"Mun syömmeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton."

maanantai 31. tammikuuta 2011

Ole joustava ja suvaitsevainen

Kartanonrouvaa on askarruttanut aihe "sivistys" viime aikoina. Sanaahan tulee viljeltyä mitä ihmeellisimmissä asiayhteyksissä ilman selkeää käsitystä siitä mitä se yleensäkään tarkoittaa tämän päivän maailmassa. Joskus ammoisina aikoina sivistyneistö oli vastakohta rahvaalle. Sivistyneistö kävi koulua ja osasi lukea ja kirjoittaa, harrasti kulttuuria ja tiesi että maailmaa on omienkin seinien ulkopuolella.

Tämän päivän maailmassa, ns. sivistysvaltiossa, saamme kaikki yhtäläisen perusopetuksen ja opimme kirjoittamaan ja lukemaan ja ajattelemaan loogisesti, joten siltä osin sivistys on menettänyt merkityksensä. Ainakin se lienee kaikille selvää, ettei sivistys ole kiinni titteleistä, opinarvoista tai tutkinnoista. Siinä mielessä olemme ihan kaikki sivistyneitä. Meillä on siis yleissivistys hallussa.



Tekeekö sitten kulttuurin harrastaminen sivistyneeksi? Saksassahan vielä tänä päivänä sivistyneistö (Bildungsbürgertum) on ilmiö; se on väestönosa, joka ei jämähdä television ääreen iltaisin, vaan täyttää teatterit ja oopperat, ja kaiken lisäksi keskustelee väliajalla "sivistyneesti" ja syvällisesti esityksestä, sen sijaan että jonottaisi hartiavoimin väliaikadrinkkejä. Tämä saksalainen sivistyneistö lukee kirjoja ja käy lukuilloissa kuuntelemassa kirjailijoiden ajatuksia teoksistaan. Löytyykö Suomessakin ns. sivistyneistö oopperan lämpiöstä?

Oppiminen sinänsä on varmasti sivistyneisyyttä. Se että omaksuu koulussa yleistietouden, auttaa kummasti elämässä. Nyky-yhteiskuntaan  kuuluu myös tieteellisen tutkimuksen kehittyneisyys, mikä erottaa meidät sivistysvaltiot esim kehitysmaista. Tieteellinen ajattelutapa ja kyky oppia uusia asioita ovat siis sivistysvaltion merkkejä. Yksittäisen ihmisen kohdalla se tarkoittanee mm. sitä, että seuraa aikaansa ja tuntee historiansa, ymmärtää syyt ja seuraukset. Ei kaikkien tarvitse lähteä yliopistoon sivistystä hakemaan, riittää kun edes lukee sanomalehtiä tai seuraa aktiivisesti uutisia.



Siitä voimme kuitenkin olla suhteellisen varmoja, ettei sivistyneisyydellä ole mitään sen kanssa tekemistä kaivaako joskus salaa nenäänsä, miten päin pitää veistä kädessään ja lasketteleekö ärräpäitä suutuspäissään. Eikä sillä onko kotoisin maalta vai kaupungista, ovatko vanhemmat korkeastikoulutettuja vai "taviksia", tekeekö työtä kampaajana vai toimitusjohtajana. Sivistyneisyys on pään sisällä, ajatustavoissa, siinä miten kohtelee muita ihmisiä. Sivistynyt ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen aina kunnioittavasti ja arvostavasti, eikä tee omaperäisiä johtopäätöksiä toisen elämäntavoista tai mielipiteistä.

Tiesittekö muuten että suomen kielessä sana "sivistys" on tarkoittanut alun perin pellavan käsittelyä? Sana on lähtöisin Savon ja Hämeen rajapitäjistä. Että jos kenellä on ollut hampaankolossa jotain savolaisuutta vastaan, niin miettikääpä uudelleen! Pellavat harjattiin kahteen kertaan; ensin karsittiin, sitten sivisteltiin. Sivistyneisyys voi siis tarkoittaa myöskin siistiä pukeutumista. Voisin kuvitella että sivistynyt ihminen suurin piirtein tietää miten eri tilaisuuksiin pukeudutaan; juhliin juhlavasti, arkeen arkisesti, urheilutamineita käytetään urheillessa eikä suinkaan pankkireissulla, kaupungilla ei kesähelteistä huolimatta kuljeskella bikineissä tai miehet ilman paitaa. Ihan järkeenkäypiä asioita, joihin ei tarvitse korkeakoulututkintoa, vain tervettä järkeä.



Muuten, siinä missä täällä kohmeassa pohjolassa katsotaan karsaasti äänekkäitä seurueita ravintolassa, muistuttaisin että Välimeren lämpimissä valtioissa asia on juuri päinvastoin: mitä kovempi meteli, sitä hauskempaa. Eikä kukaan siitä mieltään pahoita. Elleivät sitten tiukkapipoiset suomalaisturistit... Maassa maan tavalla, mutta olisi tällä pohjoisella kansalla vielä paljon opittavaa näiltä sukurakkailta ja stressittömiltä sivistyskansoilta  Tietynlainen mañana-meininki olisi ihan suositeltava asenne meillekin.

Kartanonrouva haluaa tähän loppuun jakaa muutaman arvokkaan ohjeen, jotka etv-koulutuksessa tuli opittua. Sopivat ihan kaikille.

- Tunne oma arvosi, ja arvosta yhtä lailla muita. - Elä hetkessä. - Hiljennä vauhtia. - Kehitä itseäsi. - Luota siihen että elämä kantaa; älä epäile äläkä kyseenalaista, vaan uskalla elää. - Älä loukkaa äläkä neuvo muita. - Luota intuition voimaan. - Pidä kiinni arvoistasi.- Älä vastusta. - Ole oma itsesi. - Hymyile!!! -


lauantai 29. tammikuuta 2011

Mis mul nii armas oleks ka, kui sa, mu isamaa!

Tervist Tallinnast. Siinäpä syy eiliseen blogihiljaisuuteeni. Meillä on perheenpään kanssa jonkin asteinen rakkaussuhde Viroa kohtaan. Onhan meillä siellä kakkosasuntokin. Puolison työkuviot ovat jo vuosia vieneet Viron suuntaan, ja yhteiselämämme alusta asti meillä on ollut Virossa myös perhetuttuja. Osa tutuista juontaa jo appivanhempien luomista ystävyyssuhteista asti.

Muistan ensimmäiset Tallinnan-matkani parikymppisenä, kun ystävättäreni poikakaveri oli rakennustöissä siellä ja häntä lähdimme tapaamaan. Silloin elettiin Virossa ankeuden aikoja, mutta suomalaisten mielenkiinto oli jo silloin suuri veljeskansaamme kohtaan. Sekin on tainnut lisätä mielenkiintoa, että kielemme muistuttavat niin kovin toisiaan. Ilman viisumia ei maahan ollut tuolloin asiaa, kaupungin rajojen ulkopuolelle ei päässyt lainkaan ilman kutsua, passintarkastukset olivat aikaavieviä ja melko pelottavia, koko Tallinnan turistielämä pyöri Viru-hotellin ympärillä. Virun valuuttabaarissa ryypättiin, Virun varieteessa 22. kerroksessa vietettiin iltaa ja kellarikerroksen grillissä syötiin paistettua kanaa.



Nyky-Tallinna onkin jo jotain ihan muuta. Viisumivapaus aikanaan helpotti reissaamista, ja laivojahan lahdella reissaa eestaas kuin Helsingistä Porvoon-busseja. Se harmittaa että virolaisetkin luopuivat krooneistaan. Vuodenvaihteestahan on Virossakin eletty euroaikaa. Ja hinnat ovat jo nousseet. Kansalaisilla onkin suuri huoli tulevaisuudestaan ja pärjäämisestään, kun Suomen esimerkistä osataan arvata hintojen nousevan merkittävästi aikaa myöten. (Samaan aikaan Suomessa on herännyt kansanliike eurosta luopumisesta...) Virolaisystävämme vinoili eilen, että "vaihda Suomessa Ruotsin kruunuja ja sitten vaihdat ne täällä euroiksi, niin pääset asioimaan valuutanvaihdossa". Virolaisilla on yhtä kieroutunut huumorintaju kuin venäläisilläkin.


Tallinnassa riittää hyviä ravintoloita (omat suosikkini: Vapiano, Ribe, Bocca, Controvento, ja jos paljon rahaa ja gourmeta kaipaat, niin Egoist, Gloria, Ö, Vertigo) ja viihtyisiä kahviloita, puhumattakaan ostosmahdollisuuksista (paras kenkäkauppa: Salamander). Mikä on sen mukavampaa kuin kävellä vanhan kaupungin kujilla ja nauttia tunnelmasta. Kartanonrouva nostaa usein katseensa yläilmoihin, koska talojen seiniltä löytyy hurmaavia yksityiskohtia. Saarenmaan seppien pajoissa kannattaa ehdottomasti piipahtaa katsastamassa takorautatarjontaa, ja suklaakahvila on ihan must (Pierre Chocolaterie)! Toompean mäeltä aukeaa upea näkymä alas kaupunkiin. Tallinna on täynnä toinen toistaan ihanampia hotelleja, joita harmi kyllä en enää pääse testaamaan. Parissakymmenessä on tullut vuosien varrella yövyttyä. Kumu-taidemuseossa kannattaa käydä ehdottomasti, samoin käyskennellä Kadriorgin puistossa, ja piipahtaa Kadriorgin linnassa. Piritasta löytyy venesataman lisäksi vanhan luostarin rauniot. Suosittelen retkeä sinne!



Tiesittehän toki että meillä on Viron kanssa sama kansallislaulu (Eesti rahvushümn), Fredrik Paciuksen säveltämä melodia. "Mu isamaa, mu õnn ja rõõm" on hymnin nimi Virossa. Sanat kirjoitti Johann Voldemar Jannsen. Tästäkin virolaiset ystävämme jaksavat laskea leikkiä: "Kun suomalainen voittaa jonkun urheilukisan, niin tuntuupa hyvältä, kun soitetaan Viron kansallislaulu".

Toki Virossa on muitakin näkemisen arvoisia kaupunkeja, kuten Tarto (yliopistokaupunki) ja tietysti Pärnu, kuuluisine hiekkarantoineen. Saarenmaa on kiehtova kohde, ja sellaisena pysyykin niin kauan kuin ainoa yhteys sinne on laivalla. Sillastakin on ollut puhetta, mutta se tuskin toteutuu lähiaikoina. Näin liikennettä saarille saadaan valvottua ja rikollisuus pidettyä kurissa. Otepäästä löytyvät laskettelu- ja hiihtomahdollisuudet, ja seudulla on todella kaunista muutenkin.




Laululava on ihan oma ilmiönsä. Siellä on tullut käytyä monessakin konsertissa; mm. Andrea Bocellia, Madonnaa ja Metallicaa on kuultu ja nähty. Viime kesänä kävimme vihdoin ja viimein Õllesummerissa, ja kokemus oli vertaansa vailla. Ei tietoakaan suomalaiskansallisesta olutörmyilystä, vaan kyseessä oli mukava koko perheen tapahtuma huvipuistoineen ja kojuineen, oluen lisäksi. Kaiken kruunasi Him, joka esiintyi pääsylipun hinnalla. Mahtava happening, suosittelen!


Kartanonrouva tunnustautuu ihan Viro-faniksi. Mutta fanitan myös New Yorkia ja Roomaa (niistä lisää joku toinen kerta). Kun virolainen kysyy sinulta "Kuidas käsi käib?", se tarkoittaa "mitä kuuluu". Siihen voit vastata "Hästi." (hyvää). Kiitos on "Aitäh". Anteeksi on "Vabandust". "Head isu!" tarkoittaa "Hyvää ruokahalua!"




torstai 27. tammikuuta 2011

Rakkautta vai romantiikkaa?

Kartanonrouvaa ei ole siunattu romanttisella puolisolla. Tämä ei ollut valituslaulu vaan toteamus. Epäilen että perheenpää edustaa ehdotonta enemmistöä kotoisessa mieskannassamme, suoraviivaisia ja asiallisia suomalaisia tosimiehiä. Ridge Forresterin tyyliset kosinnat, sormus shampanjalasin pohjalla, eivät juurikaan tee vaikutusta allekirjoittaneeseen, ja Lidlin mainoksen marimekkopaitainen adhd-huushollaajakuvatus aiheuttaa fyysistä pahoinvointia. Mutta kuitenkin...

Romantiikkaa onkin kiva imeä elokuvista (tunnustaudun armottomaksi pillittäjäksi) ja laulun sanoista. Ajatellaan vaikkapa Ressu Redfordia: miehekäs mies, herkkiä lauluja. Yksi suosikeistani on:
"Tuo mulle taivaalta kuusi kuuta. Paa Saturnuksen renkaat sormeeni mun.
Mikään ei mun hulluuttani muuta. Siksi sinuun turvaudun. Enkä vaadi liikaa, en..."

Puhumattakaan kaikkien suomalaisten kestosuosikista, Päivänsäde ja Menninkäinen -laulusta. Siinäpä meillä tarina mahdottomasta rakkaudesta: "Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin, kun menninkäinen yössä tallustaa, hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on ja toinen yötä rakastaa."


Juha Tapion laulu kertoo kypsästä ja monessa sopassa keitetystä rakkaudesta: "Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää. Katsoo kevääseen. Seisoo erillään. Ne kestää joka tuulen ja sään."
Ruotsalaisbändi Kent tekee hienoja sanoituksia. Kesäiltaisin kotiterassilla pistän FF:n soimaan täysillä, nautin lasin valkkaria ja laulan ääni väristen mukana (pysykää kaukana...): "Du somnar in, ditt huvud tätt mot rutan, och vid din kind fladdrar imman som en dröm. Jag blinkar till, tårar kan jag vara utan, men för din skull så gör jag vad som helst..."

Musiikki täyttää kivasti erilaiset mielentilat, ja varmaankin jokainen muistaa lauluja, jotka liittyvät tiettyyn elämäntilanteeseen tai tapahtumaan. Ilonan kappaleesta muistan aina sen, kun tyttäreni sai ahaa-elämyksen, että kyseessä on kahden naisen välinen rakkaus: "Sanot: Tämä ilta kävellään käsi kädessä, ihmisten edessä. Älä sinä muiden katseista välitä, sillä me ollaan yhdessä. Ne ei tiedä mitään, ne ei kuulu tähän tarinaan, joka harvoille luetaan."



Kolmas nainen on tehnyt varmaan eniten mieleenjääviä sanoituksia. Elämäntaidonvalmentajaan vetoaa nämä sanat, joissa oikeesti halutaan kuunnella toista (tai ainakin niin sen tulkitsen): "Mul on tästä asti aikaa, muutama lantti mammonaa, mielin määrin kahvii ja tupakkaa. Tästä asti aikaa, sydän vasta puolillaan..." Toisenlaista romantiikkaa puolestaan edustaa seuraava pätkä. Niitäkin päiviä ihmisellä on silloin tällöin, ettei millään jaksaisi tätä arkea tai mitä milloinkin: "Ois kai siistii antaa periksi, toteais vaan: ei tästä mitään tuu. Lähtis kävelemään. Painais oven kiinni perässään."

Kartanonrouva toivoo, että lukijat miettisivät tahollaan tänään sellaisia laulunsanoja, jotka liikauttavat jotain sydämessä tai mielessä, positiivisella tasolla tietenkin. Mikäs sen mukavampaa kuin nollata itsensä kauniilla musiikilla tai merkityksellisillä sanoituksilla. Kaiken kiireen keskellä.

P.S. Onhan perheenpää romanttinenkin joskus, silleen arkisesti: nytkin lämmittelee takkaa ettei rouvan tarvitse palella. Tosi reiluu!

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Boldiksia ja muita päiväunelmia

Kuka tunnustautuu saippuasarjojen katsojaksi? Kauniit ja rohkeat, Päiven viemää, Lemmen viemää, Tunteita ja tuoksuja, Marienhof, Emmerdale, Sydän paikallaan, Capri, mitä näitä onkaan. Jos oma elämä on tylsää, niin näistä tekomaailmoista saa sisältöä sitäkin enemmän. Ja jokaiselle löytyy oma suosikkinsa.

Emmerdale on kuulunut Kartanonrouvan elämään jo, herranen aika, viisitoista vuotta. Muistaakseni aloin seurata sarjaa, kun odotin esikoistani. Aamut olivat kiireettömiä ja leppoisia, oli aikaa istua tv:n ääressä aamukahvin kera. Muistan kun kälyni puolison kanssa kommentoimme sarjan tapahtumia ja puhuimme päähenkilöistä kuin oikeista ihmisistä. Kälyä huvitti suunnattomasti... "Jack sitä ja Viv tätä". Nykyään olen hurahtanut oman puolisoni kanssa saksalaiseen Lemmen viemää -sarjaan, ja sen voimin (plus kahvin) aloitetaan arkiaamut kartanossa. "Emma sitä ja Rosalie tätä".


Kartanonrouvan suurta hupia on seurata saippusarjojen älyttömien juonenkäänteiden lisäksi päätöntä logiikkaa ja hölmöjä kuvakulmia. Yksi parhaista on "ohikävely": kun näyttelijät asettuvat uuteen kuvakulmaan, he ikään kuin kävelevät toistensa ohi. Katsokaa vaikka Boldiksia joskus, niin huomaatte. Näyttää tosi pöljältä. Oven takana kuuntelu on myös hilpeätä. Yllättävää kyllä, mutta salassapidettävistä asioista puhutaan aina niin, että ovi on raollaan ja siellä tietysti joku seisoo kuuntelemassa, ja hoplaa: soppa on valmis. Kun taas asiat pitäisi selvittää, ollaankin tuppisuuna eikä osata puolustautua tai jakaa informaatiota lainkaan. Katsojat karjuvat kotisohvallaan, että "kerro sille miten asia oikeasti on". Ei kerro. Paitsi jos joku on ovenraossa...

Saippuasarjahenkilöt ovat mestareita myös tekemään omia johtopäätöksiään. Kukaan ei muista kultaista sääntöä, että "älä oleta, ota selvää". Ja samaan aikaan kun toinen osapuoli kertoo ystävälleen, ettei haluakaan naimisiin, toinen osapuoli väläyttelee toisaalla sormusta tyyliin "tänään kosin". Haukotus. Näin meitä katsojia pidetään ihan hölmöinä. Ja me karjumme taas sohvalla, että "ei herran jestas tätä soppaa".



Ex tempore -elämä on vedetty ihan överiksi saippuasarjoissa. Jos joku lähtee matkalle, niin se tapahtuu aina "tänä iltana". Kenelläkään ei tunnu olevan niin maallisia ongelmia kuin "onko passi voimassa" tai "tarvitaanko k.o. kohteeseen viisumia". Pienillä vauvoillakin on aina matkadokumentit valmiina äkkilähtöjä varten. Oletteko ikinä nähneet, että työnantajalta pyydetään lomaa, tai että se ylipäätään onnistuu päivän (jos senkään) varoitusajalla? Ja jos kaveri ei pääse lähtemään, niin vaihdetaan vaan matkaseuraa. Siis missä todellisuudessa lentolippuja voi vaihtaa noin vaan toiselle nimelle? Vai lentävätkö saippuasarjahenkilöt aina business-luokan lipuilla...

Kartanonrouva on täysin vakuuttunut siitä, että aika monissa sarjoissa käytetään persoonallisuustyyppioppia. Kukaan ei oikeasti voi olla niin kakkonen kuin Emma Lemmen viemää -sarjassa, tai Samia nelonen. Senpä takia sarjan hahmot ovat niin todellisia, ja toimivat tyypilleen loogisesti. Se on saippuasarjoissa ainakin todellista, jos mikään muu ei ole. Brookekin on vaistotyypiltään niin vetovoimatyyppi kuin olla ja voi.



Kartanonrouvalta alkaa tunnit loppua vuorokaudesta, kun pitää ehtiä seurata Lemmen viemää, Emmerdalea, Täydellisiä naisia, Mentalistia, Ratkaisijaa, Puumanaista, MasterChefiä, Top Chefiä... Ja eiköhän se Trumpin Diilikin ala taas keväällä. Pelastaa kesän. Kesällä kun ei töllöstä tule muuten kerrassaan mitään kivaa. Tosin mökillä ei edes ole telkkaria, pahus.

P.S. Voiko tästä postauksesta kenties tehdä "johtopäätöksiä" allekirjoittaneen henkisestä tasosta...? Hmm.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Ammutaanhan hevosiakin

Poliitikkoja käy melkein sääliksi tänä päivänä. Laukauksia satelee edestä ja takaa. Siinä väistellessä pitäisi kansakunnan asioita pieteetillä hoitaa ja vaalia. Muutama mätämuna pilaa kaikkien maineen. Ja sen sanottuani huomaan, ettei mitään uutta auringon alla. Sama ongelma on alalla kuin alalla. Ei ole poliitikkojen yksinoikeus olla ketkuja tai tehdä katteettomia lupauksia tai ajaa kansakunnan edun ohella hiukan omiakin etuja. Näitähän on nähty, muuallakin kuin eduskunnassa.

Kartanonrouvalla on sangen vaatimaton poliittinen ura takana; vasta kymmenen vuotta kunnallispolitiikassa enkä edes valtuustoon asti ole yltänyt. En tosin halunnutkaan. Enemmän kiinnosti ruohonjuurityö, ja mukavia luottamushenkilöpaikkoja on annettukin vuosien varrella. Koskaan ei tullut mieleen, että kukaan tavis tällaiseen viitsisi lähteä oman edun takia. Työtä kyllä tehdään yhteisen hyvän vuoksi. Sydämellä. Kuka muuta väittää, ei tiedä mitä puhuu.


Sopii muistaa että jokainen kansanedustaja on paikkansa tienannut yleisillä, yhtäläisillä ja suhteellisilla vaaleilla, demokraattisesti. Sitä saa mitä tilaa. Jokainen annettu ääni vaaliuurnilla on merkittävä. Yhtä merkittäviä ääniä ovat ne, joita ei annettu. Turha selittää "etten minä ollut näitä valitsemassa". Itse asiassa jokainen meistä oli. Eivät ne muut...

Opposition tehtävä on räksyttää, näin politiikka toimii. Nyt on demareiden vuoro. Muillakin puolueilla on vuoronsa ollut aikanaan. Perussuomalaiset täyttävät nyt omaa tehtäväänsä kansakunnan pelastajana, ja annetaan heidän yrittää. Onhan selvää että uusia tuulia tarvitaan.

Kartanonrouva muistaa lämmöllä Veikko Vennamon legendaarisia tekstejä Suomen Uutisissa vuonna yksi ja kaksi ennen nakkisotaa: Kyllä kansa tietää! Rötösherrat kuriin! Voi niitä aikoja... Tämän päivän maailmassa Neljäkymmentäviisi-tyyliset ohjelmat hoitavat Vennamon perintöä kunniakkaasti. Luulenpa että kähminnän aika on kerta kaikkiaan loppuun kulutettu tie sivistysvaltioissa. Vielä vahvemmin epäilen että suuressa maailmassa sitä esiintyy  enemmän kuin uskallamme ajatellakaan.



Kartanonrouva uskoo rauhanomaiseen yhteiseloon, avoimuuden ja keskustelun kulttuuriin, työteliäisiin rivipoliitikkoihin, konsensukseen ja sivistykseen. Ja siihen että kansakunnan tulevaisuus kasvaa menneisyyden vahvoista juurista.

maanantai 24. tammikuuta 2011

On lottovoitto syntyä Suomeen, kuulemma

Kartanonrouvalla on tänään jotenkin dagen efter -olotila. Eikä se siis johdu ryypiskelystä. Suomen suloinen sää veti heti aamusta veteläksi; tikkulumisade vaakasuoraan ei ole kauhean kivaa. Toisekseen, jäi (taas) lottovoitto tulematta tähän osoitteeseen. Olin jo aikeissa ottaa heti aamusta maanantain kunniaksi yhteyttä entiseen Vehoon ja panna elämän risaiseksi, mutta toisin kävi. Volvo ei vaihtunut Mersuksi, vielä...

Elämäntaidonvalmentajana tiedän tasan tarkkaan, ettei onni synny lottovoitosta. Eikä onnellisuudesta nyt tässä ole kysekään. Se puoli on kunnossa. Nyt on vaan sellainen päivä, että jostain saisi enemmän kuin mielellään tipahtaa syliin toimintatonni tai useampikin. Pidin perheenpäälle mukamas valmennusta uskaltamisesta ja riskien ottamisesta. Eipä ollut vaikea päätellä, että itseäni siinä valmensin. Kuusi vuotta, ainakin, olen itseäni etsinyt kotinurkista; pyykinpesukoneen, hellan ja astianpesukoneen pyhästä kolminaisuusyhteydestä. En ole löytänyt. Oman pienen hotellin haluan edelleen, vaan eipä ole uskallus riittänyt kokeilemaan siipiä ja niiden kantavuutta.


Takana on useampikin mukava työpaikka; mm. sanomalehdessä, lentoyhtiössä ja kirjapainossa. Kaikissa viihdyin enemmän kuin hyvin; työkaverit mukavia, eikä työssäkään suurempaa valittamista. Mutta aina kaihersi pohjalla ajatus jostain omannäköisestä. Taiteellisuudella ei Jumala suuressa viisaudessaan siunannut, eikä kädentaidoilla, joten ne alat voi unohtaa. Myyjää minusta ei saa tekemälläkään, kun en yksinkertaisesti osaa "tyrkyttää". Hoitoalakin on ihan "mission impossible". Liukuhihnan ääressä tylsistyisin alta aikayksikön. Omat lapset ovat ihan kivoja, ja jotkut naapurinkin, mutta pidemmän päälle ei lastenhoitoalakaan inspiroi. Kokkailu ja leipominen kotioloissa ihan jees, ammattina no thank you. Lista on loputon. Ihan kivoja ammatteja maailma syrjällään, mutta siltikään ei mitään todella haluttavaa.

Itsestä on onni kiinni, ja omista valinnoistaan kantaa jokainen vastuun. Pääasia on ettei taakseen tarvitse katsoa katumuksella. Elämä on tässä ja nyt, ja nokka pidetään tiukasti menosuuntaan. Kartanonrouvakin lopettaa ruikuttamisen ja lupaa aloittaa tiistain positiivisemmalla otteella. On kaunis koti, mukava puoliso, ihanat lapset, maailman paras anoppi, lämpöä ja ruokaa riittää, ylipaino ei kiusaa ja terveys erinomainen, harrastukset mieluisia, ja ystävät rakkaita.





Kartanonrouvalla on vahva usko siihen, että jos jotain haluat, niin koko maailmankaikkeus auttaa sinua saamaan sen. Pitää vaan uskoa siihen mitä haluaa. Kääntäen tämä ikävä kyllä toimii niinkin, että jos uskot pahinta, saat senkin. Eli kieli keskellä suuta, toverit! Muuten, mitä tarkoittaa "kieli keskellä suuta", voiko se kieli olla muuallakin...? Tämä rouva juo nyt kahvia, ja fundeeraa asioita yön yli.



sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Mistä tätä roinaa oikein tulee?

Kartanossa tehtiin tänään feng shui -raivausta. Tai no, yksi teki, muut ihmettelivät. Toki auttoivat, kun käskytettiin. Aika ajoin kartanonrouva saa raivauskohtauksen ja pistää hösseliksi. Sitä mukaan kun talosta kannetaan roskakasseja jäteastiaan, saadaan hyvää energiaa tilalle huoneita kiertämään. Siinä uskossa ainakin elän. Tosin tunnelma joskus hiukan kärsii näistä rouvan raivauspuuhista.

Perheenpään oli erityisen vaikeaa ymmärtää, miksi kellarista vietiin tv-taso kakkoskerrokseen tyttären huoneeseen, ja tyttären huoneesta tv-taso lasiverannalle ykköskerrokseen, ja puolestaan lasiverannan tv-taso kellariin.... Kuulemma ihan pöljää hommaa. Saanen esittää eriävän mielipiteeni. Täysin harkittu ja energioita tasapainottava proseduuri. Trust me.


Kolme tv-tasoa? Itse asiassa niitä on jo neljä... Sohviakin löytyy neljä. Ruokapöytiä kaksi. Ja vaikka mitä muuta. Ongelma on se, etten osaa myydä käytettyjä kalusteita. Enkä juuri mitään muutakaan. Ihmettelen suuresti, kun ystävät kertovat myyneensä tarpeettomiksi jääneitä romppeitaan milloin missäkin, ja "heti meni kaupaksi". Missä, jumaliste, missä??? Olen ilmoitellut kauppojen ilmoitustauluilla, laittanut myytävää-palstalle lehteen, kokeillut Huuto-nettiä ja ties mitä muuta. Ihan toivotonta. Tavaraa on järjettömän paljon liikkeellä, ja sinne paljouteen hukkuu kartanonrouvankin romppeet.

