"Mun syömmeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton."

maanantai 30. joulukuuta 2013

Loppuihan se

Joulu. Kun ei saa otetta, niin ei saa. Tytär tokaisi pari viikkoa ennen joulua hyvin viisaana, että "mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän joulu merkitsee, eikä se enää jännitä eikä sitä odota". Totesin siihen että odotapa kun olet meikäläisen ikäinen... Jos ei tytär ole innoissaan, tai lapset ylipäätään, ei sitä ole vanhatkaan. Kuka lie viisas joskus todennut, että joulu on lasten juhla. Niin taitaa olla. Pienten lasten kanssa joulusta osasi aikuinenkin iloita. Tätä nykyä joulu tuntuu lähinnä pakkopullalta. Olenko viallinen...?



Joululahjojen määrä on tippunut tasaiseen tahtiin vuosien varrella. Kun lapset olivat pieniä, lahjoja oli valtaisa määrä. Äidillekin riitti paketteja useita. Nyt ei edes puolison kanssa hankita "vastalahjoja" toisillemme. Kummilapsia tai lasten serkkuja ei juurikaan enää jouluna muisteta: turhaa krääsän vaihtokauppaa, ostakoon kukin omilleen mitä tarvitsevat. Kyllästyttää ihan katsoa kaupoissa juoksevia lähes-hysteerisiä ja epätoivoisia lahjojen metsästäjiä. Kuka muistaa Jeesus-lasta enää tässä hässäkässä... "Ketä se oli?" "No se jolle tuotiin kultaa ja mirhamia..."



Sen sijaan joulun tunnelmaa metsästin tänä vuonna erilaisissa joulukonserteissa. Voi aah mitä sielun voidetta siitä saikaan! Niin kauniisti soi Cantores Minores -poikakuoron laulanta Loviisan kirkossa, niin ammattitaitoisen upea ja hauska oli Rajattomat-joulukonsertti Taidetehtaalla, niin herttaista oli Musiikkiopiston oppilaiden monipuolinen joulusikermä Tuomiokirkossa, niin täydellisen ihanaa oli Kilven kuoron esitys Uspenskin Katedraalissa. Näillä eväillä sielu lauloi ja riemuitsi. Enemmän kuin minkään krääsän perässä juokseminen tahi joulusiivouksen kanssa tuskaileminen. Toinen ilon aihe liittyi kylläkin lahjoihin: vähäosaisten joululahjakeräyksen organisoiminen oli mieltä ylentävää toimintaa joulun alla. Voi sitä antamisen riemua ja ihmisten sydämellisyyttä. Sitä oli ihana seurata.



Kartanonrouvan paras joululahja on leppoisa oleilu perheen kanssa, yhteiset jouluateriat lähisukulaisten kanssa, anopin kutomat uudet villasukat (puhkikuluneiden tilalle) ja kaikki ne ihanat, käsin kirjoitetut joulukortit, joita vielä(kin) tipahtelee postilaatikkoon (vaikka nettiaikaa elämmekin). Tytär totesi nöyrästi, että sai juuri ne lahjat mitä halusi eikä enempää tarvitse. Vähän meikkejä ja hajuvettä, lahjakortti vaatekauppaan, leffaliput ja suklaata (kun kavereille tippui IPadia, Guccin käsilaukkua jne). Vieläkin muistan sen joulun, kun poika oli pieni natiainen, joka ensimmäistä kertaa istui joulupukin sylissä laulamassa joululauluja. Kun tuli lahjojen aika, hän kävi pokkaamassa paketin ja innokkaana availi sitä. Pukki kutsui toisen kerran, poika ei kuullut, kutsui uudestaan, ja poika nosti hämmentyneenä katseensa: "Mutta minähän sain jo lahjan..." Ei meinannut poika todeksi uskoa, että lahjoja tippuu enemmänkin.



Mutta onneksi meillä on jouluihmisiäkin! Eräs rakas ystäväni alkaa ihan hehkua mitä lähemmäksi joulu saa. Hän lähettää kortteja runsaalla kädellä, kantaa kuusen sisään jo viikkoa etukäteen, leipoo piirakoita ja paketoi lahjoja joulumusiikin tahtiin, vaihtaa jouluverhoja ikkunaan ja ottaa kaiken irti joulun odotuksesta. Toinen luo harkituilla, näyttävillä joulukoristeilla ihanaan taloonsa kauniin ja tyylikkään joulutunnelman; jokaista valokoristetta varten on jo rakennusvaiheessa sijoitettu pistorasiat "oikeille paikoilleen". Kolmannella on käytössään "joulukirja", johon on yksityiskohtaisesti kirjattu ylös mitä milloinkin tehdään ja millä aikataululla, mitä ruokia hankitaan ja millaisia määriä, mitä lahjoja on annettu ja kenelle joulukortit lähetetään. Ihailen heidän panostustaan valtavasti!



Siinä missä kartanonrouva haaveilee joulusta kaukaisella hiekkarannalla, jouluihminen unelmoi täydellisestä joulusta lumen ja pakkasen keskellä. Se juuri on parasta: kuinka vilpittömän erilaisia me kaikki olemme. Ja täydellisen ihania juuri sellaisina!

Menestystä alkavalle vuodelle 2014.


torstai 28. marraskuuta 2013

Perin konuu...

"Perin konuu, sano Keipin Alma", oli edesmenneellä mummollani tapana sanoa, kun joku asia oli kummallista. Selkävaivat ovat tämän päivän konuja juttuja. Kartanonrouvalle on kertynyt kokemuksia rutkasti vuosien varrella kyseisestä aihepiiristä. Enkä hullua hurskaammaksi tule...

Teinityttönä iskias vaivasi aika ajoin. Puhuttiin notkoselästä sun liirum laarum. Tyyny ristiselän alle ja lepoa, sillä se hoitui siihen aikaan. Ei tutkittu eikä hutkittu. Kahdeksan vuotta sitten alkoivat taas selkäkivut vaivata. (Tuli deja vu, olenko mahtanut jo kirjoittaa joskus aiheesta? No, mitä väliä - kertaus on opintojen äiti) Juoksin työpaikkalääkärin kautta fysioterapiaan ja hierojalle, naprapaatilta kiropraktikolle. Välillä löysin itseni kuulun Antti Heikkilän vastaanotolta ja jopa vyöhyketerapeutin pediltä. Jokaisella oli eri tarina syistä ja seurauksista.

Sitten meni pari vuotta paremmin. Kunnes taas alkoi pientä vastoinkäymistä ilmaantua. Lähinnä selkä jumitti jos pysähdyin seisomaan paikalleni. Vanhempainyhdistysaikoina tuli usein seistyä erilaisissa tilaisuuksissa jalkojen päällä myyntitiskin takana, ja illalla kotona sitten aherrus kostautui, kun jalat menivät alta. Minkään sorttinen kerääminen ja kumartelu ei ole vuosiin tullut kysymykseenkään. Kävelylenkillä piti pysytellä liikkeessä, pysähtyminen vaikkapa juttelemaan aiheutti jumittuman selässä. Ja sitten loppukesästä erään mökkiviikonlopun tuoksinassa selkä pamahti totaalisen huonoon kuntoon.



Fysiatrilta olin jo aiemmin saanut lähetteen magneettikuvaan, joten tässä vaiheessa oli pakko lähteä selvittämään mikä selässä mättää. Sain pikaisen ajan ortopedille ja hän totesi selässä tyrän, eli iskiaksen, eli välilevyn pullistuman. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Pari viikkoa vetelin erilaisia lääkkeitä. Sitten sain invalidina olemista tarpeekseni ja ryhdyin liikkumaan entistä innokkaammin. Lisäsin mm. joogan treenilistalleni. Kävin uudestaan fysiatrilla. Hän ei puhunut lainkaan tyrästä, vaan bakteeritulehduksesta. Olen täydellisen tietämätön vieläkin siitä mikä selässä on vikana, jos mikään. Vaivat jatkuivat. Jumitti, vihloi, pelotti etten pääse liikkeelle, unettomuutta: pahinta oli pelko. Ja ihan vaan tiedoksi: se ei auta että maailmassa "on pahempiakin ongelmia".

Tässä muutamia lauseita, joita olen vuosien varrella kuullut: Voi tätä sun selkää, miten jumissa se on. Täytyy sanoa että onpa hieno selkä, huomaa että on treenattu. Sun selkäranka on ihan kummallisen näköinen. Usein selkäkivut ovat psykosomaattisia. Stressi pahentaa selkävaivoja. Vaikea sanoa onko tyrä vanha vai uusi. Näkeehän sen että jotain sun selässä on pahasti pielessä. Hyvä tästä selästä vielä tulee, älä huolestu. Ennen pitkää olet vielä pyörätuolissa tämän selkäsi takia. Jooga on varmasti hyväksi. Mitä, jumppaat aamuisin? Sinä tarvitset toiseen kenkään korokkeen, jalat ovat eri pituiset. Lantio on ihan suorassa linjassa ja jalat tismalleen saman pituiset. Inkivääritee auttaa selkävaivoihin. Magneettipatja on ideaali selälle. Jne jne jne.



En juurikaan enää anna painoa kenenkään sanomisille. Ihmettelettekö? Nyt selkä on ollut hyvässä jamassa jo kaksi viikkoa, eli elämä hymyilee siltä osin. Ehkei rouvaa vielä viedäkään navetan taakse! Oli miten oli, ainakin olen oppinut sympatiseeraamaan jokaista selkävaivaista ihmistä enkä missään nimessä väheksy heidän vaivojaan. Siperia opettaa.


maanantai 28. lokakuuta 2013

Syysblues

Jokasyksyinen melankolia on vallannut kartanonrouvan ajatukset. Siitä syntyi blues. Sävelmä vapaa, sanat tuulesta temmattu. Ottakaa omaksenne tai jättäkää omaan arvoonsa. Ihan sama mulle, joo joo joo.

Ei tätä jaksa kukaan,
ei onnistu mikään,
ei huvitakaan lainkaan, joo joo joo,
lähdenkö myrskyn mukaan.

Päivät niin pitkii ja synkkii,
ei oo valoo, pimeetä vaan,
mielessä sekava yö, jee jee jee,
fågelitkin muuttaneet pois.

Kesän biitsit taakse jää,
valokuvan väri häviää,
rusketuskin kalpenee, ee ee ee,
tähdet silmissä haalenee.

Ei oo työtä, ei oo rahaa,
skidit hyppii silmille,
muija ärsyttää, niin niin niin,
frenditkin tosi tyhmii.

Terveys pettänyt,
järki vissiin jättänyt,
ihan tyhmä tää biisikin, ää ää ää,
ei jaksa kukaan normaali...

Olipa riemastuttava kokemus ryhtyä blues-sanoittajaksi. Blues on niin negaation ylistys kuin olla vaan voi, joten annetaan palaa oikein kunnolla koko rahan edestä. Syysmyrskyä odotellessa...






tiistai 24. syyskuuta 2013

Ylistyslaulu yksinäisyydelle

Ihmiset jaotellaan kolmeen vaistotyyppiin: sosiaaliset vaistotyypit, vetovoimatyypit ja itsesuojeluvaistotyypit. Yksi näistä on meissä jokaisessa ylikorostunut, yksi joka jää vähemmälle huomiolle ja yksi joka soljuu omalla painollaan, tasapainoisesti. Jossain matkan varrella tajusin, että olen ehdottomasti vetovoimatyyppi, mutta yllätyksenä tuli se, että sosiaalisuus on mitä ilmeisemmin se joka jää pohjimmaiseksi. Siitäkin huolimatta että useimmat ystävät varmaankin pitävät sosiaalisena. Luulen että seiskuus sekoittaa; seiskat kun ovat aika ulospäinsuuntautuneita itsessään.



Nuorempana asiat piti aina tehdä jonkun kaverin kanssa (vetovoimatyypit siis tykkäävät olla kahdestaan), samoin aina piti olla joku mies kierroksessa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kiehtoo itsekseen möllöttäminen. Liekö syynä se, että puolison (työstä johtuvan) poissaolevan roolin takia olen ollut kiinni lapsissa, ja nyt on aika ottaa vähän hajurakoa. En tiedä. Edelleen on kivaa tehdä asioita kahdestaan jonkun ystävättären kanssa, tai puolison, mutta isoissa porukoissa en ole viihtynyt koskaan. Toki kun se on tarpeen, pärjään silti erittäin hyvin. Se ei vaan innosta välttämättä. Joskus onkin sitten niin kivaa että oksat pois. Kun tekee sitä mikä ei välttämättä ole mieluisaa, kokeekin suurimmat onnen hetket. Onnellisuuden ydin?



Otetaan (taas kerran) esimerkiksi mökkeily, joka on vienyt allekirjoittaneen täysin mukanaan. Eristäytyminen jumalan selän taakse suomalaiseen mäntymetsään pienen järven rannalle, ilman naapureiden lähikontaktia tai mahdollisuutta piipahtaa juurikaan missään ihmisten ilmoilla, on mitä suurinta herkkua tätä nykyä. Tai parin päivän irtiotto Tallinnassa, ilman matkakumppania, vain oma peilikuva kaverina. Suurta juhlaa. Ei velvoitteita, ei puhumisen pakkoa, ei aikatauluja eikä muiden pillin mukaan tanssimista. Tervettä itsekkyyttä. Kerrankin. Elättelen toivetta pidemmästä matkasta jonnekin aurinkorannalle ihan yksikseni. Mukana vain kasa kirjoja ja kolmet bikinit. No, some tietenkin saatavilla...



Välillä kuulostaa siltä kuin puoliso ottaisi meikäläisen yksinäisyyden tarpeen ikään kuin henkilökohtaisena loukkauksena. Mitä se ei todellakaan ole. Sitä paitsi hän on sata kertaa sosiaalisempi kuin minä, joten ehkä se selittää hänen näkökulmansa. Harvoin suostun lähtemään mukaan saunailtoihin tai (harvinaisiin) juhliinkaan. Ihmettelee vissiin että mikä sitä vaimoa oikein vaivaa... Olen aika väsähtänyt kuulemaan kuinka monet naiset päivittelevät sinkkujen valintoja, aivan kuin ainoa onnelliseksi tekevä asia maailmassa on miehen nappaaminen ja jälkikasvun pyöräyttäminen. Ei ole. Jokaisella on oikeus omaan onnellisuuteensa, ja se voi olla yhtä hyvin yksin kuin yhdessäkin. On ahdasmielistä ajatella että elämässä pitää toimia tietyn kaavan mukaan ollakseen yhteiskunnallisesti sopiva ihminen. Kukin taaplaa tyylillään.



Voihan se toki niinkin olla, että vetovoimatyyppi ei kauan jaksaisi yksinään taapertaa ja tarvitsee taas jonkun rinnalleen. On kuitenkin jännittävää kuvitella millaista olisi elellä ihan yksikseen. Ainakin sinkkuystävilläni näyttää huushollit olevan juuri sen näköiset kuin he haluavat ja tavarat pysyvät omilla paikoillaan eikä kenenkään sotkuja tarvitse siivota. Onhan siinä omat hyvät puolensa. No, tämä on pelkkää spekulointia, koska en ole vaihtamassa rakasta perhettäni mihinkään muuhun asumismuotoon. Minulle riittävät nämä irtiotot silloin tällöin.



P.S. Tämä luonnos on odottanut julkaisemistaan jo useamman viikon. Istun Tallinnan-asunnolla tänään, yksin... Sainpas homman purkkiin ja pakettiin vihdoinkin! Mukavia hetkiä yksin ja yhdessä!




lauantai 10. elokuuta 2013

Hullu kansa?

Kartanonrouvalla on usein ollut sellainen tunne, että on syntynyt väärään maahan. Lukuunottamatta silloin kun katson lätkän MM-kisoja - silloin tunnen sataprosenttisesti olevani suomalainen. Otetaan nyt esimerkiksi tämä sää. Siis minähän en kerta kaikkiaan tahdo hyväksyä sitä tosiasiaa, että maantieteellinen sijaintimme lähellä pohjoisnapaa johtaa väistämättä siihen, että joudumme kärsimään talvesta. Puolen vuoden talvesta, niin kuin viime kerralla. Lumesta, pakkasesta, sohjosta jne. Kammottavaa. Rakastan kesää enemmän kuin elämää. Haluaisin sen jatkuvan ikuisesti, koska olen vieläpä ahne omille mieltymyksilleni. Ja sitten kuuntelen kauhusta kankeana, kun joku selittää ihan tosissaan, että "kyllä kaksikymmentä astetta on riittävä  lämpötila koko kesän, liika on liikaa". Siis voiko lämpöä olla ikinä liikaa? Ei todellakaan. Kaikki kesäpäivät, jotka jäävät alle 25 asteen, ovat vain säälittävää kärvistelyä.



Kansa on hullu, se tiedetään. Eihän täällä edes osata nauttia kesähelteistä. Hankkikaa herranen aika sentään tuulettimia! Enpä ollut kauhean hämmästynyt, kun luin lehdestä geenimuunnoksesta, jota suomalaisissa esiintyy kymmenkertaisesti yleisemmin kuin muualla maailmassa. Kromosomissa 22 on pieni muunnos, joka kaksinkertaistaa skitsofrenian riskin. Tätä geenimuutosta kantaa peräti prosentti kansastamme. Olen taipuvainen uskomaan, että ihmisen on oltavakin jollain tasolla skitsofreninen, että jaksaa tässä ilmastossa asua. No, ei lasketa leikkiä vakavan sairauden kanssa kuitenkaan...Mutta hullujahan me olemme, se on saletti.



Mitä muuta kuin hulluutta on sekään, että väki lakoaa kesän tullen ("ei kuitenkaan mielellään yli 20 astetta...") kärvistelemään mökeillensä keskelle ei mitään, jumalanhylkäämiin mäntymetsiin, inisevien hyttysten armoille, alkeellisten mökkiolosuhteiden ääreen. Kantovesi, ulkohuussi, ei lämmintä suihkua, pesuvatien kanssa läträämistä (oli sitten kyseessä tiskaaminen tai peseytyminen). Ah, ihanaa! Tässä suhteessa kartanonrouvakin on siis aito pesunkestävä hullu suomalainen. Eikä järvessä todellakaan asu mitään salaperäisiä monneja tai muita ölliäisiä, jotka tarttuvat kiinni uimarin nilkkoihin. Järvessä uidaan säällä kuin säällä, oli asteita mitä tahansa neljän ja kahdenkymmenenneljän välillä. Ah, ihanaa!



Sivistynyt keski-Eurooppa katsoo meitä säälinsekaisin tuntein; onneksi meillä on edes Leijonat ja muutama sädehtivä poliitikko. Nokiakin on jo menettänyt kunnian päivänsä ja maineensa. Kansainvälisen lehdistön lööppeihin pääsemme säännöllisesti näiden huvittavien tapojemme ja ilmiöidemme ansiosta. Kuinka moni ulkomaalainen onkaan lähtenyt vähin äänin takaisin kotimaahansa, kun "sitä kammottavaa pimeyttä ja kylmyyttä ei kestä selväjärkisenä". Ei kestäkään. Pitää olla pesunkestävä, hullu suomalainen! Samat hullut suomalaiset ovat vuosikymmeniä tehneet "etelänreissujaan" lämpimiin kohteisiin asenteella "aurinkoa otetaan vaikka nahka lähtisi, kun tänne asti tultiin ja matkasta maksettiin". Siellä me vaaleanpunaiset kravut sitten makaamme uima-altaalla tuntikausia ja paikalliset katsovat hämmentyneinä. Eivät ihmettelisi jos omakohtaisesti tietäisivät millaisesta ilmastosta tulemme...



Kartanonrouva on nauttinut tästä kesästä enemmän kuin laki sallii: lämpöä ja aurinkoa on riittänyt (eikä ole nahka palanut). Järvivesi on kuin linnunmaitoa eikä hyttysistä ole ollut sitten juhannuksen tietoakaan. Taisivat tuupertua lämpöhalvaukseen. Yhtään astetta en anna pois ja jokaisen hikipisaran olen tallentanut kovalevylle talven varalle. Sitä paitsi: talven jälkeen tulee taas kesä! Kyllä suomalainen sen kestää kun tietää mitä on taas luvassa. Kahdeksan kuukauden sinnikkään odotuksen jälkeen...


"Tuulee niin ettei lehtikään heilahda, sataa niin ettei pisaraakaan tipahda."

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Unelmataloja ja talounelmia

Asuntomessut kuuluvat perheemme kesäohjelmistoon. Parisenkymmentä vuotta niitä on suht aktiivisesti kierretty, vain pari kertaa jäänyt syystä tahi toisesta väliin. Eivät ole pienet lapsetkaan olleet esteenä, hyvin ovat kulkeneet mukana - rintarepussa, rattaissa tai vilkkaasti omin jaloin - eikä ole ollut stressaavaa edes. Vuosien aikana on siis nähty yhtä sun toista talounelmaa ja muotioikkua. Toistaiseksi kaunein messualue on kuitenkin parin vuoden takainen Kuopion Saaristokaupunki. Ensimmäisen kerran olisin voinut kuvitella muuttavani asuntomessualueelle. Tänä vuonna messuillaan Hyvinkäällä, Metsäkaltevan alueella.



Kun 12 vuotta sitten rakensimme omaa taloamme, asuntomessujen hittituote oli poreallas. Sellainen löytyy kartanonkin saunatiloista... Tänä päivänä täysin turha kapistus. Vaihtaisin koska vaan tuikitavalliseen ammeeseen. Tai sittenkin ulkoporealtaaseen? Se on nimittäin tämän päivän hitti - löytyi jokaisesta messutalosta (hyvin onnistunut markkinointi?). Ja jos perheessä harrastetaan uimista aktiivisestikin, kuten meillä, pihalle voisi hyvinkin hankkia tällaisen luxus-porealtaan vastavirtalaiteominaisuudella, hinta vaatimattomat 30 tuhatta euroa...:



Pannaanko pakettiin? Tänä vuonna jokaisesta taloista löytyi myös lasitettu terassi, tai jopa useampia eri ilmansuuntiin. Pihakalusteisiin satsataan ruhtinaallisesti (polyrottinki rules edelleen, samoin riipputuolit ja fatboyt). Kannattaahan se toki maassa, jossa lämpimiä kelejä on hyvällä tuurilla kolme kuukautta vuodesta... Mutta tietenkin lasitetulle terassille saa lämpölamput ja ulkotakat sun muut vermeet. Mikä on filtin alla hytistessä? Tälle lepotuolille kartanonrouva asettuisi punaviinilasinsa kanssa mieluusti:



Pari vuotta sitten keittiön piti olla korkeakiiltovalkoinen, ehdottomasti. Kenties hiukan pähkinää liikaa steriiliyttä rikkomaan. Tänä vuonna löytyi jo muutakin. Raflaavin oli Helena Karihtalan sisustama tummansininen keittiö, kera liloin kalustein. Vieläkin päätä särkee. Mutta olipahan ainakin originelli ja valtavirrasta poikkeava. Sitä arvostan. Allekirjoittanut on ihastunut mustaan ja sitähän löytyi vähän sieltä sun täältä:



Asuntomessutalot tuppaavat olemaan "varmoja nakkeja", yksilöllisyys ei näihin kekkereihin istu. Valitettavasti. Makuuhuoneet ovat yleensä tylsää tylsempiä, ihan niin kuin oikeissa kodeissakin (haloo: makkarin voi ja saa sisustaa myös!). Löysin sentään yhden kauniin makuuhuoneen, jossa unet maittaisivat kartanonrouvallekin:



Kylpyhuoneita suomalaiset rakentavat edelleen vain yhden, riippumatta siitä montako neliötä talossa on, ja tietenkin sitten sen saunaosaston. Harvinaisen vähän oli näillä messuilla ns. en suite -kylppäreitä, eli makuuhuoneen yhteyteen sijoitettuja pesutiloja. Se jos mikä on ylellistä! Ilmeisesti suomalainen rakentaja pitää ylimääräisiä kylpyhuoneita kalliina investointina ja siksi satsataan saunaosastoon ennemmin. Tiililadonta on nyt in, samoin isot kaakelit. Mutta kyllä marmori on aina marmoria, vai mitä sanotte tästä toiletista (messujen kaunein allekirjoittaneen mielestä):



Sauna on suomalaiselle pyhä, ja saunoihin messutaloissakin satsataan. Yhteistä kaikille ovat kuitenkin lasiseinät pesuhuoneen suuntaan. Enää sauna ei ole umpikoppi. Ja kiukaat ovat kauniita kuin korut. Tällä kertaa silmiin osui useampikin ihana löylyhuone. Tämä oli ehdoton suosikkini, ja saattaapi olla että jotain sen suuntaista löytyy tulevasta kartanostakin:



Kivitaloille oli yhteistä tylsän suoraviivainen ja karu ulkomuoto. Puutalot olivat kuin yhdestä kaavasta tehty. Unelmataloa emme löytäneet, mutta erittäin hyvän vaihtoehdon tänne mökkirantaan. Sitten kun lottonumerot osuvat kohdalleen... Menneinä vuosina messutalojen rakennuskustannukset huitelivat järjestään millin paikkeilla ja neliöt jopa neljässäsadassa; nyt on palattu realistisempiin neliöihin (140-180) ja lama on palauttanut järjen myös rakennuskustannuksiin. Kallista talon rakentaminen kuitenkin on, siitä ei pääse mihinkään. Kyllä rakensimme edullisesti vielä 12 vuotta sitten, se on meidän perheessämme moneen kertaan todettu... Puhumattakaan että herra rakensi itse alusta loppuun kodin perheelleen. Kai siinäkin säästi kasan riihikuivaa. No, hän onkin alan ammattilainen. Tästä kiinteästä hyllyrakenteesta pidin kovasti:



Asuntomessut houkuttelevat joka kesä valtaisan määrän kävijöitä. Ei turhaan sanota että jokainen suomalainen unelmoi omasta talosta järven rannalla keskellä kaupunkia omassa rauhassa. Niin oikein. Tässä muutama vakiolause, jotka olen kuullut joka vuosi jonkun messuvieraan suusta. "Kauhean isot ikkunat, miten noita pesee" (voisi kuvitella että jokainen suomalainen jynssää akkunoitaan kuukausittain eikä ole koskaan kuullut ammattimaisista ikkunanpesijöistä...). "Miten nuo valkoiset keittiökaapit pysyy valkoisena?" (pyyhkimällä joka viikko, hyvät ystävät, pyyhkimällä...). Joskus messuilla on melkein hauskempaa kuunnella ihmisten kommentteja. Niin kuin eräänäkin vuonna: edellä kulkevan pariskunnan rouva totesi olohuoneen manttelitakan nähtyään: onpa järkyttävän ruma takka. Meitä nauratti puolison kanssa: on nimittäin ainoa takkamalli jonka me kartanoomme kelpuutamme. Makuja on monia! Tervemenoa asuntomessuille - on se sen väärtti!









maanantai 15. heinäkuuta 2013

Kesän top ten

Velvollisuudet kutsuivat ja jouduin (pitkin hampain) palaamaan mökiltä kotiin. Näyttää siltä että kokonainen viikko pitäisi jaksaa kaupunkilaiselämää ennen kuin Korppisen ääreen on mahdollista taas palata. Toisaalta, kuka minulle säveliä sanelee: voin kai tehdä mitä haluan jos sikseen tulee? Enkä kuitenkaan. Velvollisuudentunnosta näet. Aamulla juoksulenkillä pururadalla aloin miettiä omaa kesän Top kymppiäni. Tulin seuraavanlaiseen tulokseen:



1. Uiminen Korppisessa. Nimenomaan omassa mökkijärvessä, vain toissijaisesti jossain muualla. Jos omistaisin helikopterin ja lentolupakirjan, kävisin joka päivä mökkijärvessä uimassa, se on saletti. 2. Makoilu eevan asussa mökkilaiturilla. Tosin tytär on hiukan allerginen kyseiselle näkymälle, siinä iässä vissiin. Etenkin silloin kun puolison kanssa löhöillään molemmat nakuina laiturilla limittäin ja lomittain. Kuulemma ihan pervoa... Saahan sitä mielipiteitä esittää? 3. Lenkkeily pururadalla, sauvakävely, pyöräily - kesäinen liikunta kaiken kaikkiaan. Pururadalla on ihana juosta kun puut varjostavat mukavasti ja on hiljaista ja rauhallista. On harhaluulo, ettei kunnostaan tarvitse pitää kesällä huolta: kyllä tarvitsee. Soutelu ja mustikan poiminta ovat oikein hyviä lajeja kenelle tahansa. 4. Grillattu ruoka. Mökillä ei ole sähköhellaa eikä mikroa, joten ruoka valmistetaan pääsääntöisesti kaasugrillissä, ja se kyllä maistuu. Muutenkin allekirjoittaneen ruokahalu lisääntyy kesällä, päinvastoin kuin suurella yleisöllä (jos olen oikein ymmärtänyt). Talvella en söisi ranskalaisia enkä hampurilaisia mistään hinnasta, kesällä menevät oikein mieluusti? Olenko erilainen nuori?




5. Matkustelu. Kyllä kesälläkin voi reissata, etenkin Euroopan ihanissa kaupungeissa. Ihan vaan vinkkinä, että Virossa on aivan mahtavia kartanoita ja upeita maisemia, kesäretken arvoinen kohde siis. Saksan Romantische Strasse -autoreitti on vertaansa vailla. Mars matkaan! 6. Satunnaiset (ja vaihtelevat) kesätapahtumat kuten festarit (Pori Jazz, Järvenpään Puistoblues, Tallinnan Ollesummer jne jne), kesäteatterit (joka niemessä ja notkossa), asuntomessut, Savonlinnan oopperajuhlat... Tarjonta on kesällä ylitsevuotavan runsasta. Ongelmana on lähinnä ajan puute ennemmin kuin tarjonnan heikkous. Rautalammin Pestuumarkkinat syyskuun alussa - here we come! 7. Aamukahvit terassilla (jos kotona) tai laiturilla (jos mökillä). Aamupuurot mummin mökissä.




8. Torielämä. Missä vaan Suomessa. Aina yhtä kiinnostavaa ja mieltä ylentävää. Ainoa paikka missä suostun juomaan kahvini pahvimukista. 9. Viinin lipittäminen. Missä ja milloin vaan. Mieluiten ulkona omalla terassilla, ohikulkijoita tarkkaillen. Tai ystävien kanssa iltaa istuen. Kuka väittää ettei punaviini maistu myös kesällä? 10. Lämpö. Miksei aina voi olla kesä? Lempivuodenaikana aina ja ikuisesti. Amen.



Eläköön kesä!




maanantai 8. heinäkuuta 2013

Mökkihöperön puheita

Tiedättekö, minä olisin mielelläni jo eläkeläinen. Tosiasiassa siihen on aikaa vielä toistakymmentä vuotta. Siltikin. Eläkeläisillä on kaikki aika maailmassa eikä kiire minnekään (jaa no paitsi kenties appiukollani... - ja sanon tämän rakkaudella!), reissuun voi lähteä hetken mielijohteesta ja mikä parasta edullisilla lähdöillä. Aamut voi aloittaa kortinpeluulla (niin kuin vanhempani tekevät) ja päivällä ottaa nokkaunet (eikä pituudella niin väliä). Materialistiset tarpeet ovat jo suhteellisen pienet ja vähemmälläkin pärjää. Ja jos vielä terveyttä on suotu, jumalan armosta tai omasta tahdosta, niin mikä sen parempi.



Tänä kesänä päätin että uskallan ja olen mökillä silloin tällöin ihan itsekseen. Kun ei ole työtäkään riesana. Älkää ymmärtäkö väärin, en ole työtä vieroksuva, mutta sellaista nyt ei vaan tähän hätään ole ilmaantunut. Ja jos jotain mukavaa ilmaantuu, otan sen ilomielin vastaan. Puoliso väittää ettei työ tule kotiovelle. Ei pidä paikkansa. Viimeksikin (vuosi sitten) ystävätär nimenomaan tuli ovesta sisään ja pyysi töihin. Niinkin voi käydä siis. Uskon että kun kerran se onnistui, niin on mahdollista toisenkin kerran. Onko joku eri mieltä? Sitä paitsi työntekeminen on kivaa. Ja mikä parasta, siitä saa palkkaa.



Olen siis hengaillut mökillä tänä kesänä välillä ihan itsekseen. Kerran oikein tosissaan yksin, ja nyt kolmannella kerralla anoppi löytyy tarvittaessa naapurista. On tarvittukin. Jäin mökille ikään kuin ex tempore, ja sehän tarkoittaa sitä, ettei mökkijääkaapissa juuri ruokaa ollut. Olen siis käynyt "ruoka-avussa" naapurissa... Kai tästä pääsisi autolla kauppaankin, vaan eipä ole ollut tarvetta. Onko teillä muuten mökkivaatteet? Tietenkin on. Kaikilla mökkihöperöillä on. Meikäläisen vaateparsi ei menisi läpi kaupungin vilinässä, mutta täällä metsän siimeksessä kelpaa Malesiasta ostettu rimpsuhame oikein hyvin. Kera villasukkien, crocksien ja t-paidan. Anteeksi: topin. ("Äiti, ei nykyään enää puhuta t-paidoista vaan topeista...", informoi tytär.)



Kaksi asiaa hiukan häiritsee täydellistä mökkirentoutumista. A) Olen kanaemo. Ilman kanalaumaani (ja kukkoa...) olen levoton ja hätääntynyt. Lauman pitää olla ympärillä, jotta elämä on raiteillaan. Niinpä etävalvonnasta(kin) luopumista on pitänyt harjoitella ahkerasti. B) Olen touhuaja ja suorittaja. Pelkkä oleminen on vaikeaa, pitää olla jotakin "tekemistä". Eikä ole mitään järkeä hypätä järveen vaan lillumaan: siellä uidaan ja lasketaan metrejä, tai no ainakin rintauintivetoja. Pitää olla tavoite: kuntoilu. Oppia ikä kaikki - aikani kun harjoittelen, opin varmasti mökkielämän harmonisen ja zenmäisen oleilemisen periaatteen.



Saunan lauteilla on vähän tylsää itsekseen, kun yleensä puoliso nököttää vieressä, juttelee mukavia ja tulee järveen kaveriksi. Mitä jos saan järvessä suonenvedon tai hauki nappaa jalasta palasen? Tai karhu kävelee pihaan? Yöksi laitan oven säppiin, varmuuden maksimoimiseksi. Vielä pitää siis harjoitella mökkihöperyyttä. Ehkä sitten eläkeiässä olen jo täysinoppinut, diplomin suorittanut mökinakka. Sitä odotellessa. Mukavia mökkipäiviä itse kullekin!



