"Mun syömmeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton."

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Keskikesän juhlaa

Nyt kun allekirjoittanutkin käy taas töissä, muuttaa se melkoisesti rutiineja. Juhannuksenviettoonkin piti lähteä samaan aikaan kuin "kaikki muutkin"; eli torstaina viiden hujakoilla sekaan liikenteeseen, tuhansien samanlaisten kanssa. Onneksi meidän mökkireittimme on sellainen, että ruuhkassa harvemmin tarvii kärvistellä. Pientä hidastetta oli Mäntsälästä Lahden-moottoritielle noustessa, muuten päästiin kivasti sujuttelemaan. Kuumakalleja nähtiin vain kaksi koko matkalla. Viittaan tässä edelliseen postaukseeni... Hyvin sujui siis matka, vain kaksikymmentä minuuttia meni normaalia enemmän aikaa. Ei paha.



Mökkijuhannus noudattaa lähes poikkeuksetta samaa kaavaa. Mummin mökille suuntaavat jo aikuiset lapsenlapset, tyttöystävät tietysti, ja meidän mökillemme omat lapset kavereineen. Tällä kertaa pääluku oli 11. Juhannusaaton ateria syödään vähintään yhdessä. Naapurin maatilalle keräännytään illansuussa kokolle, ja se palaa oli kulovaroitus annettu tai ei. Makkarat paistetaan pienemmässä kokossa. Siideriä hörpitään ja kerrotaan kuulumisia. Joinain vuosina meno yltyy melkoiseksi; tänä vuonna oli rauhallisempaa, kun maatilalla oli AIV-rehun tekoa luvassa seuraavana päivänä. Ei jaksa töitä paiskoa jos liikaa riekkuu...

.

Toisaalta on kivaa olla isommalla porukalla koolla, toisaalta allekirjoittanut kaipaa omaa rauhaa ja hiljaisuutta.  Juhannus - kuten joulukin - asettaa suuret odotukset, ja loppupelissä tuntuu etteivät odotukset ihan täyttyneetkään. Vaihtelukin virkistäisi. Mieleenpainuvin juhannus taitaakin olla se, joka puolison (ja ystäväpariskunnan) kanssa vietettiin Pariisissa. Oli sykähdyttävää istua katukahvilassa siemailemassa shampanjaa ja katsella kauniita ja hyvin pukeutuneita pariisilaisia ja miettiä, että "siellä ne Suomessa kärvistelevät hyttysten ja kylmyyden kurimuksessa".



Nimittäin juhannuksena on aina kylmä. Päivällä voi toki lämpötila olla ihan mukavissakin lukemissa ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, mutta illalla ja yöllä on kylmä. Joskus jopa hallaa. Kuuteen asteeseen laski lämpötila juhannusaaton jälkeisenä yönä täällä Savossa. En muista olenko ikinä ollut hellevaatteissa juhannuksena... Tuskin. Yöt lämpenevät yleensä vasta heinäkuun aikana, jos silloinkaan. Kyllä niin olemme syntyneet kylmään ja synkkään Pohjolaan. Vaan onpa yötön yö ihana kuitenkin. Tämä valoisa kausi on balsamia haavoille, joita pitkän ja pimeän talven aikana on syntynyt. (Ei kai kukaan huomannut että meikäläinen rakastaa lämpöä yli kaiken...) No, tänne on synnytty ja pulinat pois!



Korppinen on ollut yhtä antava ja lämmin kuin aina, ja oman saunan löylyt pehmeät ja kosteat. Hengittävässä hirsimökissä on hyvä nukkua (jos onnistuu nukahtamaan ilman häiritseviä ajatuksia...). Grillissä paistuvat herkut sun toisetkin, ja puuhellalla kiehautetaan niin aamupuurot kuin espressot. Suomalaisen idylliä parhaimmillaan, hyttysistä huolimatta?


Toivottavasti keskikesän juhla on ollut itse kullekin antoisa. Ja muistetaan vanha sanonta: "Ei niin pilvistä ole, ettei poutaa perässä tule".

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Kuumakallet liikenteessä

Kuten säästä huomaamme, juhannus on tuloillaan. Juhannusliikenteeseen kuuluvat olennaisesti myös kuumakallet; eivätkä pelkästään juhannuksena tietenkään, vaan myös muina vuodenaikoina. Omistan tämän postauksen noille tieliikenteen kruunaamattomille kuninkaille, kavereille jotka eivät tiedä olevansa kuumakalleja. Me muut tiedämme.



Kuumakalle ei aja millään tietyllä automerkillä. Kuumakalle on kuka tahansa naapurin jeppe (harvemmin lissu), joka viettää näennäisesti tavanomaista elämää. Eikä kuitenkaan. Kuumakallet eivät nimittäin perusta tekemättömyyden ja tylsyyden päälle, liikenteessä ainakaan. Ja erityisesti. Kuumakallelle tie on aina auki ja asfaltin kutsu on seireenin laulua korville.

Kuumakalle ohittaa juuri silloin, kun kukaan muu ei uskalla. Kuumakalle rakastaa tiukkoja ohituksia erityisesti. Kuumakalle ei perusta keltaiselle viivalle; hänelle se nimenomaan on kutsu jännittävään ohitustilanteeseen. Lähestyvä mäki tai mutka, joka olennaisesti vähentää näkyvyyttä, on kuumakallen unelma. Kolmen peräkkäisen rekan ohittaminen "jännässä paikassa" on kuumakallelle matkan huippuhetki. Kuumakalle tulee ja ottaa tien omakseen.



Kuumakalle ei näe itseään riskikuskina, koska kysehän on elämäntavasta. Päinvastoin, kuumakallen mielestä "muut" liikenteessä ovat lähinnä tyhmiä ja tien tukkeena. Ei kuumakalle mieti sellaista mahdollisuutta, että jotakin ikävää tapahtuisi - osaahan hän ajaa paremmin kuin muut. Kuumakallen sanavarastoon eivät kuulu  sanat kuten "turvaväli", "turvallinen ohitus", "muut huomioiva liikennekulttuuri". Ei kuumakalle perusta Salovaaran tai Hallin radionarinoista perjantaisin menoliikenteen tuoksinassa.

Kuumakalle ei varsinaisesti saa kicksejään siitä, että on perillä kahdeksan minuuttia aikaisemmin kuin muut. Kyse on hetkessä elämisestä, tokihan hän sen verran elämäntaidonhallinnasta ymmärtää. Kyse on siitä miten matkaa tehdään. Pitää olla jännitystä ja tiukkoja tilanteita, vauhtia ja vipinää.



Kun "muut" kuskit pitävät turvavälin edellä ajavaan kuskiin, tulee kuumakalle väliin, taas yhden tiukan ohituksen tuoksinassa, ja näin saadaan koko letkaa mukavasti piristävä jarrutus-heijausliike aikaiseksi. Kuumakalle osaa tehdä muidenkin elämän mielenkiintoiseksi siis.

Toivotan kaikille mökkihöperöille kuumakalle-vapaata automatkaa juhannuksen viettoon. Ja jos kuumakalle kaikesta huolimatta sattuisi samaan juhannusruuhkaan, annetaan reilusti tilaa. Omaa henkeään ei kannata näiden kavereiden takia riskeerata. Saunaan ehtii kahdeksan minuuttia myöhemminkin.



Rauhallista keskikesän juhlaa!

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Marttojen kanssa retkellä

Jostain käsittämättömästä syystä liityin vuosia sitten (äitini ehdotuksesta) Karjalaisiin marttoihin. Kyllä, sukujuureni tosiaankin ovat äitini puolelta niiltä seuduilta, vaikkei mitään omakohtaista kokemusta Karjalasta olekaan. Mitä nyt joskus, hyvin harvoin, on tullut Karjala-pulloa pidettyä kädessä... Monet kerrat olen ihmetellyt miten "epäsopiva" martta olenkaan, kun en osaa sen enempää kutoa kuin virkatakaan, inhoan sieniä, en tee ruokaa taloudellisesti isoja määriä pakkaseen, en osaa (enkä halua) perata kalaa enkä valmistaa karjalanpaistia tai kaalilaatikkoa, nuuka tahi säästäväinen en ole ollut ikuna, enkä tykkää laulaakaan... Silti olen joukkoon kelvannut. Vuosien varrella olen istunut hallituksessa, sihteerinäkin pitkän aikaa. Kesäkuun alkupuolella teemme perinteisesti kesäretken, ja tällä kertaa se suuntautui Elimäelle.



Ensimmäisen kohde Elimäellä oli Mustilan Arboretum, puulajipuisto. Siellä ihastelimme puolentoista tunnin opastetulla kävelykierroksella erityisesti alppiruusujen kukintaa. Komeita ovat.



Puulajipuistosta kun on kyse, löytyi niitäkin moneen lähtöön. Ja niin löytyi itikoitakin...



Mustilassa on myös viinitila, ja sen myötä myynnissä kotimaisia viinejä. Niitä pääsi Viinituvassa maistelemaankin. Hitusen liian makeita meikäläisen makuun, mutta ajavat asiansa. Hik. Taimimyymälässä tehtiin hyviä löytöjä ja iloittiin siitä että bussissa oli rutkasti tilaa heräteostoksille.



Mustilasta matka jatkui Mustion pito- ja taidekartanoon lounaalle. Pöydät notkuivat herkkuja, nam. Samalla kuultiin talon vaihderikkaasta historiasta ja tutustuttiin luonnollisesti Seija ja Pentti Hasun taidekokoelmiin. Tämä Fritz Jakobssonin taulu jäi mieltä kaihertamaan; hinta oli 4800,- euroa ja meikäläisen likviditeetti ei riittänyt taulun hankintaan. Harmi.



Ennen kotimatkaa pyörähdimme vielä Elimäen puisessa ristikirkossa. Olipa viehättävä kirkko, eikä ainoastaan komean paanukattonsa ansiosta. Muuten, paanukatto uusittiin puhtaasti talkoovoimin: komea suoritus ottaen huomioon Elimäen kunnan pienen koon, 18000 asukasta. Jaa no, tätä nykyä Elimäki kuuluu Kouvolan kaupunkiin.



Sisällä kirkossa oli komea, saksalaisen puusepän 1600-luvulla tekemä saarnastuoli. Barokkittyylinen kuoriaita vuodelta 1666 hiveli myös meikäläisen silmää. Viimekesäisellä Saksan-turneellamme ihastuin kovin saksalaiseen puusepäntaitoon; olivathan kylien talot hienosti koristeltuja ja toinen toistaan kauniimpia.



Mukava retki ja kiva päivä marttojen kanssa. 


"Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, / jo Karjalan koivikot tuuhettuu. / Käki kukkuu siellä ja kevät on, / vie sinne mun kaihoni pohjaton."



sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Itkijäeukot

Lauantaina vietettiin peruskoulujen päättäjäisiä. Poika sai päätökseen yhdeksän vuoden aherruksen peruskoulussa, ja syksyllä lienee edessä ammattikoulu. Niin harmillisesti kävi, että molempien lasten päättäjäiset vietettiin samalla kellonlyömällä, joten jouduimme jakautumaan: isä lähti pojan koululle, äiti tyttären koululle. Tosin tytär epäili että joutuu taas häpeämään kun äiti itkee niin kauheesti...



Ja niin muuten itkinkin. Koulunjohtaja otti hienon linjan ja kävi läpi koko henkilökunnan ja kertoi jokaisesta millä tavalla arvokas ihminen hän koululle on. Ja jokaiselle taputettiin. Uskomattoman hieno ele esimieheltä. Sitten kehuttiin luokka kerrallaan oppilaat ja heidän vanhempansa. Hamarin koulussa on teemana yhteisöllisyys (asummehan pienessä kylässä) ja sen tiimoilta kukin luokka on vuoden aikana järjestänyt jonkin tapahtuman kylällä. On ollut siis aivan mahtavan hieno vuosi koulussa. Siitä suuret kiitokset kaikille reippaille oppilaille ja heidän vanhemmilleen. Ja taas taputettiin.



Vanhempainyhdistyksen tuore puheenjohtaja esitti omat kiitoksensa ja kutsui sitten lavalle meikäläisen ja Partasen Minna; olemmehan toimineet jo vuosia yhdistyksessä aktiivisina äiteinä. Siitä meitä sitten kiitettiin ja kukitettiin. Pitkäaikaisena puheenjohtajana (seitsemän antoisaa vuotta) sain ihanilta hallituksen jäseniltä lahjakortin lempisisustuskauppaani Tallinnassa. Hieno ele. Ja Minnan kanssa itkeä pillitettiin silmät päästämme.



Sitten koitti päivän tärkein hetki: kuutosluokkalaisten kukitus ja jäähyväislaulu. Pienet ekaluokkalaiset, "kummilapset" kukittivat oman kumminsa. Ja halasivat toisiaan. Ja taputettiin. Meikä tietysti itki. Jäähyväislaulun itken aina läpi: siinä on niin koskettavat sanat. Suvivirren aikana itkeä pillitän, luonnollisesti. Niin, taidan olla aikamoinen itkijäeukko.



Todistukset jaettiin omissa luokissa. Opettajalla oli kyynelissä pitelemistä, ja niin meillä kaikilla vanhemmillakin. Sanna on ollut mahtava opettaja viimeiset kolme vuotta, kun hän tuli Hamarin kouluun töihin. Viime vuonna Sanna vei luokkansa Suomen Reiluin luokka -tittelin voittajaksi. Ja tänä vuonna hän tsemppasi luokkansa Hese-kisojen piiritason toiseksi. Oppimistuloksetkin ovat mallillaan. Aikamoinen opettaja. Onnea niille ekaluokkalaisille, jotka hänet opettajakseen ensi syksynä saavat. Sannan hieno ele oli jakaa jokaiselle oppilaalle diplomi, jossa mainittiin hänen hienoin piirteensä luokkayhteisössä. Tässä koulussa todella arvostetaan toinen toisiaan.



Allekirjoittaneellekin Hamarin koulu on yhdeksän vuoden aikana tullut hyvin rakkaaksi ja luopuminen on raskasta. Elämä menee eteenpäin; tulee uudet oppilaat, uudet vanhemmat, uudet hallitukset, uudet ideat. Näin sen pitää mennäkin. Saanen kuitenkin vielä muutaman kyyneleen vuodattaa, ihan itseni takia? Tässä Jäähyväiset-laulun ensimmäinen säe:

"On aika hiljaa kiittää
ja kättä puristaa.
Nyt meidät yhteen liittää
vain muistojemme maa.
Jäi jälki sydämiimme,
jälki unelmiin.
Teille laulamme nyt: näkemiin.
Turvallista matkaa me toivotamme näin.
On aika purjeet nostaa ylöspäin.
Turvallista matkaa aalloilla elämän
kanssa hyvän Ystävän."