Sitä sun tätä iästä (ja iättömyydestä)

Ikä ei ole kuulemma kuin vain numero. Voi olla, mutta jotkut rajapyykit ovat rankempia kuin toiset, ainakin naiselle. Muistan että kolmikymppiset aikanaan olivat pelottavat. Heräilin pitkin yötä ja mietin olenko saanut elämässä vielä mitään aikaiseksi. Olenko uraputkessa, aionko koskaan olla uraputkessa, milloin lapsia, mikä on elämässä tärkeää, tienaanko tarpeeksi, pitääkö rakentaa talo vai ei; loputtomasti pohdittavia asioita yön pimeydessä. Kunnon bileet kyllä järjestin ja niitä juhlittiin toista vuorokautta. Hauskaa oli ja iloliemi virtasi. Kaksi vuotta sen jälkeen synnytin esikoiseni. Sainpas jotain aikaiseksi.

Esikoinen tulee puolen vuoden päästä täysi-ikäiseksi. Sekin on jonkin sortin kriisin paikka. Niitähän naisen elämässä riittää... Oletettavasti mikään ei kuitenkaan sinällään muutu: poika asuu edelleen kotona, käy ammattikoulua, äiti tekee ruoan ja pesee pyykin. Ja siltikin. Poika ottaa lain edessä vastuun itsestään ja muutenkin tekemisistään, edes koulu ei saa enää antaa hänestä tietoja ilman hänen lupaansa. Täysi-ikäinen vastaa itse itsestään. Ja niinhän sen kuuluukin mennä. Toisaalta ajatus tulevasta "lapsettomasta" ajasta viehättää: sitten tehdään puolison kanssa mitä lystätään. Ja lapsenlapsia toki toivotaan. Mutta vasta sitten kun ensin olemme vähän kierrelleet maailmaa...

Nelikymppiset menivät ohi ikään kuin huomaamatta. Oli työ, pienet lapset, aina viisi minuuttia jäljessä aikataulusta. Kuka siinä ehtii öisin heräillä, pääasia että saa nukkua! Toinen ikäkriisi osuukin sitten viisikymppisiin. Laulukin on sama kuin kolmikymppisenä: mitä olen saanut aikaiseksi, lapsien lisäksi? Ja toinen tärkeä kysymys: tässäkö se oli, vai vieläkö on jotain muuta? Olenko jo elämän ehtoopuolella ja vetovoimakin kadonnut jonnekin riippurintojen ja selluliittireisien ja silmäpussien hautausmaalle... Vai on ikä vain numero, hah!

Tytär on teini-ikänsä alkupuolella, ja sen kyllä huomaa. Aika rankkaa tekstiä saa välillä äitirassukka kuulla: on mummotyylistä, hyllyvästä pyllystä, ruoan nassuttamisesta ja rypyistä huomauttelemista. Kestän sen kuin (aikuinen) nainen. Tytär nyt vaan sattuu olemaan aika suorapuheinen. Ja hemmetin timmissä kunnossa... Epäilen vahvasti että tulevalla Kreikan-lomalla huomio on jo auttamattomasti siirtynyt äidistä tyttäreen. Sehän ei ole huono juttu sinänsä (kenelle yritin tätä vakuuttaa...?).

Tulin aikanaan luvanneeksi kunnon bileet myös viidenkympin korvilla. Ja sitten meninkin varaamaan lomamatkan. Sukulaiset eivät päästä helpolla, vaan juhlat järjestetään toisella tapaa myöhemmin. Ystävät pitävät kiinni siitä, että jollain muotoa juhlitaan naisten kesken. Ei pääse kartanonrouva karkuun vuosiaan; ei unessa eikä todellisuudessa. Elämä on yhtä juhlaa, joten skål elämälle! Ja niille samperin numeroille...

P.S. Seuraava postaus tuleekin Kreikan lämmöstä, pysy kanavalla.