Kartanonrouvalla on tasan kaksi kävelytyyliä; joko a) täysillä eteenpäin tai b) tuhatta ja sataa. Kun keuhkot huusivat tänään hoosiannaa, piti omaksua aivan uudenlainen kävelytyyli: lorvailukävely. On muuten todella raskasta. Viiden minuutin välein piti muistuttaa itseään, että tarkoitus ei ole kuntoilu, vaan happihyppely. Tällä kertaa. Puoliso opetti jo aikaa sitten, että hyvä kävelyrytmi on se mitä armeijassakin opetetaan: kevyt marssitahti. Ja se tarkoittaa 6 kilometriä tunnissa. On muuten armeijamaisella tarkkuudella prikulleen oikein laskettu tahti: ei tapa mutta vahvistaa.
Menneinä vuosina kun työntekijöitä oli vielä runsaasti ja risteilyaluksia rakennettiin liukuhihnalla, palkittiin poikia välillä formulareissulla. Se oli aikaa kun formuloita vielä jaksoi katsoa. Ja suomalaiset kuskit menestyivätkin jopa. Eräs tällainen reissu tehtiin Silverstoneen, Englantiin. Silloin kisat ajettiin pääsiäisenä. Sen koommin ei ole ajettu niin aikaisin niissä maisemissa. Kohta arvaatte miksi...
Muistaakseni lensimme Ryan Air halpalentoyhtiön lennolla Stansteadin kentälle, siitä vuokra-auto alle ja kohti Cambridgeä, jossa oli tarkoitus tutustua nähtävyyksiin ja yöpyä tietenkin. Sitä paitsi sieltä on lyhyempi ajomatka formularadalle kuin Lontoosta asti. Päätettiin ettei lähdetä katsomaan aika-ajoja lainkaan, vaan tähdätään ainoastaan sunnuntain varsinaiseen kisapäivään. Hyvä suunnitelma. Aikaa oli siis tutustua yliopistokaupunkiin.
Taidettiin olla jossain ostoskeskuksessa, kun ryhdyin ystävällisen myyjän kanssa juttusille, ja hän tietty kiinnostui mistä tullaan ja miksi. Kerroin. Siitäpä käynnistyi varsinainen tohina: eivätkö nämä suomalaiset ole kuulleet, että aika-ajot on peruttu, rankkasateet ovat tehneet parkkialueista mutapeltoja, kisoja ei ehkä ajeta. Oltiin ihan äimistyneitä, kukaan ei ollut seurannut uutisiakaan, mikä lie informaatiokatkos. No, loppupäivä seurattiin tiiviistikin uutisia Silverstonen radalta. Kisat päätettiin kuitenkin ajaa. Hyvä meille. Ettei tullut turha reissu. Puoliso ilmoitti että lähtö aamulla klo 4. Kartanonrouva tietenkin siihen, ettei varmasti niin aikaisin suostu heräämään. Kuudeltakin vielä ehditään, ajomatkahan ei ole montaa tuntia, ja kisat alkavat klo 14.
Aamuvarhain sitten matkaan. Liikenne sujui kuin unelma. Kunnes 9-10 aikaan tyssäsi kuin seinään. Liekö M1 kohdannut meidän tien... Siinä junnattiin, aluksi sentään päästiin eteenkinpäin hetkittäin, kunnes alkoi näyttää siltä että tässä ollaan eikä muuta voida. Kello 10.45 kun starttiin oli enää kolme tuntia puoliso menetti hermonsa. Hän näki huoltoaseman, puikahti sinne, nousi autosta ja ilmoitti, että nyt kävellään! Ja kuka ei jaksa, jääköön. Ja lähti menemään. Hölmistynyt porukka ei muuta keksinyt kuin lähteä perään. Ja nyt päästään siihen armeijan marssitahtiin: matkaa oli 18 kilometriä radalle, ja kävelimme sen tasan kolmessa tunnissa. Kyllä armeija tietää. Ja Siperia opettaa.
Ei ollut ihan helpoimmasta päästä kuitenkaan. Meillä ei juurikaan ollut vesipulloja matkassa (viinaa kyllä), eikä niitä mistään saanutkaan. Jalkineet olivat itse kullakin mitä olivat. Eräs käveli bootseissa. Voin kertoa etten ole niin isoja rakkoja nähnyt koskaan kenelläkään sen koommin. Vaan ei valitettu. Suomalainen puree hammasta yhteen ja menee läpi vaikka harmaan kiven. Perkele. Kun sain ahterini katsomon penkkiin, koin niin mahtavan onnistumisen tunteen että oksat pois. Kisasta en muista yhtään mitään. Väsytti niin vietävästi...
Lukija varmaankin pohtii tässä vaiheessa, että entäs paluu autolle. Kävelimmekö? Emme. Spekuloitiin siinä kilometrin pituiset bussijonot nähtyämme, että onko varaa helikopteriin vai mitä tehdään, kun taksi ajoi viereen. Ihan totta. Eka porukka hyppäsi siihen. Toinen taksi saatiin kuin ihmeen kaupalla heti perään. Autokin löytyi sieltä minne se oli jätetty, eikä ollut edes joutunut rengaslukkoihin. Eikä hinattu pois. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Mitä tämä tarina opetti? Ei mitään. Onpahan vaan niin pirun hauska muisto.
Kun matkaa suunniteltiin, puoliso oli innoissaan ottamassa (silloin) pienen poikammekin matkaan mukaan. Anoppi pisti stopin sille suunnitelmalle, ja sanoi että menkää aikuiset keskenään, kyllä poika hoidetaan. Kylläpä pääsi kuittaamaan että olkapäilläsikö olisit poikaa kantanut ne 18 kilometriä... Asiat yleensä menevät niin kuin ne on tarkoitus mennä. Ja tällä kertaa oli tarkoitus ettei poika ollut mukana. Italiaan Monzan kisoihin hän pääsi sittemmin isänsä kanssa miesporukassa, ja se oli kuulemma huippuhyvä reissu. Varmasti.
Tähän loppuun viisaus viinankiroista (joista en mitään tiedä...):
"Krapularyyppy on tarkkaa hommaa;
pitää osata ottaa juuri sen verran, että krapula lähtee,
mutta ei käänny uudestaan kännin puolelle."
(Digitaalisia kuvia ei tältä reissulta löydy, onhan siitä niin kauan aikaa. Harmi. Kuvamuistot muilta formulareissuilta tai Lontoon-matkalta. )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti