Tällä hetkellä seuraan Top Chefiä ja Master Chefiä. Toisessa kisailevat tavikset ja toisessa ammattilaiset. Yllättävän samansisältöisiä ovat juonet kuitenkin. Joka jaksossa yksi tippuu joukosta pois. Kaikkia tulee sympatiseerattua vuorollaan, ja omat suosikit nousseet esiin molemmissa ohjelmissa. En paljasta kuitenkaan...
Kokin ammatti tuntuu olevan nyt in. Kaukana ovat ne ajat, kun wieninleike ja valkosipuliperunat oli kokin suurin kulinaristinen saavutus. Maailma on avoin, ja trendeissä löytyy. Nyt eletään slow food -aikakautta. Aika luonnollista. Pyrimmehän elämässä yleensäkin slow life'iin. Näin kotiäidin näkökulmasta on aivan sama mitä trendiä ravintolamaailmassa eletään; perheelle on saatava ravitsevaa ruokaa pöytään joka päivä, nopeasti ja vaivattomasti. Mielellään myös kohtuullisella hinnalla. Kuten tiedossa on, ruoka maksaa älyttömästi. Laadukas ruoka kohtuuttoman älyttömästi.
Olen toiminut karjalaisissa martoissa jokusen vuoden, ja siellä tulee usein esiin sukupolvien välinen ero myös ruoanlaitossa. Kartanonrouvalle karjalanpaistit, paistetut silakat, vatruskat ja kaalilaatikot ovat jo mennyttä aikaa. Sen sijaan tutumpia ruokia ovat erilaiset pastat, lasagne, risotto, wokit, vuohenjuustopaistokset jne. Kun Master Chefissä kokkikokelaille lätkäistiin esiin silakat, olisi mennyt sormi suuhun allekirjoittaneellakin. Yhtään en ihmettele, että joukossa oli niitäkin, jotka eivät koskaan ole silakkaa käsitelleet, tai yleensäkään peranneet kalaa. Kartanonrouvan käsitys kalasta on kuhafileet suoraan S-Marketin kalatiskiltä... Perkaamiset ja suomustamiset jätän suosiolla ammattilaisille. (Meniköhän termit edes oikein...?)
Varmaan maailmassa on paljon niitäkin ihmisiä, jotka kerta kaikkiaan eivät osaa ruokaa laittaa. Ja eihän sitä opikaan, jos asia ei kiinnosta. Sinkullekin on helpompaa ja jopa edullisempaa käydä päivittäin lounasravintolassa tai työpaikkaruokalassa syömässä. Toista lämmintä ruokaa ei aikuinen kaipaakaan. No, raavaat, ruumiillista työtä tekevät miehet ovat poikkeus. Lapsiperheessä sen sijaan voi olla ongelma, jos ruoanlaitto ei luonnistu kummaltakaan vanhemmalta.
Lasteni entinen hoitaja kertoi surullista tarinaa päiväkotilapsista, jotka tulivat maanantaiaamuisin sudennälkäisinä hoitoon. Viikonloppu takana, eikä juurikaan tietoa säännöllisestä ruokailusta. Lapsille piti antaa jo hyvissä ajoin ennen aamupalaa näkkileipää, ettei vatsa tule sitten ahmimisesta kipeäksi. Itkettää vieläkin kun ajattelen näitä lapsia. Hoitaja joutui muuten puhutteluun tällaisesta "omavaltaisuudesta". Potkujen uhallakin olisin toiminut samoin.
Kartanonrouvaa ruoan heittäminen roskikseen surettaa. Väkisinkin sitä miettii niitä nälkäänäkeviä afrikkalaislapsia, jotka elävät maissipuurolla päivästä toiseen. Järkikin sanoo ettei ruokaa voi sinne lähettää, mutta onhan se harmillista millaisessa yltäkylläisyydessä täällä eletään eikä osata edes arvostaa sitä. Kartanon jääkaapin ovessa on kuva Patrickista, malawilaisesta kummipojastamme. Hän muistuttaa meitä siitä ettei maailma on kaikille samanarvoinen.
Niin tai näin, meillä länsimaissa asiat ovat hyvin ja ruokaa riittää. Lasteni kouluissa on menossa kysely ruoan laadusta. Syystäkin. Kouluruoan taso todellakin on heikkoakin heikompaa. Vielä silloin kun koulu sai itse valmistaa ruoan omassa keittiössään, keittäjä teki suorastaan ihmeitä vähäisillä määrärahoillaan ja ruoka maistui sekä lapsille että henkilökunnalle. Nyt kun ruoka tulee keskuskeittiöistä, se on välillä ala-arvoista. Meidän länsimaisen standardin mukaisesti siis, 2000-luvulla. Ettei joku ala verrata mummonaikaan, se juna meni jo...
Ympäri mennään, yhteen tullaan. Mitäköhän sitä tänään laittaisi perheelle ruoaksi?
"Suu söis ja vatsa vetäis, vaan kun ei kestä heikot nilkat."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti