Mökkikauden päättäjäiset

Singahdettiin puolison kanssa perjantai-iltasella Savoon, mökkiä talvikuntoon saattamaan. Kylmä oli kuin ryssän helvetissä. Ulkona kolme astetta, sisällä sitten kai se sama. Puoliso ryhtyi lämmittämään ensin pataa, sitten saunankiuasta, ja vihdoin tuvan puu-uunia. Tehtävä tässä järjestyksessä, muuten puu-uuni tupruttaa savut tupaan. Ja sitten ei ole kellään enää kivaa... Parin tunnin päästä saattoi jo riisua uloimmat vaatekerrokset. Anopin kutomilla villasukilla tarkenee hiippailla kylmillä lattioilla, etenkin kun on kahdet päällekkäin.

Ehtoolla saunan lauteilla unohtui kylmyys ja paha maailma, ja lämpö levisi sieluun ja ytimeen. Järveen oli pakko päästä, kuinkas muuten. Puolison sisu ei riittänyt, mutta ystävällisesti herra auttoi lyhdyn kera vaimoa laskeutumaan järven syliin. Laituri kun oli jo aikoja sitten nostettu ylös, ja pimeydessä suunnistaminenkin oli hitusen hankalaa (nykyään pitäisi kai sanoa "haastavaa"). Kaksi kertaa piti käydä, niin ihanalta tuntui Korppisen syli. Kuten aina. Pihvit vielä paistettiin ja viinipullo korkattiin, ja sitten tuuletettiin käryjä mökistä. Ensin lämmitetään, sitten avataan ovet ja ikkunat... Tasapaino. Ja miten se espresso voikin maistua niin erikoisen hyvältä, kun sen puuhellalla valmistaa!

Varhain lauantaiaamuna alkoi toden teolla mökin saattohoito talvea varten. Elintarvikkeet ja nesteet pakattiin mukaan, pata tyhjäksi, lasolit lattiakaivoon, pyykit kotiin, peitot filtit ja tyynyt ilmavasti roikkumaan etteivät homehdu, imurointia, ämpärien ja pesuvatien pesemistä, irtotavara lumelta ja tuulelta suojaan, pressut terassin ympärille (hyväksi havaittu konsti!) jne jne. Paljon on muistettavaa. Ja samalla alkoi suru hiipiä puseroon. Tässäkö se taas oli, tämä kesä? Puoli vuottako pitää odottaa seuraavaa? Vielä kerran pulahdin Korppisen antavaan syliin, ikään kuin jäähyväisten merkiksi.

Paluumatkalla vilkutettiin ei suinkaan Lievestuoreen Liisalle, vaan vastaantulevalle autolle, jonka kyydissä appivanhemmat olivat menossa omalle nostalgiakäynnilleen mökkiniemeen. Olivat jääneet kaupunkiin lastenvahdeiksi, ja näin hoitui vuoronvaihto. Lapsille mökki oli pienenä rakas paikka, mutta nyt he ovat siinä iässä, että ei voisi vähemmän kiinnostaa, muutamaa päivää kauempaa. Vielä tulee päivä kun mökkeily maistaa taas ihan uudella tavalla; ja siitä se kasvaa sitten seuraava mökkisukupolvi. Näin se elämä menee.

Kymmenen vuotta sitten olin vielä sitä mieltä, etten muutu mökkihöperöksi ikuna. Vaan toisin kävi. Reissaaminen maailmalla maittaa ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mutta mökkeilystä on tullut yksi mukava lisä kesänviettoon. Kun uiminen on aina ollut mieluisa harrastus, niin mikäpä sen mukavampaa kuin joka-aamuinen pulahdus järveen. Tai no, taitaa niitä pulahduksia olla päivän mittaan melkoinen määrä, lämpötilasta riippumatta. Suomessa on muuten kesämökkejä lähemmäs viisisataatuhatta. Melkoinen määrä. Onhan siinä mökkeilyssä jotain siis oltava?

Mun sydämeni tänne jää

kun aika on mun mennä pois

syystuuli vaan soi lauluaan

kuin kaiken tietää vois.

.

.

.

Sä kevään näät taas kerran

ja kuulet laulut lintujen

jos herkistyt ees hetken verran

silloin ymmärrät sen.

Näillä Katri-Helenan sanoilla toivotan pikaista kevääntuloa.