Arjesta ja Saksasta

Niin koitti taas arki, lensuisena. Eikä aikaakaan kun ollaan viikonlopussa. Poika ihmetteli ajan nopeaa kulumista. Vastasin että hänen kannaltaan varmasti kivaa, äidin kannalta vähemmän kivaa. Nimittäin kun ikää tulee sitä tahtia lisää että hirvittää... Vanheneminen voisi loppua neljänkympin hujakoille, jos minulta kysytään. Kuka vastaa? Pojan saksan oppikirjasta nappasin seuraavan "viikkorunon", kun oli niin hauska. Toivottavasti lukijoista löytyy saksan kielen taitajia.

Die Woche

Am Montag fängt die Woche an,
der Dienstag schliesst sich daran an.
Am Mittwoch sind wir in der Mitte,
für Donnerstag hab ich eine Bitte:
Komm am Freitag mich besuchen,
dann backen wir am Samstag Kuchen.
Am Sonntag essen wir ihn auf,
so nimmt die Woche ihren Lauf.

(Taiteilijan vapaudella suomennettuna jotenkin näin: Maanantaista viikko alkaa/ tiistai tulee siihen mukaan/keskiviikkona puolessa välissä ollaan/torstaille olisi pyyntö mulla/tulkaa kylään perjantaina/niin leivomme kakun lauantaille/sunnuntaina sitten syömme sen/näin se viikko kulkee kulkuaan.) Aika ihana, vai mitä?

Viron-rakkauden olen jo tunnustanut. Saksaan ei samanlaista rakkautta ole, mutta tutuksi ja läheiseksi on sekin maa tullut. Monestakin syystä. Kieltä ryhdyin opiskelemaan jo oppikoulun kolmannella luokalla (tämän päivän maailmassa kait peruskoulun seiskalla...), ja yhteensä vuosia sen kielen parissa kertyi kahdeksan. Nyt on mennytkin jo vuosia siitä, kun kieltä töissä viimeksi tarvitsin, joten ainoa tapa prepata sanoja on saksankieliset tv-sarjat. Joita telkkarissa onneksi riittää: Sturm der Liebe ja Siska, muutamia mainitakseni.

Kouvolan opiskeluvuosinani teimme kahden viikon opintomatkan silloiseen itä-Berliiniin. Vuosi taisi olla 1987. Oli muuten ensimmäinen kerta kun kartanonrouva nousi lentokoneeseen, eli siinäkin mielessä ikimuistoista. Vuoden päästä olinkin jo lentoyhtiössä töissä... (Taisi syttyä kipinä lentämiseen ja matkustamiseen yleensä.) Muistan Berliinin laitamilla sijaitsevan venäläistyylisen opiskelija-asuntolan, ankean betonikolhoosin. Muistan afrikkalaiset opiskelijat kauhtanoissaan käytävillä, erikoiset ruoan hajut leijumassa nenäämme. Muistan kuinka lappeenrantalainen topakka kämppikseni kaivoi ensimmäiseksi matkalaukustaan siivousvälineet ja ryhdyimme tekemään suursiivousta huoneessa ennen kuin asetuimme aloillemme. Muistan untuvatäkit, joiden alla oli lämmintä nukkua.

Aamiaiset nautimme korkeakoulun ruokalassa. Muistan että pidin niistä suunnattomasti. Koulun nimi oli Bruno Läuschner Hochschule för Ökonomie, tai jotain sinne päin. Istuimme saksankielisillä luennoilla ja vietimme paljon aikaa paikallisten opiskelijoiden kanssa. Tähtihetkemme oli underground-teatteriesitys pimennetyssä kellaritilassa. Siinä oli historian havinaa, kun opiskelijat esittivät idänvastaista propagandaa salaa johtajiltaan. Ja tietysti istuttiin iltaa viinin kera ja diskuteerattiin, aitoon opiskelijahenkeen. Muistan muurin, kukapa ei. Länsi-Berliinin puolella piipahdimme "salaa"; lähinnä siksi ettemme halunneet loukata isäntiemme tunteita. Muistan Ku'Dammin loistokkuuden idän ankeuteen verrattuna, ja KaDeWen (tulee sanoista Kaufhaus des Westens) tavaratalon upeat puittteet. Etenkin ruokaosastostolla kuljimme hurmiossa.

Kyllä me nautimme itä-Berliinistäkin. Muistan jäätelökahvilan, jonka ihania annoksia kävimme useamman kerran kahden viikon aikana nauttimassa. Muistan retken Potsdamiin, ja sen upeat linnat ja nähtävyydet, myös sodanaikaiset rauniot kolikon toisena puolena. Berliini jäi iäksi mieleeni. Ja menikin 23 vuotta ennen kuin seuraavan kerran löysin itseni Berliinistä. Tämä tapahtui viime kesänä. Lähdimme perheen ja isovanhempien voimin tutustumaan tähän hienoon kaupunkiin.

Se oli ihana matka. Näimme paljon, kuljeskelimme eestaas, ajelimme busseilla päämäärättä, tutustuimme nähtävyyksiin, teimme jokiristeilyn, istuimme katukahviloissa Apfelstrudelia syöden ja Sektiä juoden, nautimme elämästämme. Berliini on siitä hieno kaupunki, että siellä saa ja voi olla oma itsensä, kukaan ei katso perään eikä tarkkaile, kaikki elävät omaa elämäänsä. Se on äärimmäisen rentouttavaa ja mieltä ravitsevaa. Nyt haaveilemme jo uudesta matkasta monipuoliseen Berliiniin. Suosittelen lämpimästi lukijoillenikin tätä kohdetta.

Perheenpäällä on ihan oma suhde Saksaan. Hänessä kun virtaa (äitinsä puolelta) neljäsosasaksalaista verta. Puoliso on erittäin ylpeä tästä verenperinnöstään. Niin on anoppinikin, arvaan. Hän nimittäin sanoi Berliinin-matkalla että on kuin tulisi kotiin. Eikö olekin hienoa että ihmisellä on henkinen side toiseenkin maahan? Se antaa vapauden tunteen. Elämää voi olla muuallakin kuin siellä missä on syntynyt. Palatakseni perheenpäähän, erityisen onnellinen hän on siitä, että eräs tietty automerkki, "johtotähti", onkin aina tuntunut hänestä ainoalta oikealta. Kuulemma verenperintöä...

Ensi kesänä lähdemme kiertelemään Saksan maata autolla hiukan laajemmin. Odotan näkeväni upeita paikkoja ja hienoja maisemia. Etenkin Baijerissa. Ehkä saamme asiaankuuluvasti allemme johtotähdenkin...?

Tähän loppuun runo taskuravusta ja kengurusta:

Ein Taschenkrebs und ein Känguruh,
die wollten sich ehelichen.
Das Standesamt gas es nicht zu,
weil beide einander nicht glichen.

Da riefen sie zornig: "Verflucht und verdammt
sei dieser Bürokratismus!"
Und hingen sich auf vor dem Standesamt
an einem Türmechanismus.