Loppuihan se

Joulu. Kun ei saa otetta, niin ei saa. Tytär tokaisi pari viikkoa ennen joulua hyvin viisaana, että "mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän joulu merkitsee, eikä se enää jännitä eikä sitä odota". Totesin siihen että odotapa kun olet meikäläisen ikäinen... Jos ei tytär ole innoissaan, tai lapset ylipäätään, ei sitä ole vanhatkaan. Kuka lie viisas joskus todennut, että joulu on lasten juhla. Niin taitaa olla. Pienten lasten kanssa joulusta osasi aikuinenkin iloita. Tätä nykyä joulu tuntuu lähinnä pakkopullalta. Olenko viallinen...?

Joululahjojen määrä on tippunut tasaiseen tahtiin vuosien varrella. Kun lapset olivat pieniä, lahjoja oli valtaisa määrä. Äidillekin riitti paketteja useita. Nyt ei edes puolison kanssa hankita "vastalahjoja" toisillemme. Kummilapsia tai lasten serkkuja ei juurikaan enää jouluna muisteta: turhaa krääsän vaihtokauppaa, ostakoon kukin omilleen mitä tarvitsevat. Kyllästyttää ihan katsoa kaupoissa juoksevia lähes-hysteerisiä ja epätoivoisia lahjojen metsästäjiä. Kuka muistaa Jeesus-lasta enää tässä hässäkässä... "Ketä se oli?" "No se jolle tuotiin kultaa ja mirhamia..."

Sen sijaan joulun tunnelmaa metsästin tänä vuonna erilaisissa joulukonserteissa. Voi aah mitä sielun voidetta siitä saikaan! Niin kauniisti soi Cantores Minores -poikakuoron laulanta Loviisan kirkossa, niin ammattitaitoisen upea ja hauska oli Rajattomat-joulukonsertti Taidetehtaalla, niin herttaista oli Musiikkiopiston oppilaiden monipuolinen joulusikermä Tuomiokirkossa, niin täydellisen ihanaa oli Kilven kuoron esitys Uspenskin Katedraalissa. Näillä eväillä sielu lauloi ja riemuitsi. Enemmän kuin minkään krääsän perässä juokseminen tahi joulusiivouksen kanssa tuskaileminen. Toinen ilon aihe liittyi kylläkin lahjoihin: vähäosaisten joululahjakeräyksen organisoiminen oli mieltä ylentävää toimintaa joulun alla. Voi sitä antamisen riemua ja ihmisten sydämellisyyttä. Sitä oli ihana seurata.

Kartanonrouvan paras joululahja on leppoisa oleilu perheen kanssa, yhteiset jouluateriat lähisukulaisten kanssa, anopin kutomat uudet villasukat (puhkikuluneiden tilalle) ja kaikki ne ihanat, käsin kirjoitetut joulukortit, joita vielä(kin) tipahtelee postilaatikkoon (vaikka nettiaikaa elämmekin). Tytär totesi nöyrästi, että sai juuri ne lahjat mitä halusi eikä enempää tarvitse. Vähän meikkejä ja hajuvettä, lahjakortti vaatekauppaan, leffaliput ja suklaata (kun kavereille tippui IPadia, Guccin käsilaukkua jne). Vieläkin muistan sen joulun, kun poika oli pieni natiainen, joka ensimmäistä kertaa istui joulupukin sylissä laulamassa joululauluja. Kun tuli lahjojen aika, hän kävi pokkaamassa paketin ja innokkaana availi sitä. Pukki kutsui toisen kerran, poika ei kuullut, kutsui uudestaan, ja poika nosti hämmentyneenä katseensa: "Mutta minähän sain jo lahjan..." Ei meinannut poika todeksi uskoa, että lahjoja tippuu enemmänkin.

Mutta onneksi meillä on jouluihmisiäkin! Eräs rakas ystäväni alkaa ihan hehkua mitä lähemmäksi joulu saa. Hän lähettää kortteja runsaalla kädellä, kantaa kuusen sisään jo viikkoa etukäteen, leipoo piirakoita ja paketoi lahjoja joulumusiikin tahtiin, vaihtaa jouluverhoja ikkunaan ja ottaa kaiken irti joulun odotuksesta. Toinen luo harkituilla, näyttävillä joulukoristeilla ihanaan taloonsa kauniin ja tyylikkään joulutunnelman; jokaista valokoristetta varten on jo rakennusvaiheessa sijoitettu pistorasiat "oikeille paikoilleen". Kolmannella on käytössään "joulukirja", johon on yksityiskohtaisesti kirjattu ylös mitä milloinkin tehdään ja millä aikataululla, mitä ruokia hankitaan ja millaisia määriä, mitä lahjoja on annettu ja kenelle joulukortit lähetetään. Ihailen heidän panostustaan valtavasti!

Siinä missä kartanonrouva haaveilee joulusta kaukaisella hiekkarannalla, jouluihminen unelmoi täydellisestä joulusta lumen ja pakkasen keskellä. Se juuri on parasta: kuinka vilpittömän erilaisia me kaikki olemme. Ja täydellisen ihania juuri sellaisina!

Menestystä alkavalle vuodelle 2014.