"Mun syömmeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton."

torstai 26. toukokuuta 2011

Kylpyläelämää Naantalissa

Jokavuotinen lomaosakeviikko on vietetty Naantalin kylpylässä, jo viidettä kertaa. Tosin tällä kertaa jäi oleskelu vain neljään päivään erinäisten muiden menojen takia. Veljeni lähti loppuviikoksi paikkaamaan kartanonrouvaa, ettei yhtään hukkaan mene tuo ihana lomaosake.

Lomaosakkeista on kaikenlaista sanottu ja oltu tietävinään, mutta ainakin näissä SVC (Sunborn Vacation Club) asunnoissa on ollut mukava viettää lomaa, ja Interval-järjestelmän kautta on maailma auki melkein minne vaan. Yhtenä vuonna vietettiin viikko Floridassa "vaihtarissa", hulppeassa Marriotin hotellissa, porealtaineen päivineen. Kyllä kelpasi. No, edut tietysti heikkenevät vuosi vuodelta, esim. ensimmäiset kolme vuotta kylpylän käyttö kuului sopimukseen, nyt siitä maksetaan erikseen. Sellaistahan se on.


Tytär oli matkaseurana, tälläkin kertaa. Miehet eivät vaivautuneet mukaan lainkaan, heillä oli omat juttunsa. Ystävätär vietti lisäksi pari päivää kanssamme. Joku joskus epäili, ettei kylpylässä jaksa viettää viikkoa kerrallaan, etenkään vuosi vuoden jälkeen. Kyllä muuten jaksaa! Tosin kai se vaatii tietynlaista aktiivisuuttakin. Meillä tytär takaa sen, ettei äidin elämä tule tylsäksi. Pelataan tennistä (lue: läiskitään ammattitaidottomasti), huonolla kelillä käydään kuntosalilla, kilpaillaan minigolf-radalla, vuokrataan polkupyörät ja tutkitaan Naantalia laajemmin, käydään kallioilla kiipeilemässä ja retkeilemässä, lillutaan tietty kylpyläosastolla ja otetaan erilaisia kauneushoitoja.



Jos hyvin sattuu, portit presidentin kesäasunnon, Kultarannan, puutarhaan ovat joinain iltoina avoinna matkailijoille. Loviisan Aitta -niminen hulppea ja ihana sisustuskauppa (vanhassa navetassa) sijaitsee ajomatkan päässä Ruskossa, ja siellähän käy mielellään löytöjä tekemässä. Turku on sekin kivenheiton päässä, moninaisine nähtävyyksineen ja näyttelyineen. Etenkin tänä vuonna on Turku tapetilla ja täynnä aktiviteetteja, kun se on yksi Euroopan kulttuurikaupungeista. Louhisaaren kartanolinnaan kannattaa käydä tutustumassa, ajomatka Askaisiin on vain 25 minuuttia. Muumimaailma ei ole vielä toukokuussa virallisesti auki, mutta joka vuosi ollaan tyttären kanssa livahdettu avoimista porteista sisään alueelle tutkailemaan paikkoja - ilman ruuhkia. Äitikin on viihtynyt! Sijaitsee muuten Kailon saarella, joka on naantalilaisten virkistyskäyttöön tarkoitettu alue.



Naantalissa on mielenkiintoinen pieni museo (Humpin ja Hiilolan kiinteistöt), birgittalais-luostarin kirkko, näköalatorni kirkon alapuolella, Rakkaudenpolku ja sen varrella rauhaisa uimapoukama ja mahtavat kalliot, joilta aukeaa upeat näkymät sekä Naantaliin että merelle. Vanhan kaupungin kujilla on kiva kuljeskella ja ihailla somia taloja ja kauniita pihoja. Mannerheiminkadun varrelta löytyy pieniä puoteja ja gallerioita. Suosittelen piipahtamaan Vanhan Naantalin kaupassa: sitä pitää Disney-tavaraan hurahtanut mieshenkilö, joka itse istuu tiskin takana soittamassa vanhanajan musiikkia ja kertoilee tavaroiden alkuperästä. Varsinainen aarreaitta nostalgiannälkäisille!



Ravintoloitakin löytyy viikon jokaiselle päivälle: kylpylässä on mm. thai-ravintola, rento Tammikellari ja uudistunut Le Soleil -ravintola (jossa aamiainenkin tarjotaan); lisäksi kylpylä omistaa Vanhan kaupungin satamassa uuteen kukoistukseen kunnostetun Kaivohuoneen sekä Rantaravintolan. Ravintola Trappi on ihan ehdoton ruokapaikka Naantalin-kävijöille: herkullista ruokaa ja komeat näköalat satamaan. Samaan yritysryppääseen kuuluu myös Föribaari, Trapin Piha ja viereinen Merisali, jossa on katettuna seisova pöytä, edullisine hintoineen. On muuten suosittu paikka kesäisin. Kesäravintoloita ovat muuten kaikki, Trappia lukuunottamatta, joka siis auki ympäri vuoden.



Cafè Antonius täyttää jo 30 vuotta ja on ihan "must". Sen hehkeä omistajatar on Lilja Ahtiainen, ja auvoisana isäntänä pyörii Aatos-puoliso (Tapala), puhelias ja mukava mies. Taisi herra olla oopperalaulaja aikanaan, kahvilassa näyttää olevan kuvia tältä uralta nimittäin. Tyttären kanssa ollaan hurahdettu kahvilan suussasulaviin munkkeihin. Marenkikermakakku on kuulemma suosikkituote.

Naantalin kylpylän viereen nousi reilu vuosi sitten Naantali Spa Residence, josta voi hankkia itselleen Holiday Club -järjestelmään kuuluvan lomaosakkeen tai vuokrata hulppean asunnon muuten vaan pidemmäksikin aikaa. Tämä ei ollut sitten mainos, koska siitä minulle ei ole maksettu. Kunhan mainitsin, kun satuin törmäämään tuttuun, joka oli esittelyssä juuri ollut...



Kuten näkyy, kartanonrouva on viihtynyt Naantalissa vuosi toisensa jälkeen. Toisaalta, minähän viihdyn melkein missä vaan... - pääasia ettei tarvitse paikalleen jämähtää. Se on tunnustettava, että lomailu viiden tähden kylpylässä tulee lompsalle kalliiksi. Kun ei ole koskaan nuukaksi oppinut. Pikemminkin päinvastoin. Kivaa on kuitenkin ollut ja siksi on helppo suositella muillekin. Aina ei tarvitse lähteä lomalle muille maille, kotimaastakin löytyy fiilistä ja meininkiä.

Vinkit: * Naantalin Musiikkijuhlat 7.-19.6.2011 * Muumimaailma avoinna 7.6.-28.8.2011 * Unikeonpäivä 27.7.2011 * Kultarannan puutarha avoinna yleisölle 1.6.-31.8.2011 perjantaisin klo 18-20 *

perjantai 20. toukokuuta 2011

Kirjojen kiehtova maailma

Kartanonrouvan yöpöytä pursuaa. Paitsi pölystä niin myös kirjapinoista. Kaikki akuutit näkyvillä etteivät unohdu; nähkääs on teoriani. Joskus harrastin sitä, että luin yhden kirjan alusta loppuun ja sitten vasta uusi esiin ja vanha kaappiin (tai kierrätykseen). Nyt on toisin. Aloitan yhden, jatkan toisesta, kolmatta kurkkaan silloin tällöin, neljäs on odottanut vuoroaan puoli vuotta, viides aloitettu vuosi sitten ja jäänyt kesken, kuudes saa huomioni silloin tällöin tilanteen niin vaatiessa, jne. Hohhoijaa.

Tein inventaarion: millaisia kirjoja lukee kypsässä keski-iässä oleva kartanonrouva, joka etsii paikkaansa maailmankaikkeudessa ja opiskelee positiivista psykologiaa. Tässä pieni katsaus:



Jari Sinkkosen Nuoruusikä on niin kiehtova, että sen luen varmaankin nopeasti. Tosin ajatuksella. Kun omat lapset ovat juuri nyt nuoruusiässä, niin aihe on ajankohtainen. Puhumattakaan että Jari Sinkkonen tietää mistä kirjoittaa ja on lisäksi lastenpsykiatri, jolla on jalat maassa ja järki päässä. Monta muutakin Sinkkosen kirjaa on kaappiin siis hakeutunut. Ei oppi ojaan kaada.

Kathy Reichs edustaa ns. kevyttä kirjallisuutta. Kirjan päähenkilö Tohtori Temperance Brennan tutkii työkseen ruumiita, tarkalleen ottaen luita, ja jännitystä piisaa näissä kirjoissa. Sopivaa kesälukemista siis? Heli Laaksosen rehevällä rauman murteella kirjoittamat runot ovat herkullista luettavaa. Tällä hetkellä yöpöydälle on tiensä löytänyt Peippo vei, ja sieltä napsin pätkän silloin tällöin fiilistelyn merkeissä:

Oppivelvollisuus

Kyl mää otan tämän muistutukse vasta
ja hajen sihe hualtaja allekirjotukse
kosk mää see olin ketä läks
sää kylläki see ketä ei pyytäny jäämä.
Onk oppivelvollisuut senki jälkke ko o oppinu?
Eik luakast saa lähte ko koe o valmis?...



Sunzin Sodankäynnin taito voi lukijasta kuulostaa aika oudolta kirjavalinnalta kartanonrouvalle, mutta älkää tuomitko ennen kuin perehdytte. On muuten todella mielenkiintoinen kirja. Ja siitä ovat ottaneet oppia niin vapaustaistelijat kuin poliitikot ja rauhanaktivistitkin. Tämän päivän liike-elämässä näistä Sunzin opeista kehitellään ne merkittävät strategiat ja suuntaviivat.

Kun tunnet vastustajasi ja itsesi,
niin voittosi ei ole vaarassa.
Kun tunnet taivaan ja maan,
niin voittosi on täydellinen.

Hyvä ystäväni martoissa toi minulle Maisan ja Kaarinan Pienen kiukkukirjan. Kyllä on kartanonrouva sieltä itsensä löytänyt, monessakin mielessä... Kiitosta vaan. Hilpeyttä herättää tämä tekele siis:

Riitelyn strategia ja taktiikka:

Valitse taistelusi! Eli kannattaa ruveta riitelemään asioissa, joissa tietää olevansa niskan päällä. Altavastaajana ollessa on parempi asettua joutavan kinastelun yläpuolelle ja osoittaa suurpiirteisyyttä, johon vastapuoli ei selvästikään kykene.



Ilona Rauhalan Uskalla! on se kirja, joka jäi kesken. Sain kunnian tavata Ilonan henkilökohtaisesti, voitin kirjan k.o tilaisuudessa ja sain upean omistuskirjoituksenkin siihen (Sirpa, olet hehkeä, valovoimainen nainen - nauti siitä! Lämmöllä Ilona Rauhala). Kirjassa ei siis ole mitään vikaa, mutta näistä teoksista nyt vaan on ylitarjontaa kun aihe on niin framilla. Suosittelen työelämän kurimuksessa eläville naisille.

Lisäksi yöpöydällä makaa kolme englanninkielistä Enneagrammi-kirjaa, joista ammennan koulutukseeni lisätietoa aina kun siltä tuntuu. Ja alleviivaan ahkerasti. Unienselityskirjakin löytyy. Viimeksi etsin sanan "hautajaiset". Kuulostaa pelottavalta, mutta tosiasiassa tarkoittikin uuden alkua.

Denise Linnin Anna sielusi ohjata on 28 päivän ohjelma todellisen itsensä löytämiseen, ja sen aloitan siis juuri sinä päivänä kun sen aika on. Intuitio kertokoon koska...



Ja sokerina pohjalla: kiitollisuuspäiväkirja. Olen huono tekemään asioita "pakonomaisesti", joten kiitoksia ei synny jokaikinen ilta, mutta kun syntyy, niin ne todella tuovat elämään hyviä asioita. Kiitoksen pitää kuitenkin olla aito, ja aina pitää myös antaa eikä vaan vaatia.

Olihan näitä jo tässä, on siellä tosin enemmänkin... Sokerina pohjalla suuresti ihailemani mäkikotkan lentäviä lauseita:

"Aina ku mä hyppään ja pääsen siihen hyppyrin nokalle, niin mulle tulee sellanen bon voyage -tunne, siis että mä oon kokenu tän joskus aikaisemminkin." (Matti Nykänen)

Kartanonrouvalla on usein sellainen tunne, että tämä on jo sanottu. Been there, done that, got the t-shirt.

HYVÄÄ VIIKONLOPPUA!

tiistai 17. toukokuuta 2011

Me äidit

Ajattelin avata teille - rakkaat lukijani - hiukan enneagrammin (persoonallisuusoppi) kiehtovaa maailmaa, ja raottaa äitiyttä (samaan pakettiin menee isyyskin...) eri persoonallisuuksien valossa. Kas kun äitejä on aina syytetty milloin mistäkin, yleensä turhaan, ja kaikkinensa jokainen on kuitenkin parhaansa tehnyt, ja oman persoonallisuustyyppinsä mukaisesti toiminut. Henkinen sairaus on sitten toinen juttu; nyt puhutaan keskivertoterveistä äideistä. Toivottavasti löydät itsesi tästä joukosta, ja olet siitä ylpeä!

Enneagrammin lyhyt oppimäärä, seiskan näkökulmasta, olkaa hyvä:



Ykkösäiti. Ykköset ovat periaatteellisia, vastuuntuntoisia ja oikeudenmukaisia. Äiteinä he luontaisesti ovat huolehtivaisia ja osaavat pitää homman kasassa, ja järjen äänen kuuluvilla. He pitävät huolen siitä, että arki pyörii systemaattisesti. Ykkösiin voi luottaa, he ovat sanansa mittaisia. Ykköset ovat esimerkillisiä ihmisiä; elävät niin kuin opettavat. Ykkösäidit hallitsevat aikataulut ja rutiinit. Joskus ykkösäiti saattaa olla liian kriittinen ja vaatia liikaakin lapsiltaan.

Kakkosäiti. Kakkoset ovat sydämellisiä, empaattisia ja kannustavia. Äiteinä he todella nauttivat lapsistaan, ja äitiydestä yleensäkin. He ovat kiinnostuneita lastensa tekemisistä ja auttavat parhaansa mukaan. He tekevät lastensa eteen kaikkensa. Kakkosäiti on äiti lapsilleen ikuisuuksiin asti ja sen yli. Joskus kakkosäidit saattavat olla liiankin manipuloivia, ja avuliaisuus saattaa mennä hiukan liian pitkälle (hyvässä tarkoituksessa), eivätkä lapset kenties opi siksi seisomaan omilla jaloillaan.

Kolmosäiti. Kolmoset ovat innostavia esikuvia, vakuuttavia ja aikaansaavia. Äiteinä he toivovat lapsilleen parasta maailmassa; menestystä opinnoissa, harrastuksissa, elämässä kaikkinensa. Heidän kannustuksensa on energistä ja eteenpäin puskevaa. He opettavat lapsilleen optimismia ja itsevarmuutta. Kolmosäiti tarjoaa lapselleen kaikki mahdollisuudet mitä maailmalla on tarjottavanaan. Joskus kolmosäiti saattaa olla liian poissaoleva (omien kiireidensä takia) lapsensa arjesta, ja kenties hiukan liian ylipirteä ja vaativakin.



Nelosäiti. Neloset ovat syvällisiä, intuitiivisia ja yksilöllisiä. Nelosäiti antaa lapsilleen lämpöä ja syvällistä maailmankatsomusta. Neloset elävät voimakkaasti tunnemaailmassa ja näkevät maailman kauneuden. Nelosäiti saattaa myös olla taiteellinen, ja kenties luoda kotiin boheemin rentoa tunnelmaa. Nelosäidit osaavat aidosti arvostaa lastensa erilaisuutta ja tukea sitä.  Joskus nelosäidin tunteellisuus, etenkin mielialanvaihdokset, saattaa olla lapselle liikaa ja aiheuttaa pelkoa.

Vitosäiti. Vitoset ovat älyllisiä, huomiokykyisiä ja pitkäjännitteisiä. Vitosäiti on syvällisesti kiinnostunut lapsensa kehityksestä. Hän osaa keskittyä pieniinkin yksityiskohtiin; oli sitten kyse läksyistä tai harrastuksista. Vitoset ovat rauhallisia ja tyyniä, eivätkä hötkyile, ja täten luovat kotiin seesteistä tunnelmaa. Vitosilla on loistava huumorintaju. Vitoset mielellään keskustelevat lastensa kanssa asioista. Joskus vitosäiti saattaa vaikuttaa lapsen silmin poissaolevalta ja etäiseltä, "omaan maailmaansa karanneelta".

Kutosäiti. Kutoset ovat mukavia, luotettavia ja tunnollisia. Kutosäiti on sitoutunut äitiyteen. Hän omistautuu vanhemmuudelle täysin ja elää mukana lapsensa arjessa. Kutosäitiin voi luottaa kaikissa tilanteissa, ja hän oikeasti kuuntelee. Kutosäiti on kuin naarastiikeri, joka vaanii mahdollisia ansoja lapsensa tiellä, ja hoitaa ne pois päiväjärjestyksestä. Kutosäiti haluaa taata lapselleen turvallisen elämän. Joskus kutosäiti voi olla ylihuolehtiva ja pelotella lastaan maailman uhkakuvilla, ja siten silotella tietä liikaa.



Seiskaäiti. Seiskat ovat eloisia, idearikkaita ja ikuisia optimisteja. Seiskaäiti tykkää pitää hauskaa lastensa kanssa. Seiskat ovat iloisia ja huumorintajuisia. Seiskaäidit järjestävät paljon ohjelmaa lapsilleen ja pitävät näin tylsyyden poissa arjesta. Seiska antaa lastensa toteuttaa unelmiaan vapaasti. Joskus seiskaäiti voi olla liian vauhdikas kokemus rauhalliselle lapselle, joka ei haluakaan olla liikkeellä koko ajan. Joskus seiskaäiti on turhankin kärsimätön eikä ehdi kuunnella lastaan tai keskittyä tähän.

Kasiäiti. Kasit ovat rohkeita, rehellisiä ja suojelevaisia. Kasiäiti puolustaa lapsiaan viimeiseen asti. Kasit ovat hyviä roolimalleja itsevarmuutensa takia. Kasit pitävät arjen kasassa laumanjohtajan auktoriteetillaan, eivätkä anna niin sanotusti hiirten hyppiä pöydällä. Kasien arki on säännöllistä ja jämptiä. Vahvan kasiäidin puoleen voi kääntyä niin isoissa kuin pienissäkin huolissa: hänen sydämensä on suuri. Joskus kasiäiti saattaa olla lapsesta pelottava ja määräilevä, kenties aggressiivinenkin.

Ysiäiti. Ysit ovat sopuisia, kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä. Ysiäidit ovat lämpimiä ja hyväksyviä. He osaavat asettautua lapsen maailmaan luontaisesti. Ysien kanssa on helppo neuvotella ja tulla toimeen. He ovat turvallisia ja joustavia, myönteisiä. Ysi ei hermostu pienistä eikä hänen maailmansa kaadu aikataulujen pettäessä. Joskus ysiäidit ovat liian kilttejä eivätkä osaa sanoa lapselleen ei. Ysit antavat helposti periksi, koska välttelevät konflikteja, ja sitä lapset oppivat käyttämään hyväkseen.



Haluan korostaa, että tässä on hyvin tiivistetysti kerrottu eri tyyppien toimintatavoista. Olemme kuitenkin jokainen oma persoonamme; ja taustamme ovat erilaisia. Lisäksi edustamme kolmea erilaista vaistotyyppiä, jotka nekin tuovat oman mausteensa tähän soppaan, jos nyt tätä sopaksi voi sanoa. Myös oman äitimme malli on jättänyt jälkensä äitirooliimme, halusimmepa tai emme. Tärkeintä on, että olemme isellemme armollisempia, ja sitä myöten myös muille. Jokainen tekee aina parhaansa, enempää kun ei voi tehdä.

Koska olen tekemässä aiheesta lopputyötä, toivon palautetta esim. sähköpostiini (osoite löytyy blogista vasemmasta reunasta Elämäntaidonvalmennus-osiosta). Eli jos tunnistit itsesi, ja haluat tuoda kuvaukseen lisävaloa ja omia käsityksiäsi äitiydestä (tai isyydestä), niin teet minut todella onnelliseksi kun jaat ajatuksiasi kanssani. Tämä on minulle todella tärkeää. Kiitos vielä palautteesta.

Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta.
- Lauri Viita -

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Naiselta naiselle

Fantastisen enneagrammiviikonlopun jälkeen, 20 naisen kesken, haluaisin jakaa muutamia ajatuksia meistä naisista. Lämmöllä ja huumorilla.

Maailma on miehiä varten.
Naisen paikka on kotona.
-Suomal. sananlasku-

Naisten tulee pysyä kotona, istua hiljaa,
hoitaa taloutta ja kasvattaa lapsia.
-Martti Luther-

Naisen on tärkeämpää olla kaunis kuin älykäs
siksi, että miehen on helpompi katsella kuin ajatella.
-Anja Kauranen-

Minne piru ei itse ehdi,
sinne se lähettää naisen.
-Venäl. sananlasku-



Tätivaroituksia:
Tantvarning är när du
- har fler sorter i medicinskåpet än i barskåpet.
- inte vågar dricka kaffe sent på kvällen av rädsla för att inte kunna somna.
- skaffar en köksradio.
- köper Sloggitrosor till extrapris, tre för två
- bokar en tulpanresa till Holland.
- säger "Huvudsaken är att man är frisk" efter varje mening.
-Tantvarning! Cecilia Hagen-



Mitkä ovat naisen lemmikkieläimet?
Minkki harteilla, jaguaari tallissa, tiikeri sängyssä, ja aasi, joka maksaa tämän kaiken!

Mikä on naisen ohje miehelle?
Jos haluat aamiaisen vuoteeseen, nuku keittiössä.

Mistä tietää että nainen on liian lihava?
Kun takaa ei yllä, päällä ei pysy eikä alle uskalla mennä.

On yllin kyllin kunnon naisia,
jotka taivaaseen päästyään
tulevat valvomaan käykö Herramme
ulkona öisin.
-Edgar Watson Howe-

Ja tarpeenhan se on vaimo.
Kun rikkoo, on keneltä anteeksi pyytää.
-Maria Jotuni-



Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää
on niinkuin pilvinen päivä, ja sen perheen pöydän
päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksyilta.
-Aleksis Kivi-

Naapurin tytöltäkö mallin kysyt,
naapurin tytöllä on oma tausta ja olot.
Sait toiset perintötekijät,
suunnista niiden mukaan,
oma lukunsa on jokainen,
oman biologiansa, psykologiansa,
sosiologiansa kolmiyhteisyys itsekukin.
-Helena Anhava-



Pidä ruususi
raivaa sen sijaan
ruokapöytä

pidä ruususi
valehtele sen sijaan
hiukan vähemmän

pidä ruususi
kuuntele sen sijaan
mitä minä sanon

rakasta minua vähemmän
usko minua enemmän

Pidä ruususi!

-Märta Tikkanen-

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Kaaoksen hallinta

Tämän päivän ihmisten suurin ongelma tuntuu olevan paitsi ainainen kiire niin myös kaaos, hallitsematon tavarapaljous. Ja kaiken lisäksi ne vieläpä tukevat toisiaan. Kun on kiire, ei ehdi hallita kaaosta. Ajattelin laittaa omalta osaltani lusikkani tähän soppaan, koska aihe on nyt niin in, ja tajusin että minullakin voisi olla siihen sananen tai kaksi sanottavana. Vaikkakin aiheesta on jo kirjoitettu kirja jos toinenkin. Aina sinne joukkoon mahtuu.

Ensinnäkin sana kiire on jo kärsinyt inflaation. Kiirettähän ei ole, se on mielentila. Kun (jos?) niin päättää, kiireen saa kehitettyä hyvinkin helposti. Entäpä jos päättäisikin ettei ole kiire. Eikä tule. Työpaikan deadlinet ovat ja pysyvät, mutta niidenkin kanssa oppii elämään. Oletteko huomanneet, että ihmiset joilla on kiire, löytävät kuitenkin aikaa kertoa siitä? Luulisi etteivät kiireeltään ennätä...



Kiireen tunteen taltuttamiseen tarvitaan järjestelmällisyyttä ja järkevää aikatauluttamista. Siihen tarvitaan myös hengittämistä. Välillä täytyy pysähtyä. Yksi konsti selvittää oma kiirekäsitys on tehdä ruudukko, johon kirjaa kiireelliset ja ei-kiireelliset asiat, ja sitten vielä jaottelee ne tärkeisiin ja ei-tärkeisiin. Hälyttävä tilanne on, jos ruudussa "ei-tärkeät ei-kiireelliset" on eniten asioita. Se tarkoittaa isoa remonttia omassa ajankäytössä. Jos kuulut niihin onnekkaisiin, joiden merkinnät keskittyvät ruutuun "tärkeät ei-kiireelliset", olet selättänyt kiireen.

Mitä ovat nämä ei-kiireelliset ja ei-tärkeät asiat? Ne ovat niitä aikasyöppöjä, joihin tunnit uppoavat ja sitten tulee kiire tehdä tärkeitä asioita. Internetissä surffailu, tv:n orjana istuskeleminen, maratonpuhelut (oletuksella että jauhetaan samoja asioita jotka jauhettu jo sataan kertaan), jahkailu ja pähkäily, valittaminen ja juoruilu... En tarkoita nyt sitä, että näistä on luovuttava kokonaan. Ei tietenkään. Kannattaa kuitenkin selvittää itselleen kuinka paljon aikaa niihin saa kulumaan... Ja onko se sen arvoista? Miten asioita voi priorisoida?



Rutiinit ovat aikaa säästäviä keinoja. Jos ne ovat arjen sujumiseen liittyviä asioita... Jos ne ovat asioita, joita tekee vain siksi että näin olen aina tehnyt, niin sitten eivät välttämättä toimi. Olen itse huomannut, että aamut sujuvat sutjakkaasti, kun asiat tekee tismalleen samassa järjestyksessä. Sekin helpottaa elämää että palauttaa aina tavarat paikalleen. Ruoan jälkeen viedään heti astiat koneeseen ja pyyhitään pöytä. Astianpesukone päälle kun se on täynnä. Meillä toimii se että kone laitetaan illalla päälle ja aamulla tyhjennetään. Ei ole ikinä astiapinoja pitkin keittiön tasoja. Eikä mene ylimääräistä aikaa raivaamiseen. Sama raivaamisen sääntö koskee kaikkea tavaraa. Vaatteet kaappiin tai pyykkiin, paperit kansioon, pahvit ja paperit keräykseen, roskat roskikseen, askartelutarvikkeet takaisin laatikkoon jne.

Jokaisella meistä on kompastuskivemme. Meidän perheessämme ne liittyvät mm. asiapapereihin ja elektronisiin vempaimiin. Itsekin tiedän että se on asennekysymys. Jos osaan mapittaa tiliotteet, vakuutuskirjat ja laskut, niin mikä estää tekemästä samaa muillekin postista tulleille papereille. Liikaahan niitä tulee... Kartanossa tehdäänkin säännöllisesti ns. feng-shui-siivous, ja silloin käydään joku tietty kaaoslohko huushollista läpi perusteellisesti; milloin vaatekaappi, milloin ruokapöytä, milloin kirjoituspöydän laatikot jne jne. Vaatii inspiraation mutta sen jälkeen olo on autuisa. Se nimittäin pitää paikkansa, että kun luovut vanhasta, teet tilaa uudelle. Pätee muuten ihmissuhteisiinkin.



Uskaltakaa heittää roskiin sellainen tavara, jota ette ole esim. vuoteen käyttäneet. Viekää kirppikselle, UFF:n laatikkoon, hyväntekeväisyyteen. Antakaa naapurille. Ruma esine on ruma esine, vaikka kuinka sisältäisi muistoja. Muistot kannetaan mielessä ja sydämessä. Käytetyt jogurttipurkit ovat roskaa ja vanhat, kulahtaneet vaatteet ovat lumppua. Sodanjälkeiset sukupolvet ovat meidät kasvattaneet ja iskostaneet mieliimme, että kaikesta on pulaa. Ei ole enää. Nykyään tavarasta on ylitarjontaa. Kirjoja saa lainata kirjastosta, ei jokaista tarvitse itse omistaa. Juorulehdet vanhenevat viikossa. Kauniita tavaroita voi käydä katsomassa museossa tai tavaratalon hyllyillä. Kuinka paljon ihminen tarvitsee oikeassa elämässä kumilenksuja, muovipusseja, rikkinäisiä kahvikuppeja, muistoesineitä ulkomaanmatkoilta, viisi vuotta vanhoja hilloja, pieneksi jääneitä vaatteita, silmäpakosukkahousuja, entisten lemmieläinten ruokakippoja...



Arkipäivän liikunta pelastaa monelta kiireeltä. Jos kuntosalille ei kerta kaikkiaan ehdi, mikä estää liikkumasta "luonnollisesti"? Siivoaminen on liikuntaa parhaimmillaan. Jos voi kulkea työmatkat kävellen tai pyöräillen, sehän on lottovoitto. "Pakollinen" lemmikkieläimen ulkoiluttaminen on happihyppely parhaimmillaan, vieläpä säällä kuin säällä. Jos talossa on useampi kerros, niin eiköhän siinä pala kalori jos toinenkin, kun ravaa päivän mittaan eestaas kerrosten väliä. Kun tv:stä tulee se "pakko-katsoa"-lempisarja, niin lattialle vaan jumppaliikkeitä tekemään. Tai jalkakyykkyä harjoittamaan. Onpa joku nostanut kuntopyöränkin telkkarin eteen. Se nyt ei välttämättä kauhean esteettistä ole, mutta mitä väliä, jos toimii.



Ja muistakaa että tässä palveluyhteiskunnassa kaikkeen saa apua. Personal trainerit laittavat kropan kuntoon, life coachit auttavat selkeyttämään elämäntaitoja, psykologit hoitavat pään, siivoojat pistävät huushollin järjestykseen, feng shui -konsultit laittavat energiat virtaamaan kodissa kaikkia perheenjäseniä hyödyttävällä tavalla, sisustussuunnittelijat auttavat dekoreeraamaan kotia... Näitä kuulkaa riittää. Ja onhan meillä ystävät. Tehkää yhteistyötä; sinä autat tässä, minä autan jossain muussa. Lasi tai kaksi kuohuviiniä voi antaa lisävirikettä projektiin. Tai naapureiden yhteinen pihakirppis, tavaranvaihtopöytä?



Kun saa kaaoksen hallintaan ja tavarapaljouden kontrolliin, voi hengittää vapaammin. Ei tästä kuitenkaan stressiä kannata ottaa. Hiljaa hyvä tulee. Pienin askelin, pala kerrallaan. Yksi nurkka tänään, toinen huomenna. Ja kun kansalaisopiston esite syksyllä tippuu postilaatikosta, mieti tarkkaan jaksatko koko pimeän talven käydä niillä kaikilla ihanilla kursseilla viikosta toiseen. Ole rehellinen itsellesi. Jos olet taipuvainen luovuttamaan, älä edes ilmoittaudu. Jos suursiivous on ankeaa, tee pieni siivous joka päivä. Ei sellaista lakia ole säädetty, että kerralla pitää kaikki tehdä. Vie radio kodinhoitohuoneeseen ja soita lempikanavaa täysillä, piristää kummasti. Tai tee niin kuin kartanonrouva teki: ripustin vähäpukeisten palomiesten kalenterin mankelointia sulostuttamaan...



Kartanonrouvalla on projekti kesken: kellari. Ollut jo vuosia. Henkilökohtainen kipupisteeni. Muistutan taas kerran itseäni siitä, että kellarissa on menneisyys, ullakolla tulevaisuus. Millaisena haluan menneisyyteni muistaa? Sotkuisena? Siispä raivaamaan! Innostusta teille kaikille.

(Kuvat: Naantalista ja Kuopion asuntomessuilta)

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Äitienpäivän tunnelmissa

Kartanossa vietettiin äitienpäivää paitsi aurinkoisissa myös suhteellisen tutuissa kuvioissa. Vuosien saatossa olen puolisoni tavat tullut tuntemaan, ja osaan ennakoida yhtä sun toista. Jo vuosia olen varannut jääkaappiin leivoksen (tai kakkua), joka minua miellyttää ensimmäiseksi aamulla. Kerran sain kaapin pohjalta löytynyttä kuivaa känttyä, ja siitä viisastuneena olen pitänyt huolen siitä, ettei niin toiste käy.



Aamukahvi ilmestyy siis sänkyyn asianmukaisesti; isä ja lapset yhteistuumin hoitavat homman. Joka äitienpäivä on puoliso onnistunut löytämään kaappien kätköistä mitä erilaisempia (keräily)kahvikuppeja tarjotinta elävöittämään. Ja kyllä, hän muistaa myös kakkuhaarukan ja servetin. Siitä pisteet. Tänä äitienpäivänä teinipoika oli niin väsynyt (valvottuaan kolmeen yöllä), ettei jaksanut kuin sen verran sängystä nousta, että tuli muiden kanssa toivottamaan hyvää äitienpäivää, ja valui takaisin nukkumaan. Se hänelle suotakoon.



Toinen asia jonka varmistan, on oikeaoppinen kukkakimppu. Tuttu kukkakauppias on ajoissa informoitu siitä millaisen puskan puolisolle tunkee matkaan. Tänä vuonna menin niin pitkälle, että hainkin kimpun jo etukäteen ihan itse, ja sitten kehuin puolisolle kuinka kauniin kimpun oli lähettipalvelu tuonut... Hitusen ihmetteli herra.

Kolmas asia on äitienpäivälounas. Senkin varasin tänä vuonna itse. Emme siis yleensä harrasta näitä lounaita, mutta ajoittain kartanonrouvaa alkaa jatkuva ruoanlaitto tympiä siihen malliin, että on ihanaa istua valmiiseen pöytään. Pienessä, idyllisessä vanhan kaupungin espanjalaistyylisessä ravintolassa söimme ulkona auringonpaisteessa ihanan kolmen ruokalajin menun. Ruoka oli erinomaista. Niin, kartanonrouva on siis onnistunut naimaan miehen, jolle sanat 'ennakoiminen ja suunnitteleminen ja varautuminen' ovat täysin hypoteettisia ja epäolennaisia ilmaisuja. Hän ei siis edes keksisi varata etukäteen (siis kuka niin tekee...) pöytää ravintolasta, vaikka olisi mikä juhlapäivä tahansa. "Ainahan nyt jonnekin pääsee syömään", ajattelee hän. Ei muuten pääse, kokemusta on.



