"Mun syömmeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton."

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Voiko hetkessä elää?

Kartanossa ei ole opittu elämään kalenterin mukaan. Yritetty toki on. Aina se kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Voiko elämää edes suunnitella kuukausiksi ja vuosiksi, edes viikoiksi eteenpäin, ja myös edetä sen suunnitelman mukaan? Joku voi, joku ei. Me emme mitä ilmeisemmin voi. Tänään raotan teille kartanon ex tempore -elämää. Kaikki eivät elä näin, luojan kiitos.


Suurin syy tähän ex tempore -elämäämme, ilman syy-sanaan liittyvää negatiivista pohjavirettä, on puolisoni, jonka aikakäsitys on niin sanoakseni "omalaatuinen". Hänen lempi-ilmaisujaan ovat mm. "ihan kohta", "ei siinä kauaa mene", ja "käyn vain pikaisesti"... Kun puoliso lähtee "pikaisesti" käymään "yhdessä paikassa", voi se tarkoittaa mitä tahansa tunnista viiteen, parinsadan kilometrin säteellä. Se täytyy sanoa että kiire hänellä ei ole koskaan. Paitsi silloin kun pitää olla kolmessa paikassa samaan aikaan... Illalla hän yleensä ei vielä tiedä mihin aamulla menee. Sellaiset sivuseikat selviävät yön tunteina, viimeistään aamukahvin aikana. Tai kenties autossa matkalla...


Eli jos meidän perheessämme lähdetään vaikkapa Tallinnaan tai mökille tai mihin tahansa ex tempore, se tarkoittaa sitä sananmukaisesti. Päätös on tehty jopa kolme tuntia ennen laivan lähtöä, ja ehditty on. Kuvaan kuuluu että lähdemme muutenkin aina viime tingassa, ja kiire tuppaa tulemaan. Paitsi puolisolle, joka "ottaa ihan rauhallisesti" ja vakuuttaa "ettei tässä mitään hätää vielä ole, hyvin ehditään". Arvatenkin kartanonrouvan on täytynyt tottua tällaiseen tyyliin vuosien varrella. Kolikon toinen puoli on se, että lomamatkoja on joskus ollut vaikea saada, kun ei pystytä vuotta aikaisemmin päättämään missä milloinkin haluamme olla, tai onko puolisolla mahdollisuutta töiltään edes lähteä. Kun hiihtolomaksi yrittää saada kahden viikon varoitusajalla  lomamatkaa, on se nykymaailmassa lähes mahdotonta. Edes kylpylälomaa ei niin lyhyellä varoitusajalla enää järjesty. Kuka oikeasti tietää missä vuoden päästä haluaa olla???


Menneinä vuosina järjestimme viisi työntekijää useamman kuukauden työkeikalle Singaporeen kahden päivän varoitusajalla. Ei olisi onnistunut jos työntekijät olisivat kaikki tyynni kykenemättömiä tekemään asioita nopealla aikataululla... Istutaanko meidän huushollissamme siis säännöllisesti alas synkronisoimaan kalentereita? Ei todellakaan. Tietääkseni puolisoni ei edes omista kalenteria. Hammaslääkäriajankin hän tallentaa päänsä sisällä olevalle kovalevylle. Joskus muistaa, joskus ei. Saattaahan hän olla "jossain ihan muualla" juuri silloin... Isovanhemmat ovatkin olleet korvaamattomana apuna lasten ollessa pieniä. Kartanonrouvalta olisivat omat työmenot jääneet tekemättä jos apua ei olisi muualta tullut.


Tänään täällä - huomenna jossain muualla. Lukijoita ei hämmästyttäne tieto siitä, ettei meillä ole vielä harmainta hajua miten uutta vuotta tässä perheessä vietetään. Siihenhän on kuitenkin vielä kolme päivää. Mikä kiire tässä on mitään vielä päättää?

maanantai 26. joulukuuta 2011

Joulu juhlista jaloin

Näinä joulupyhinä mentiin säiden suhteen laidalta toiselle. Aaton aattona tupsahti illansuussa taivaalta mitä kaunein lumisade: isoja hiutaleita leijaili maahan tunnelmallisesti. Tytärkin totesi että "joulun taikaa" selvästi, ja pitihän se lähteä lunta potkimaan ensimmäistä kertaa tänä talvena. Lyhyeen tosin loppui se ilo, kun yöllä jo ropisi sade ikkunaan. Joulupäivän vastaisena yönä saatiinkin sellainen myrsky, että ihme kun katto oli aamulla vielä tallella. Vettäkin tuli kaatamalla. Senhän arvaa että vesi nousi korkealla, yli metrin.


Jos laiturille mielit mennä, niin osta kahluusaappaat!

Porvoon jokirannassa tulvii suht säännöllisesti keväisin, vaan olipa näky tapaninpäivänä kun rantaravintolat näyttivät lähinnä kelluvilta ravintoloilta:


Jossain sääolosuhteiden välimaastossa vietettiin siis jouluakin. Perinteisesti. Näin seiskan näkökulmasta "niin kuin aina", eli vaihtelu tekisi jo hyvää... Vakaa aikomukseni on hyvissä ajoin tehdä ensi joulun suhteen vakava suunnanmuutos, tai ainakin paikkakunnan muutos. Onko se lämpimään kohti, vai sittenkin kylmään ilmastoon, jää vielä nähtäväksi. Näillä eväillä ei kuitenkaan mennä, sen olen päättänyt.


Mikään ei siis mennyt pieleen eikä mitään jäänyt hampaankoloon, ehei. Vaihtelu yksinkertaisesti vaan virkistäisi. Kartanon joulupöydässä oli sinistä, kuten kuvasta näkyy. Ruokaa oli riittävästi, tunnelma katossa, suorastaan huipussaan, lahjojakin jaettiin, joulukuusi ei kaatunut, riitaa ei syntynyt sen enempää aikuisten kuin lastenkaan kesken. Joulupäivän aamua ilahdutti mahtava tiskivuori, ja senhän jaksoi selvittää hymyssä suin kymmenen tunnin yöunien jälkeen.


Mörkö-kissa piti huolen, ettei kuusen alta hävinnyt joululahjoja ennen aikojaan.

Nyt kun joulun pyhät on lusittu, alkaa valmistautuminen uuden vuoden juhlintaan. Ja raketteja hankittava, tottakai. Padat ovat parhaita; niistä riittää pidemmäksi aikaa, eivät nouse liian korkealle ja hinta/laatusuhde kohdallaan. Vinkkinä vaan. Mitäköhän hyvää sitä uutena vuotena söisi...? Shampanjaa sentään vielä jokunen pullo jääkaapissa. Elämä on nyt pelkkää juhlaa, ja ankea tammikuu odottaa jo nurkan takana. Jaksaakohan se vielä kauankin sataa?

torstai 15. joulukuuta 2011

Joulukiireitä?

Tunnustin taannoin etten juurikaan ole löytänyt joulun tunnelmaa. Siitä huolimatta yhtä sun toista jouluun liittyvää askaretta tulee päivittäin tehtyä, ikään kuin automaattiohjauksella. Tänään esimerkiksi lähtivät punaisessa kuoressa joulukortit ystäville ja sukulaisille, yhteensä 41 kappaletta. Aika paljon? Tai aika vähän. Riippuu näkökulmasta. Tiedän että jotkut lähettävät satakin. Niin tai näin, joulukortit ovat helppo ja mieluisa tapa toivottaa läheisille Hyvää joulua, ainakin edullisempi vaihtoehto kuin joululahjojen ostaminen. Eikä sähköisessä joulukortissa ole sitä tunnelmaa, joka aidossa joulukortissa on. Joku on oikeasti istunut alas, ajatellut juuri minua ja kirjoittanut kortin, liimannut postimerkin, vienyt postilaatikkoon. Hieno traditio!



Ryhdyin ihan itseäni huvittaakseni pitämään Facebookissa joulukalenteria, jossa joka päivä muistutan lukijoita jostain jouluun liittyvästä askareesta. Se on ollut todella hauskaa hupia. Etenkään kun itse en tee niistä tuskin yhtäkään. Laatikot jäävät tässä kartanossa valmistamatta, ne haetaan kaupasta valmiina. Joulusinappia tuskin osaisin itse tehdä, enkä tiedä mitään oluen panemisestakaan. Jouluverhoja en ole eläissäni edes hankkinut. Siltikin on hauskaa miettiä mitä kaikkea voisi tehdä joulun hyväksi, jos oikein antautuisi asialle. Ihailen jouluihmisiä ihan täysillä.




Marttojen Joulukirjassa sanottiin leikkisästi jotenkin näin: "Siivoa kaapit vain jos aiot viettää joulun niissä". Aika kuvaavaa? Paljon tulee tehtyä sellaistakin mikä ei olisi edes välttämätöntä. Meihin on niin syvälle iskostettu se uskomus, että asioita "täytyy" tehdä kun aina on tehty. Varsin paljon naisen elävät uskomuksien mukaan. Epäilen vahvasti ettei miehiä kiinnosta pätkän vertaa. Miksiköhän? Haluaisinpa nähdä sen miehen, joka kirjoittelee listoja joululahjoista tai hätäilee onko varmasti kaikille muistettu lähettää joulukortti, ja mitä aattoaterialla tarjotaan... Kartanossakin herra on autuaan tietämätön jouluhässäkästä, hän kulkee omia polkujaan ja jättää huseeramisen suvereenisti vaimolle. Sentään jouluaterialta ei ole jäänyt kertaakaan pois, ilmeisesti syöminen kuitenkin kiehtoo. Joulunakin.



Mikä siis oli kartanossa se siivouspuuha, joka oli pakko tehdä ennen joulua? Roskiskaapin kuuraaminen. Mutta se kannatti. Vilkaiskaapa joskus, aika helposti sotkeutuva paikka... Siis älkää meille tulko, vaan tarkastakaa omanne, hihii.

Adventtikynttelikkö sanoi sopimuksen irti. Parempaa onnea ensi vuonna!

Tänään ajattelin leipoa tyttären kanssa pipareita. Jouluaattoaterialla löytyy sitten jokaisen ruokailijan lautaselta hänen omalla nimellään varustettu sydänpipari. Vinkkinä lukijoillekin...

tiistai 13. joulukuuta 2011

Sataa, sataa ropisee, pilipilipom

Näillä vesikeleillä saa toden totta kaivaa itsestään joulutunnelmaa. Ei auta vaikka kuinka ripustelisi jouluvaloa ja jouluhärpäkkää, tunnelma kateissa kerta kaikkiaan. Kampaaja kertoi että ihan kulman takana Askolassa on sentään hiukan lunta maassa, ikään kuin silmälumeeksi. Täällä Suomen toiseksi vanhimmassa kaupungissa ei hitustakaan. Tytär katsoo joka aamu toiveikkaana ikkunasta ulos, josko jo tänään...



Piipahdin ystävättären kanssa minilomalla Tallinnassa viikonloppuna. Sieltä löysin jo joulun fiilistä, vaikka vettä satoikin kaatamalla. Virolaisilla näyttäisi olevan synnynnäinen taito luoda tunnelmaa, kenties ihastuttava Raatihuoneentori ja muutenkin viehättävä vanha kaupunki vaikuttavat asiaan. Ja toisekseen, Tallinnan kaupunki osaa laittaa todella kauniit joulukoristelut. Tavarapaljouskin on miellyttävällä tavalla jouluista ja jopa hallittavissa, materia ei puske päälle niin sanoakseni. Koska me muuten saamme Suomessa nauttia Glühweinia ulkona taivasalla ilman valvontaa? Joulutorilla siis käyty, glögillä ja ostoksilla. No, ehtii tässä vielä suosia suomalaistakin.



Ei minua henkilökohtaisesti haittaa vähäisessäkään määrin vaikka sataisi koko talven. Harmittaa vaan niiden puolesta jotka harrastavat hiihtämistä (niinku puolison ja tyttären...). Toisaalta, säille ei mitään voi, joten turha kai sitä asiaa on harmitellakaan. Sitä tulee mitä taivas haluaa antaa. Ken tietää vaikka tammi-helmikuussa kärvisteltäisiin 30 asteen pakkasissa. Jokaiselle jotakin?



Kartanossa on jouluvalmistelut menneet tasan tarkkaan samaa rataa kuin menneinäkin vuosina. Lahjat vasta hakusessa, suursiivouksesta ei tietoakaan, joulukortitkin sitten näköjään jäivät viime tinkaan... Eräs ystävä on tehnyt "joulun ohjekirjan", jonka mukaan saa hommat hoidettua suuremmitta suruitta ja aikataulussa. Sellaisen taikaoppaan minäkin tarvitsen! Ja ikioman joulutontun...

Mukavaa Lucian-päivää, ja iloa jouluvalmisteluihin!

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Itsepäisyyspäivän jälkeen

Olipa taas kiva katsella satumaista elämää Linnan juhlissa. Kauniita juhlapukuja, präniköitä, upeita nutturoita, komeita kadetteja, entisiä presidenttejä vaimoineen. Kartanonrouvan ehdoton kohokohta on adjutanttien asettautuminen Tarden taakse riviin, pitämään huolta paitsi protokollasta myös Tarden juhlalaukusta. Muuten, mihin Tarde sitä veskaansa juhlissa tarvitsee? Eiköhän adjutanttien taskuihin mahtuisi kaikki tarpeellinen... Siksi toisekseen, adjutantit voisivat välillä hätyytellä juoruilemaan jääviä kutsuvieraita. Kättely on kättely, seurustelu hoidetaan sitten kun juhlat ovat jo käynnissä.



Taas jaksettiin iltapäivälehdissä vouhkata homopoikien esiinmarssista ja yhteisistä tansseista. Mitä väliä enää kun kaikki ovat jo kaapista ulos tulleet eikä homous ole sairaudeksi luokiteltava ominaisuus vaan valinta. Joissain asioissa olemme kansana vielä aika vanhakantaisia. Thaimaassakin on ollut kolme sukupuolta jo iät ja ajat; miehet, naiset ja ns. ladyboyt, eli naiset miehen vartalossa. Tulee mieleeni taannoin seurakunnan luottamustehtävissä eräs episodi, kun neuvoston jäsen oli varmana tietona kuullut kirkolliskokouksessa eräältä lääkäriltä, että homoutta voi parantaa... Voi pyhä sylvi sentään. No, kunnioitettu jäsen puhui vain ja ainoastaan omasta puolestaan, ei kirkon. Ja niin teki Räsäskäkin. Puhui omasta puolestaan. Harmillista että kirkko joutui niistä kommenteista sitten kärsimään kohtuuttoman paljon.



Minä nimittäin arvostan valtavan paljon seurakuntien tekemää työtä yhteiskuntamme hyväksi. Siksi olen ollut luottamushenkilönä mm kirkkovaltuustossa. Kun tulin vieläpä valituksi. Harmittaa se että liian moni kansalainen mieltää kirkollisveron ylimääräiseksi menoeräksi, kun roposet kuitenkin menevät mitä moninaisempaan toimintaan, josta pääsevät nauttimaan valtaisa määrä kansalaisia. Joskus kannattaa miettiä nenäänsä pidemmälle. Ei kirkollisveroa makseta vain siksi että pääsee kirkossa naimisiin ja saa hautapaikan siunattuun maahan sitten aikanaan. Kirkollisten toimitusten ja hautaustoimen lisäksi kirkon työsarkaan kuuluu rippileirit, perheleirit, diakoniatyö, sairaalasielunhoito, perheasiain neuvottelukeskus, iltapäiväkerhotoiminta, nuorisokerhotoiminta, eläkeläislounaat, musiikkitoiminta, pyhäkoulut, varhisleirit, palveluoperaatio Puutsi... Siis lista on häkellyttävän pitkä.


Yhtään en tiedä miten puhe kääntyi Linnan juhlista seurakuntatoimintaan... Kummallista tämä bloggaaminen välillä. No, viis siitä. Pääasia että juttua riittää, oli aihe mikä tahansa, tai johti minne tahansa. Pääsääntöisesti on parempi kuitenkin että loppujen lopuksi ajautuu omalle kotiovelle...

*** 

Sadastayhdeksästäkymmenestäyhdestä Mannerheim-ristin ritarista on tämän päivän jälkeen elossa enää yksi, Kauko Gerdt. Kaarlo Nykänen kuoli tänään. Viimeistä viedään, ja näiden kunniakkaiden miesten jälkeen ei itsenäisyytemme saavuttamisen puolesta kerro enää mikään muu kuin historiankirjat. Muistakaamme että itsenäisyyspäivää kuitenkin juhlitaan urhoollisten miesten muistoksi, ei glorian ja näyttäytymisen takia.

torstai 1. joulukuuta 2011

Dumela

Olen iloinen siitä, että bongasin pari viikkoa sitten tv:stä (pitkästä aikaa) kivan sarjan. Kyseessä on Alexander McCall Smithin romaanien pohjalta tehty BBC:n minisarja Naisten etsivätoimisto nro 1. Kenties lukijat ovat jo kirjoihin tutustuneetkin? Minä en ole vielä ehtinyt, vaikka suunnitelmissa on. Ensimmäinen Mma Ramotswe -dekkari ilmestyi jo 1998 ja sen jälkeen niitä lienee julkaistu jo tusinan verran, suomennettukin kai jo muutama. Ainakin tv sarja on hyvin tehty ja siinä herkutellaan upeilla Afrikan maisemilla ja letkeällä afrikkalaismusiikilla. (Koska en ole kyseisessä maanosassa käynyt enkä siten omaa kuvagalleriassani Afrikkaan liittyviä valokuviakaan, niin liitän kuvitukseksi toisen maanosan, Amerikan, kuvasatoa. Tarkemmin Floridasta, Disney Worldista.)



Mma Ramotswe on muodoiltaan runsas naisihminen, nelissäkymmenissä, ja hän ratkaisee erinäisiä rikoksia, katoamisia, varkauksia sun muita ongelmia luontevasti ja hötkyilemättä, aseinaan elämänviisaus, maalaisjärki ja intuitio, taloudellisena turvanaan isänsä jättämä perintö. Avustajana toimii tiukkasävyinen ja suoraselkäinen sihteeri Mma (Grace) Makutsi, joka pitää käytännön asiat rullaamassa. Ja rakastaa konekirjoittamista. Mma Ramotswen henkinen tuki ja ystävä on autokorjaamon omistaja Rra Matekoni, joka on auttamattoman rakastunut Mma Ramotsween.



Mma Ramotswe lukee ongelmia kohdatessaan "Yksityisetsivätyön periaatteet" -kirjaa ja juo kauniista kukkakupista Rooibos-teetä, näillä eväillä toimisto pyörii. Vanha ja parhaat päivänsä nähnyt pick-up vie sinne missä Mmaa tarvitaan. Mma Ramotswe on huono rahastamaan, joten säntillinen sihteeri pitää huolen siitä, että hinnoistakin sovitaan asiakkaan kanssa. Vaikka Mma Ramotswe on kiltti, ystävällinen ja sydämellinen nainen, hänestä löytyy tiukkuuttakin kun sitä tarvitaan. Sarjasta tulee niin hyvälle tuulelle, että suosittelen sitä lämpimästi (Yle1 keskiviikkoiltaisin). Itse olen päättänyt haalia alkuperäiset kirjat käsiini mitä pikemmin.



Tapahtumat sijoittuvat etelä-Afrikkaan, Botswanaan, ja siellä tarkemmin pääkaupunkiin Gaboroneen. Botswanan tasavalta on 1,5 miljoonan asukkaan vauras monipuoluedemokratia, jossa presidentillä on laajat valtaoikeudet. Vauraus perustuu timanttikaivoksiin. Turismiin on satsattu viime aikoina ja maahan voi tehdä hinnakkaita luontosafareja. Valuutta on pula. Maan pinta-alasta 85 % on Kalaharin autiomaata. HIV-tilanne on yksi maailman synkimmistä; peräti neljännes aikuisväestöstä on saanut virustartunnan. Lisäksi kansalaisia niittää tietyt muutkin Afrikkaan valitettavasti liittyvät taudit, kuten malaria, bakteeriperäinen ripuli, A-hepatiitti ja lavantauti. Rokotukset siis kuntoon jos safarille aiot lähteä!


P.S. Dumela on tervehdys.