän juhlaa. Italialaiset eivät ainakaan voi kehua yöttömällä yöllä. Eiku grillit kuumiksi ja saletisti natsaa!