Länsi poudan pitää.





maanantai 24. kesäkuuta 2013

Vielä Kreikka mielessä

Tunnelmat ovat jo ehtineet vaihtua moneen kertaan, mutta vielä on Kreikan-loma mielessä. Niinkin paljon että seuraava kohde on jo (teoreettisella tasolla) valittu: Naxos. Mutta milloin, se onkin sitten toinen juttu. Maksetaan ensin nämä luottokorttilaskut pois... Viikon lomalla saimme nauttia 26-30 asteen lämpötiloista, mikäs sen mukavampaa. Heinä-elokuussa lukemat ovat aika paljon korkeammat. Mykonos on erittäin tuulinen saari, joten kuumuus ei ole "tappavaa" laatua. Tosin vilvoittava tuuli antaa harhan ettei aurinko polta. Kyllä se polttaa!



Mykonos on myös nuorison suosima bilesaari. Saarelta löytyy pilvin pimein upeita rantoja ja osa niistä on suunnattu (ja suunniteltu) ihan nuorison biletyspaikoiksi. Meno alkaa yleensä 11 aikaan illalla ja jatkuu aamuun asti. Ei siis meikäläisen ikäisen hommaa enää. Mutta teinipoikani jo ilmoitti, että tänne hän vielä tulee kavereidensa kanssa jonain päivänä kun on täysi-ikäinen. Mikä ettei!



Mykonos on kallis saari; samaa luokkaa kuin Korfu ja Santorini, muun muassa. Senkin takia ajatus Naxoksesta viehättää, koska se ei ole ihan niin suuren yleisön suosima ja siksi edullisempi lomakohde. Mitään erityisiä nähtävyyksiä Mykonoksella ei ole, mutta saaren tunnusmerkki ovat vanhan kaupungin tuulimyllyt. Eivät ne käytössä enää ole mutta hauskan näköisiä olkikattoineen:



Kuten Kreikassa on tapana, joka niemessä ja notkossa on kirkko. Vaikkei sitten juuri ulkovarastoa suurempi kooltaan. Useimmissa on sininen katto mutta osuipa silmiin aika monta punaistakin kattoa:



Puoliso on niin valveutunut, että etsii perheelle joka reissulla jotain nähtävää, niinpä nytkin. Ajelimme melkoista serpentiinitietä aina vain ylemmäs ja ylemmäs rinteitä ja päädyimme saaren ilmeisesti ainoalle majakalle (joka tosin ei sekään ole käytössä enää). Komea paikka oli ja siispä vaivansa väärtti, maisemat huikeita:



Mykonos jäi taakse ja vietimme vielä yhden päivän Ateenassa, taas Tonyn hotellissa. Rouvan syntymäpäivää vietettiin siis juhannusaattona Ateenassa, juhannuskokon virkaa hoiti Akropolis-kukkula iltavalaistuksessa. Näkymä oli niin kaunis, että se on syöpynyt verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi. Kauniita olivat myös auringonlaskut Mykonoksella; niitä seurasimme omalta terassilta iltaisin:



Loma on jo takana ja paluu kotimaahan koitti lauantaina. Ehdimme siis viettää vähän juhannustakin ja istua iltaa läheisten kanssa. Pyykinpesukone on laulanut iloisesti, kesäkukkia on elvytetty, kissat lunastettu kasvattajalta, ja arkeen on yritetty sopeutua. Tällä hetkellä istunkin jo ypöyksin mökillä, kuikan huutoa kuuntelemassa. Elämäni ensimmäisen kerran olen yksin mökillä ja hitusen jännittää saanko unta. Jos en saa, valvon koko yön ja nukun päivällä. Vai...?



tiistai 18. kesäkuuta 2013

Kreikan lumoissa

Yhtään en ihmettele, että suomalaisten lomakohdesuosikkina keikkuu aina vaan Kreikka, vaikka maan talous keikkuu sekin. Kreikka on yhtä sinivalkoinen kuin kotomaamme Suomikin: valkoiset talot, siniset ovet ja ikkunaluukut, sininen taivas ja sininen meri. Onhan Kreikan lippukin tutun sinivalkoinen. Ilmasto on ihanteellinen, ruoka on poikkeuksetta hyvää, turisteja kohdellaan asianmukaisesti. Oma pieni huvila Kreikassa - kelpaisi minullekin.



Lähdimme perheen kanssa viikoksi Mykonokselle, karkuun rouvan viisikymppisiä ikään kuin. Ensimmäinen yö vietettiin Ateenassa: pitihän kuululle Akropolis-kukkulalle päästä kapuamaan. Sen teimme ja hiki virtasi, mutta olihan se elämys. Arkkitehdit ylistävät doorilaistyylistä Parthenon-temppeliä kilvan, eikä syyttä. Marmorista temppeliä restauroidaan jatkuvasti pieteetillä ja taidolla. Vanhankaupungin Plakan kujilla tietenkin käveltiin eestaas, ja taisivat perheen teinit tehdä kesävaateostoksiakin. Tony's Hotel oli oiva majapaikka ja herra itse avulias ja mukava. Huoneisto oli riittävän iso nelihenkiselle perheellemme enkä ole yhtä hulppeaan kylpyhuoneeseen ihan äkkiseltään törmännyt.



Mykonokselle siirryimme tietenkin laivakyydillä. Matkaan meni 3,5 h Hellenic Seawaysin katamaraanilla, lähtö Piraeuksen satamasta. Maisemat ovat merellä upeat ja niitä seuratessa matka sujuu mukavasti, tosin perheen muut jäsenet näyttivät olevan ennemminkin umpiunessa... Hotellin valinta on aina vähän arpapeliä, mutta tällä kertaa arpaonni suosi. Mykonos Bay Hotel on kerrassaan ihana, sopivan pieni ja intiimi, häkellyttävän kauniisti visualisoitu, ja hotellilla on ihastuttava allasalue mm. katosvuoteineen. Joka puolella hotellia valkoinen väri suorastaan häikäisee silmää.



Perheen miehet hakivat meille loman ajaksi menopelit: poika kyyditsee siskoaan skootterilla ja herra rouvaansa turvallisemmin mönkijällä. Näin pientä saarta on helppo kiertää omaan tahtiin. Tosin jo ensimmäisenä päivänä todettiin, että aurinko on todella petollinen, tuulisellakin kyydillä: otsat ja olkapäät lahjakkaasti palaneet... Mykonos on tulvillaan upeita rantoja ja tietenkin erilaisia vesiaktiviteetteja. Jos aikaansa viettää valvotuilla rannoilla, pitää aurinkotuoleista ja varjoista maksaa vuokraa. Tosin sitten saa myös vessat, suihkut ja ravintolapalvelut käyttöönsä. Kiva vaihtoehto on etsiä ihan oma poukama, jossa saa rauhassa köllötellä.



Mykonoksen pääkaupunki on myös Mykonos, yllätys yllätys. Sen vanha kaupunki on kokonaan suljettu autoilta, joten menopelit jätetään kaupungin portille ilmaiselle parkkipaikalle ja sitten liikutaan kapeita kujia jalkaisin. Ja näitä kujia riittää silmänkantamattomiin, toinen toistaan kapeampina. On suuri seikkailu kuljeskella täällä. Kauppoja riittää joka lähtöön, puhumattakaan ravintoloista. Siellä täällä on myös idyllisiä, pieniä hotelleja ja majataloja. Hintataso on Mykonoksella korkea ja nelihenkiseltä perheeltä hurahtaa helposti 150 euroa päivässä pelkkään syömiseen, kahvitteluun ja alkuillan drinkkeihin.



Ruoka on Kreikassa lähes poikkeuksetta hyvää. Tähän päivään mennessä ei ole tullut huonoa ruokaa vastaan. Ruoka on myös tuttua: kreikkalainen salaatti, tsatsiki, viininlehtikääryleet, moussaka, souvlaki-vartaat, grillattu feta ja halloumi jne jne. Koska turisteilla on jokaisella omat aikataulunsa, ruokaa saa mihin aikaan vaan eikä kukaan ihmettele muiden ruoka-aikatauluja. Joskus törmää ravintolaan, jossa perinteisistä kreikkalaisista ruoista on tuunattu moderneja versioita - upeita kokemuksia! Kaiken kaikkiaan, lomailu Kreikassa on yhtä juhlaa.



Loma jatkuu, joten lisää myöhemmin. Ihanaa on - sen voin taata!







keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Sitä sun tätä iästä (ja iättömyydestä)

Ikä ei ole kuulemma kuin vain numero. Voi olla, mutta jotkut rajapyykit ovat rankempia kuin toiset, ainakin naiselle. Muistan että kolmikymppiset aikanaan olivat pelottavat. Heräilin pitkin yötä ja mietin olenko saanut elämässä vielä mitään aikaiseksi. Olenko uraputkessa, aionko koskaan olla uraputkessa, milloin lapsia, mikä on elämässä tärkeää, tienaanko tarpeeksi, pitääkö rakentaa talo vai ei; loputtomasti pohdittavia asioita yön pimeydessä. Kunnon bileet kyllä järjestin ja niitä juhlittiin toista vuorokautta. Hauskaa oli ja iloliemi virtasi. Kaksi vuotta sen jälkeen synnytin esikoiseni. Sainpas jotain aikaiseksi.



Esikoinen tulee puolen vuoden päästä täysi-ikäiseksi. Sekin on jonkin sortin kriisin paikka. Niitähän naisen elämässä riittää... Oletettavasti mikään ei kuitenkaan sinällään muutu: poika asuu edelleen kotona, käy ammattikoulua, äiti tekee ruoan ja pesee pyykin. Ja siltikin. Poika ottaa lain edessä vastuun itsestään ja muutenkin tekemisistään, edes koulu ei saa enää antaa hänestä tietoja ilman hänen lupaansa. Täysi-ikäinen vastaa itse itsestään. Ja niinhän sen kuuluukin mennä. Toisaalta ajatus tulevasta "lapsettomasta" ajasta viehättää: sitten tehdään puolison kanssa mitä lystätään. Ja lapsenlapsia toki toivotaan. Mutta vasta sitten kun ensin olemme vähän kierrelleet maailmaa...



Nelikymppiset menivät ohi ikään kuin huomaamatta. Oli työ, pienet lapset, aina viisi minuuttia jäljessä aikataulusta. Kuka siinä ehtii öisin heräillä, pääasia että saa nukkua! Toinen ikäkriisi osuukin sitten viisikymppisiin. Laulukin on sama kuin kolmikymppisenä: mitä olen saanut aikaiseksi, lapsien lisäksi? Ja toinen tärkeä kysymys: tässäkö se oli, vai vieläkö on jotain muuta? Olenko jo elämän ehtoopuolella ja vetovoimakin kadonnut jonnekin riippurintojen ja selluliittireisien ja silmäpussien hautausmaalle... Vai on ikä vain numero, hah!



Tytär on teini-ikänsä alkupuolella, ja sen kyllä huomaa. Aika rankkaa tekstiä saa välillä äitirassukka kuulla: on mummotyylistä, hyllyvästä pyllystä, ruoan nassuttamisesta ja rypyistä huomauttelemista. Kestän sen kuin (aikuinen) nainen. Tytär nyt vaan sattuu olemaan aika suorapuheinen. Ja hemmetin timmissä kunnossa... Epäilen vahvasti että tulevalla Kreikan-lomalla huomio on jo auttamattomasti siirtynyt äidistä tyttäreen. Sehän ei ole huono juttu sinänsä (kenelle yritin tätä vakuuttaa...?).



Tulin aikanaan luvanneeksi kunnon bileet myös viidenkympin korvilla. Ja sitten meninkin varaamaan lomamatkan. Sukulaiset eivät päästä helpolla, vaan juhlat järjestetään toisella tapaa myöhemmin. Ystävät pitävät kiinni siitä, että jollain muotoa juhlitaan naisten kesken. Ei pääse kartanonrouva karkuun vuosiaan; ei unessa eikä todellisuudessa. Elämä on yhtä juhlaa, joten skål elämälle! Ja niille samperin numeroille...

P.S. Seuraava postaus tuleekin Kreikan lämmöstä, pysy kanavalla.