Lasten pieneksi jääneitä kuteita vien milloin Pelastusarmeijalle, milloin Itä-Lähetykseen tai Nuttuun, joskus UFF-keräykseen. Pari kertaa olen kokeillut kirpputoria, viikon tai kaksi. Ihan järjetöntä. Joka päivä käyt siivoamassa ja silti pöytä myllätään ihan sekaisin, osa tavaroista löytyy muilta pöydiltä, ja kaiken huipuksi puoli-ilmaisia tavaroita joku vielä viitsii varastaakin. Ja siinä vasta tenkkapoo on edessä, kun vuokra-aika loppuu ja puolet tavaroista on edelleen myymättä.



Perheenpäällä on tapana sanoa, että tämä maailma hukkuu paskaan. Tarkoittanee siis peellä tavaraa... Peesaan tätä mielipidettä. Näillä turhuuden markkinoilla ei ole voittajia. Jossain päin maailmaa ollaan jo siinä pisteessä, etteivät kaatopaikat enää vedä sitä määrää mitä sinne kannetaan. Saksalaisten esimerkilliselle kierrätysjärjestelmälle nostan peukkuja ja toivon, että Suomessakin opittaisiin sama. Yritetty on. Mikään ei ole helpompaa kuin aloittaa pahvien, paperin ja metallin kierrättämisellä kotona. Vielä kun hankkisi kompostin, voisi ekojätteetkin hyödyntää. Mutta mihin kaatui aikanaan muovin kerääminen? Sitä tavaraa kun riittää enemmän kuin laki sallii.

Yksitoistavuotiaan tyttäreni huone on kuin tavarataivas. Kun kahden viikon päästä juhlitaan 12-vuotissyntymäpäiviä, äidillä on yksi toive: ei enää lisää pehmoeläimiä eikä Little Petshopeja. Ja kun kartanonrouva viettää kesällä omiansa, ei kiitos enää yhtään astiaa tähän huusholliin. Kiitos.

lauantai 22. tammikuuta 2011

Synttärirumbaa ja vähän muutakin

Perheenpää kommentoi eilisen postaukseni Abigail ja Eulaalia -osuutta sanoin: "ei oikein auennut mulle, liekö jotain naisten juttuja...". Siinä tapauksessa että lukijakunnassani on muitakin karvaisemman sukupuolen edustajia, aukaisen sitä ihan hitusen (lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon etten koskaan enää tämän jälkeen selittele kirjoituksiani piste ja huutomerkki). Naiset voivat lopettaa lukemisen tästä kohtaa ja jatkaa seuraavasta kappaleesta. Tiedättehän tv:n poliisisarjat? Niissähän usein joku poliisi tai agentti solutetaan rikollisjärjestöön ja jotta peiterooli olisi uskottava, tehdään myös peitetarina. Eli luodaan soluttautujalle ihka oikea menneisyys. Abigail ja Eulaalia on siis marttaystäväni ja minun peitetarina. Paitsi ettei me olla poliiseja eikä FBI-agentteja, eikä olla soluttauduttu muualle kuin Martta-yhdistykseen. Ja sitten asiaan.


Jostain syystä tähän alkuvuoteen on pakkautunut hengästyttävä määrä synttärijuhlia; omat lapset, ystävien lapset, kummilapset, siskon kummin kaiman lapset... Onko meillä kaikilla vanhemmilla siis ollut sama pilke silmäkulmassa, kun talven selkä on vihdoin taittumassa ja kevät röyhistää rintaa/rintoja? Eikös ne eläimetkin pariudu keväällä. Kartanonrouvalla ei oikein ole biologia hallussa, mutta ei anneta sen häiritä. Tässä kartanossa lasten synttärit vietetään uskollisesti joka vuosi, kahdet juhlat kahden viikon välein. Eikä niitä ole yhdistetty. On kerrassaan mukavaa saada kummit ja sukulaiset yhteen saman katon alle kahvia juomaan ja kakkua syömään. Tunnelma on suorastaan kakofonisen iloinen. Ainakin tähän asti on vältytty pahemmilta sukuriidoiltakin...



Kartanonrouva tunnustautuu niin lapselliseksi, että viettää omiakin synttäreitään joka kesä. Ystävättärien kesken syödään hyvin, juodaan iloliemiä ja puhutaan pas... siis lööperiä. Lähestyvät viisikymppiset olenkin ajatellut viettää juuri silloin, kun oikea päivä on, eli juhannusaattona. Suureellisesti. Siinäpä ystävyyssuhteet mitataan, kun pitää päättää lähteekö mökille juhannukseksi vai saapuuko kartanonrouvan bileisiin. Joulukorttia on turha odottaa jos ei ota kutsua vastaan!

Luin aamun lehdestä mitä erikoislaatuisemmasta varkaudesta. Hakkerit olivat murtautuneet EU:n päästökauppajärjestelmään ja varastaneet yli 30 miljoonan euron arvoiset päästöoikeudet. Voi hiilidioksidi sentään! Vaikka suurista summista puhutaankin ja varastaminen on rumaa, niin kartanonrouva ei vaan voi olla ihailematta varkaiden kekseliäisyyttä. Siis kuka nero keksii varastaa päästöoikeuksia?



Toinenkin hykerryttävä kirjoitus oli paikallislehdessämme. Toimittaja siinä spekuloi mitä kivaa konkurssikypsästä kotikaupungistamme saisi tänään arvottavalla lottovoitolla ostettua.Kartanonrouva tietää ihan tarkkaan miten jättipottinsa aikoo käyttää: Porvoon Mitta -hotelli (työpaikaksi), Mersun CLS 350 (työautoksi), merenrantatontti Hermanninsaaresta (uutta kotia varten), lahjoitus Hamarin koululle (hyvän mielen jakamiseksi) ja business-luokan lentoliput hiihtolomaksi Thaimaaseen, viiden tähden hotelliin (ihan muuten vaan). Näillä eväillä mennään!

Kartanonrouva ryhtyy nyt leipomispuuhiin. Se on kuulkaa terapeuttista puuhaa. Suosittelen.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Casual Friday

Kartanossa on herätty tänään sillä fiiliksellä, että mitään elämää suurempaa tekstiä ei nyt irtoa. Vietämme siis rentoa perjantaita. Tiedättehän; kun pukumiehetkin voivat mennä töihin hiukan rennommin pukeutuneena, herranen aika jopa farkuissa. Kartanonrouvakin istuu tässä veluuriasussaan, very chic but definately casual.

Ystävättäreni kanssa pyörittiin eilen pari tuntia kylillä "pahan teossa" (miehet: tarkoittaa vaatteiden ja muun tarpeellisen shoppailureissua, ei sitä mitä te luulette pahanteoksi). Jäin miettimään erilaisten ystävien roolia ja merkitystä elämässämme. Kun katsoo taaksepäin, huomaa että matkan varrelle jäi monia, jotka juuri silloin olivat merkityksellisiä, mutta joiden nimiäkään ei tuppaa enää muistamaan. Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin, vai miten se menikään.


Tästä sainkin oivan aasinsillan avata hiukan tätä alter egoani, kartanonrouvaa. Harrastamme nimittäin muutaman ystävättäreni kanssa lempinimiä. Kartanonrouva sai alkunsa jo kauan aikaa sitten jostain heitosta, jäi elämään ja kytemään, ja sillä nimellä tässä nyt kuljetaan. Ei meidän perheellämme mitään kartanoa ole, enkä tietääkseni ole suuruudenhullukaan. Tai mistä sitä tietää... Joka tapauksessa eräs ystävättäreni on puolestaan Rouva Aatelinen, ja parivaljakkona olemme teettäneet mm. nimikoidut shampanjalasit yhteisiä illanviettoja varten. Siis tajusitteko: laseissa lukee rva Aatelinen ja rva Kartanonrouva. Oli kuulemma k.o. vanhan kaupungin puodissa tilaus herättänyt hilpeyttä, I wonder why...

Toisen ystäväni kanssa kuljemme koodinimillä Eulaalia ja Abigail. Tähän sisältyy fantastinen taustatarinakin: "Abigail oli kopea brittilady, joka turnyyri pepun päällä keikkuen kopisteli linnansa käytävillä. Eulaalia taas, vanha leskirouva, hyväntahtoinen hömelö, joka piti Abigailin kylän juorujen tasalla. Eulaalia oli kyllä ikävän rahvaanomainen, mutta lady Abigailillakin oli rahvaanomainen puolensa. Tosin hän piti sen piilossa. Eulaalia pääsi vahingossa selville asiasta, kun hän yllätti Abigailin lukemasta sen ajan seiska-lehteä." Lukijani eivät varmaankaan hämmästy, että kartanonrouva on tässäkin tapauksessa se kopea brittilady. Onkohan siinä kartanonrouva-nimityksessä sittenkin jotain perää? Äitinikin väittää että olen luultavasti vaihtunut Kätilöopistolla...


Muunkinlaisia ystäviä on; joidenkin kanssa tavataan harvemmin, toisten kanssa senssaillaan joka päivä ja raportoidaan pissallakäynnitkin. Yhden kanssa fundeerataan elämää suurempia asioita, toisen kanssa pysytään kevyemmissä aihepiireissä (kuten shoppailussa), kolmannen kanssa jaetaan yhteinen unelma yritystoiminnasta, neljännen kanssa matkustellaan ja vietetään tähtihetkiä, viidennen kanssa touhutaan yhdistystoiminnassa ja parannetaan maailmaa. Jokaisella on paikkansa, niin sydämessä kuin elämässä yleensäkin. Ja kyllä, naisella voi olla miespuolisiakin ystäviä, kuten tietysti myös päinvastoin. Puoliso, jolla on vahva itsetunto, ei kärsi mustasukkaisuudesta, kun siihen ei ole aihetta.

Tänään on muuten täydellinen päivä hiihtämiseen. Puoliso lähti juuri, hyvän ystävänsä kanssa luonnollisesti. Kartanonrouvat eivät hiihdä. Se on jotenkin niin "epänaisellista". Tosiasiassa hiihtäminen on liikuntaa parhaasta päästä. Tähän loppuun haluankin laittaa kuvan kartanonrouvan mieleen painuneesta hiihtoretkestä Saariselällä kolme talvea sitten. Reippaasti lähdettiin liikkeelle koko perheen ja hyvän perhetutun voimin. Kilometrin raskaan hiihtäminen jälkeen ladun varressa oli lappilaiseen tapaan kota, johon sangen uupuneina pysähdyimme nauttimaan ansaitsemaamme minttukaakaota ja lättyjä. Toisen minttukaakaon jälkeen hyppäsimme taas suksille, käänsimme ne paluusuuntaan ja palasimme lähtöpisteeseen, puolisoni suureksi järkytykseksi. Ei makeaa mahan täydeltä!

Mukavaa viikonloppua ja leppoisia hiihtolenkkejä!


torstai 20. tammikuuta 2011

Tietotekniikkaa vai tekniikkatietoa?

Perheenpää lähti "vanhoilla päivillään" opiskelemaan rakennusmestariksi. Kolmen vuoden sitoumus, ainakin. Valmistuessaan viettänyt jo viisikymppisiään. Aika suuri muutos miehelle, joka ei muista kouluajoistaan mitään, kun "ei siellä juurikaan jaksanut istua", YO-tutkinnosta todistaa vain valokuva anopin kirjahyllyssä, ja muutenkin kuuluu enemmän "käsistään kätevään" -ihmistyyppiin. No, yllättävää kyllä, ikä on tehnyt tehtävänsä, ja perheenpää jopa nauttii läksyjen tekemisestä, ja matikan suhteen taitaa olla ihan nero, ainakin vaimon silmissä. Mutta se tietotekniikka...

Tunnustaudumme molemmat kuuluvamme siihen populaatioon, joka ei tietokoneiden päälle perusta. Muuta kuin sen pakollisen verran. Verkkopankki, sähköposti, word, Internet. Perheenpää on aivan tuskissaan aina kun palaa tietotekniikkatunneilta: tippuu kärryiltä tuon tuosta, ja ennen kuin opettaja ehtii auttamaan, muut ovat jo valovuosien päässä. Sympatiseeraan täysillä. Tosiasiahan on, että jos ihmistä ei joku asia aikuisten oikeasti kiinnosta, niin ei sitä opikaan. Pitää löytää se kiinnostus. Mutta mistä?


Onko tietokone lasten ja lapsenmielisten aikuisten leikkikenttä?

Onko tietokoneen ja tietotekniikan hallitseminen leikkiä? Lapset ja nuoret pärjäävät ilmeisen hyvin tietotekniikan kanssa. Onko aikuisenkin kannalta parempi, että on hiukan leikkimielinen, suoraviivainen ja omaa yksinkertaisen tavan ajatella asioita, kun on kyse tietotekniikasta? Yksinkertaisuus ei siis tässä tapauksessa relavoi millään tavalla älykkyysosamäärän kanssa, älkää pelästykö. Nähkääs kun me kuulumme siihen populaation osaan, joka istuu koneelle tekemään nopeasti jotain; maksamaan laskut tai lukemaan sähköpostit, ehkä tarkistamaan netistä jonkun osoitteen. Siis yhtä  nopeasti kuin käynti hammaslääkärillä hoidetaan. Jos tietokoneen haluaa hallita monipuolisesti, sen kanssa pitää jaksaa leikkiä: kokeilla ja erehtyä, tuntikausia. Siihen tarvitaan aikaa ja leikkimielisyyttä. Meillä ei ole kumpaakaan. Ei meillä siis kiirekään ole, mutta kun ajan voi käyttää johonkin "tärkeämpään" kuin leikkimiseen.



Naapurin siunattu 17-vuotias Katri käy meillä hoitamassa tietokonejutut. Viimeksi sunnuntaina hän järjesteli tuntikausia kuva-arkistojamme. Kuulemma niitä oli kahdessa eri paikassa (ilmeisen järkyttävää?) ja kansioiden alla oli alikansioita, eikä missään ollut mitään järkeä. En epäile lainkaan! Nyt ovat erittäin hienossa järjestyksessä, kiitos Katrin! Samalla lukuisat muistikortit on tyhjennetty ja siirretty kuvat koneelle. Asianmukaisiin kansioihin, luonnollisesti. Siunattu Katri! Ja sillä aikaa kartanonrouva teki "tärkeämpiä" asioita; kuten tiskasi, teki ruokaa, leipoi, luki päivän sanomalehteä... (eikö olekin järkyttävää: lukea lehteä oikeasta sanomalehdestä!)

Voisiko joku järjellä muuten selittää, miksi jokaisessa kamerassa on erilainen piuha (öö, joku FBI; CSI, USB, HIV, GSM, eiku joku...), joka tunkaistaan keskusyksikköön; tai miksi kännyköissä on erilaisia laturinpiuhoja. Kyllä minä liiketaloudelliset näkökohdat ymmärrän, mutta eikös nykyään noi ympäristöarvot ole jo aika tärkeitä ottaa huomioon. Tästäkin huushollista löytyy piuhaa piuhan päälle, mutta ei koskaan juuri sitä mitä etsitään. Tehkääpä muuten päätös (kuten me teimme) että tiettyyn kameraan tai kännykkään liittyvät lisätarvikkeet pidetään aina alkuperäisessä pahvirasiassaan. Sitten jonain päivänä tarvitset sitä "jotain-piuhaa" ja haet sen (asianmukaisesta säilytyspaikastaan). Mitä sen jälkeen tapahtuu: piuha ei ole enää asianmukaisesti laatikossaan, vaan "jossain muualla", ja ennen kuin huomaatkaan, ikuisiksi ajoiksi kadonnut. Vai väitättekö muuta?

Nyt tulee ilmainen vinkki jollekin tietotekniikkanerolle:
kehittäkää kännyköitä ja digikameroita varten adapteri! Siis samalla tavalla kun ulkomaille kannetaan mukaan sovitin, jolla omat sähkölaitteet toimivat paikallisessa verkkovirrassa ja sopivat pistorasiaan, niin kaikkien kännyköiden ja digikameroiden äitilaturi tai USB-sovitin olisi kova juttu. Minä ostan heti ainakin neljä!



Kartanonrouvan IPhonen käyttöönottoprojekti on kestänyt nyt 8 kuukautta. Eilen asia liikahti sen verran, että Soneran liikkeessä todettiin rouvan vanhan kännykän olevan viallinen, kun ei siirrä puhelinnumeroita sim-kortille. Tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikki 280 puhelinnumeroa pitää näppäillä IPhoneen. Ellei joku teini (Katri...?) osaa siirtää numerot jotenkin tälle perk...n tietokoneelle. Lupaan että kun vuosi tulee täyteen siitä, kun sain IPhonen äitienpäivälahjaksi, se on käytössä. Tulkaa vaikka katsomaan! Tosin laturin piuha on jo hävinnyt...

Kartanonrouva siirtyy nyt tekemään "tärkeitä" asioita: pyykinpesukonetta täyttämään nimittäin.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Kimmo, I want you back

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Kimmo otti ja jätti Minnan. Siinäkin oli jo kestämistä, kun Marco dumppasi Ellan, sitten Vanessan, ja kaiken huipuksi Marco tuli itse dumpatuksi ja tilalle astui Mikko. Nyt ei puhuta siis tv-sarjahenkilöistä, vaan ihan oikeista ihmisistä. Puhun radio Novasta ja TTK:sta (Tanssii tähtien kanssa, jos nyt ei joku sattunut ymmärtämään lyhennettä). Mikä ihmeen tekosyy on raskaus tai äitiys tai uniongelmat, kysyn vaan? Voiko koko Suomen kansan pettää näin heppoisten selitysten nojalla. Lastenhoitajia maassamme riittää ja nukkua voi päivälläkin. Vai?

Katsokaas kun kartanonrouvat eivät poistu kartanoistaan ennen kello kymmentä. Joskus kuitenkin jotkut älyköt saavat päähänsä, että on todella järkevää (?) pitää kokouksia jo kello 8 aamulla (pitäisi lailla kieltää, jos minulta kysytään). Ainoa asia joka on tähän jumalattomaan aikaan saanut mieleni hyväksi ja ajatukseni (suhteellisen) kirkkaiksi, on ollut Kimmon ja Minnan jutustelun kuunteleminen Novalta aamuisin klo 6-10. Siis enhän toki ikinä olisi hereillä vielä klo 6... Ei minulla sinänsä mitään Janne Katajaakaan vastaan ole, mutta kyllähän Kimmo ja Minna olivat jo instituutio. Vaan eivät ole enää. Mikä tarkoittaa sitä, että älkää lähetelkö enää kokouskutsuja aamukahdeksaksi!



KOSKAAN ET MUUTTUA SAA

Ennen kaikki oli paljon paremmin. Koulutiet olivat turvallisia, Arvi Lind luki uutisia, lomaltapaluurahat maksettiin vain jos jaksoi palata kesän jälkeen samaan työpaikkaan, puhelimella pystyi soittamaan ja siihen vastaamaan, pyöräilykypäristä ei kukaan ollut kuullutkaan. Ovatko sopeutuminen uusien tuulien puhaltamiseen ja yhteiskunnan hektisyys onnemme tiellä? Ovatko huipputekniikka ja työntekemiseen liittyvät rakennemuutokset yksinkertaisesti ihmiselle liikaa? Oletteko muuten huomanneet, että tämän päivän kovin juttu on se, kun korkeastikoulutetut ja hyvässä virassa olevat henkilöt hyppäävät oravanpyörästä pois ja lähtevät toteuttamaan unelmiaan? Siis samat ihmiset, jotka ovat olleet tätä hullunmyllyä pönkittämässä, ja sillä hankkineet mukavan saldon omille pankkitileilleen. Kiva on lähteä unelmia toteuttamaan, kun toimeentulosta ei huolta tarvitse kantaa. Ja muut hölmöt jatkavat polkemista.




Asiaa pitkään pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että kampaajat ja taiteilijat ovat luultavasti onnellisimpia ammatteja. Vai oletteko nähneet kampaajaa, joka olisi myrtsi? Puhumattakaan "taiteilijan vapaudesta". Totta puhuakseni, onnellinen on kuka tahansa ihminen, joka tekee mieluisaa työtä, tai on tekemättä, jos se puolestaan onnelliseksi tekee. Kun oman elämän oravanpyörä pyörii mahdollisimman tasaisesti, voi sanoa olevansa onnellinen. Tai edes perusonnellinen, mitä se ikinä tarkoittaakin...



Missäköhän se Kimmo vaikuttaa tätä nykyä? Kartanonrouvalla on ikävä...

tiistai 18. tammikuuta 2011

Ilmastonmuutos?



Nyt kun etelä-Suomessakin kahlataan metrisessä hangessa, niin muistuupa mieleeni eräs tammikuu viitisen vuotta sitten. Hamarinrannassa olisi talo kannattanut panna samoin tein myyntiin, kun olisi voinut kehuskella myynti-ilmoituksessa: "tontti meren rannalla". Meri nimittäin totta vieköön nousi tonttimme rajalle asti. Siinä meinasi aamukahvit mennä väärään kurkkuun! Vesi nousi vaatimattomasti 1,7 metriä ja näky oli kuin tsunamin jäljiltä. Ilman tsunamia tietenkin.

Onni onnettomuudessa ettei enempää noussut. Sattuu nimittäin olemaan kellari aika haavoittuvainen näille tulville. Puoliso vakuutti että kellari on rakennettu kuin laivan pohja, laivanrakentaja kun on ammatiltaan. Hiki otsassa kulki kuitenkin mies pari päivää...


Onko ilmastonmuutos tosiasia vai ei? Nykyihmisen täytyy löytää kaikille asioille looginen selitys, muuten elämä käy pelottavaksi. Ja pelottavaa tuntematonta ei voi hallita. Ihminen haluaa hallita elämäänsä (ja ikävä kyllä vähän muidenkin elämää). Säätä ei voi hallita, sen tietävät kaikki. Senpä takia etsitään selityksiä; tulee turvallisempi olo. 

Mitäpä jos ei selittäisikään mitään, vaan ottaisi asiat niin kuin vastaan tulevat. Tänään näin, huomenna toisin. Yhtenä talvena sataa vettä, toisena hautaudutaan lumeen. Yhtenä kesänä kärvistellään toppatakeissa juhannuskokolla (lonkero toisessa kädessä, makkaranpätkä toisessa), toisena kesänä hillutaan Thaimaasta ostetuissa räteissä ja ollaan kuin ellun kanat terassikierroksella. Minä muuten ottaisin viime kesän helteet takaisin ihan jokavuotisiksi ja lakisääteisiksi, jos valita saisin. Epäilen etten saa...

Yksi asia mikä on ja pysyy on se, että oli sää mikä tahansa, se a) puhuttaa ja b) ei sovi kaikille. Joillain on aina liian kuuma, toisilla liian kylmä. Toinen haluaa hiihtää talvella, toinen matkustaa talveksi Thaimaaseen kylmyyttä pakoon. Niin katkeraa kuin se onkin, lienee pakko uskoa, että joku merkitys näillä vuodenvaihteluilla on.

Kartanonrouvalle on aivan sama millainen sää on, kunhan aurinko paistaa ja on 30 astetta lämmintä!


maanantai 17. tammikuuta 2011

Money makes the world go around

Blomqvistin tanssijagurupariskunta meni sitten ja hävisi Korkeimmassa oikeudessa sijoituskiistansa. Sinänsä en ihmettele lopputulosta. Enkä tarkoita nyt sen takia, että pariskunta olisi toiminut erityisen tyhmästi. Päinvastoin. Lopputulos nyt vaan selkeästi kuvastaa tätä aikaa mitä elämme. Who cares -aikakautta siis. Rouva Blomqvist osuvasti sanoi radiossa, että ehkäpä tämä opettaa ihmisiä lukemaan tarkemmin pienellä präntätyt tekstitkin. Sehän on tiedetty aikojen alusta, että juuri pienellä präntätyllä sanotaan se olennaisin... Mutta näyttäkää minulle se henkilö joka lukee koko sopimustekstin suurennuslasilla ja huolella, niin minä näytän teille sen henkilön joka palaa sopimustekstin kanssa pankkiin/sijoitusyhtiöön/vakuutusfirmaan ja pyytää saada itselleen epäedulliset kohdat sopimuksesta poistettua...

Ei minua tavallisen sijoittajan tyhmyys niinkään huolestuta, vaan se piittaamattomuus miten tavisten säästöihin suhtautuvat nämä vakavasti otettavat (?) yhtiöt ja laitokset. Jotenkin elän vielä siinä naiivissa uskossa, että jos rahoista luvataan ammattitaitoisesti huolta pitää, niin näin myös tapahtuu.

Se, jolla muutama seteli on mahdollista pahan päivän varalle sijoittaa, tietää ettei rahoja kannata ainakaan pankin talletustilillä makuuttaa (korko nolla), eikä oikein pitkäaikaisellakaan tilillä (inflaatio syö nopeammin kuin pankki korottaa talletuskorkoa). Patjaankaan rahoja ei kannata piilottaa; kurjaahan se on jos kuolla kupsahtaa yllättäen ja perikunta heittää patjan kaatopaikalle, autuaan tietämättömänä sen todellisesta arvosta. "Hyvä patja, siinä Eikan kanssa maattiin viisikymmentä vuotta ja kolme lasta saatiin."

Metsään, tuohon vihreään kultaan, kannattaa kuulemma aina sijoittaa, ja muutama hakkuu silloin tälllöin tuo lisätuohta. Entäpä jos Simo- tai Liisa-myrsky (nimet tuulesta temmattuja) vie puut, niin kuin kävi männäkesänä. Sinne mätänivät monen eurot metsään (onneksi oli vakuutus!). Asuntokauppakin kannattaa. Mutta entä jos vuokralaiset ovat pettymyksiä toinen toisensa perään, ja kämpän seinät kärsivät siinä sivussa, vuokratulot jäävät tulematta kaikenmaailman luusereiden takia.

Onko sittenkin onnellisempaa elää kädestä suuhun: käyttää sen minkä tienaa, autuaan tietämättömänä sijoitusongelmista? Kun ei ole mitä sijoittaa... Sitä paitsi hautaan ei ole kukaan sitten faaraoiden vienyt omaisuuttaan mukanaan. Hyvä niin; se nyt vielä puuttuisi että tässä muutenkin katalassa maailmassa palattaisiin takaisin haudanryöstäjien aikakaudelle.

Kaikesta huolimatta, toivotan Blomqvistin pariskunnalle turvattuja eläkepäiviä, milliä köyhempänä, mutta taatusti viisaampana. Kuka se joskus sanoikin ettei raha tee onnelliseksi. Sillä viisaalla ei ollut ilmeisesti rahaongelmia koskaan...

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

riparia pukkaa

Pitkälle on näistä ajoista tultu. Poika lienee viisivuotias tai jotain tässä kuvassa. Tänään hujoppini on 185 senttiä pitkä, täyttää ensi viikolla 15 vuotta ja aloitti rippikoulun. Istuttiin perheenpään kanssa Gammelbackan seurakuntakeskuksessa ja katseltiin näitä teinejä. Elämän yksi suuri tapahtuma, rippikoulu, edessä ja jännittäviä hetkiä luvassa. Myös meille vanhemmille... Kumma kyllä, emme tunteneet ainoatakaan riparilaista, mutta sitäkin enemmän heidän vanhempiaan. Istuttiin messun jälkeen vielä kirkkokahveillakin. Tuli ihan aikuismainen olo. Justiinhan me itsekin käytiin riparia. Siis haloo, kolmekymmentä vuotta sitten. No, kuka näitä laskee...

Näyttää vaan ripari kovasti muuttuneen omista vuosistamme (ihmekö tuo...), ja koko kevääksi riittää jos jonkinlaista messuopetusta, infoa, kirkkomusiikkikonserttia, kansainvälisyyskasvatusta, Yhteisvastuu-keräystä, yhteislaulutilaisuutta jne jne. Taitaa ne käydä vielä pari kertaa kirkossakin. Toista oli meidän aikanamme (mummon aikoina?) kun ripariin riitti viikko leiriä ja muutama kirkossakäynti. Vieläkin muistan kun jonotettiin jumalanpalveluksen jälkeen puoliunisina sakastiin, papilta allekirjoitusta läsnäoloon hakemaan. Voi niitä aikoja. Vaan enpä tahtoisi elää uudelleen kuitenkaan.