Äitienpäivän kunniaksi on puoliso istuttanut jo monta päivää timanttituija-aitaa tontin reunaan. Rajaa on vaatimattomat 25 metriä, joten melkoinen määrä tuijia sinne uppoaa, viitisenkymmentä ainakin. Siinä riittää iltapuhdetta. Mutta arvostan tätä lahjaa enemmän kuin mitään kaulakorua tai muuta tarpeetonta. Pidätän kuitenkin itselläni oikeuden olla eri mieltä, jos tarjolla on karaatin timanttisormus...

Mukavan päivän taittuessa iltaa kohti puoliso vei rouvansa vielä Harrikka-ajelulle, ikään kuin pisteenä iin päällä. Lasten mielestä on koominen näky, kun me melkein viisikymppiset vedämme asianmukaiset Harlikka-kuteet päälle ja sen järkyttävän potan näköisen mustan kypärän päähän ja lähdemme baanalle. Mutta eiväthän ne lapset mitään mistään ymmärrä? Meillä on hauskaa. Ei se ikää katso. Ja vielä mahtuu pylly satulaan...



Tyttären väsäämät äitienpäiväkortit vuosien varrelta ovat toinen toistaan verrattomampia. Ja ihania ovat olleet pojankin varhaisimmat tekeleet. Tänä vuonna luki tyttären kortissa näin:
Ä = älykäs
I = innokas
T = täydellinen
I = ihana

Ekaluokkalaisena poika oli kirjoittanut luokan yhteiseen "mietteitä äidistä" vihkoseen: Äiti on kiva ja äiti tykkää laittaa ruokaa. Äiti ei tykkää koirista eikä siitä, että me riehutaan.
(Viittaus koiriin johtunee siitä, että tuolloin meillä oli aika epämieluisa koiraepisodi perheessä...)

Tallessa ovat kaikki ihanat lasten omin pikku kätösin tekemät kortit. Niitä sitten mummona kiikkustuolissa lueskelen ja muistelen miten ihanaa on ollut olla äiti. Äiti, olet paras, sydämeni varas.


lauantai 7. toukokuuta 2011

Voihan "shootout" ja "sudden death" sentään

Kartanonrouva ei tunnustaudu varsinaisesti lätkäfaniksi, mutta kun MM-kisoista on kyse, niin silloin heittäydyn faniksi. Suomi-Saksa-matsi oli varsinainen jännitysnäytelmä perjantaina. Se on aina harmillista, kun lopputulos ratkaistaan rankkarikisalla, mutta sentään tällä kertaa se meni Suomen kannalta paremmin kuin hyvin. Huh. Oli hiki monta kertaa ottelun aikana. Ja ollaan vasta välierissä kuitenkin. No, tänään jännitetään sitten Slovakia-matsia. Luvassa kuumotusta ja nostetta.

"Ennen vanhaan" oli itsestään selvää, että Suomi pelaa parhaiden joukossa. Ei ole selvää enää tänä päivänä. Jotenkin on jääkiekkokin kokenut inflaation, monen muun asian muassa. Näin elämäntaidonvalmentajan näkökulmasta olen tehnyt havainnon (meistä) suomalaisfaneista: ollaan kovasti tukemassa kun hyvin menee, mutta helposti myös lannistumassa jos huonolta näyttää. Liian usein suusta lipsahtaa: "ei se Suomi tässä pärjää", "ei se Suomi saa maalia vaikka nenän eteen annetaan"... Olisikohan aika koko lätkäkansan ryhtyä positiivisemmaksi ja kannustavammaksi; jos tarttuisi maailmankaikkeudesta viesti pelaajiin asti?





Vaikka itsekin menen aika intensiivisesti tunnelmaan mukaan, niin onpa hauskaa huomioida puolison jääkiekkohekumaa. "Itse pitäisi mennä pelaamaan, mutta kun ei millään kaikkea ehdi", karjui puoliso niin että raitilla raikui. Ehdottomasti huippulausahdus! Ja sisältää sen viisaan ja tutun ironian, että katsomosta on niin kovin helppo nähdä tilanteet ihan eri kantilta kuin siellä jäällä. Se näkökulma, nähkääs! Me kaikki katsomme asioita eri näkökulmista...

Oli perjantai muutenkin huippuhyvä päivä. Rakkaan kyläkoulumme vihkiäisiä vietettiin nimittäin. Ja kutsuvieraina saimme kunnian olla puolison, ja koko vanhempainyhdistyksen, kanssa. Kuten aina tässä koulussa, oppilaat olivat juhlaohjelmassa pääosassa, ei suinkaan paatokselliset päättäjien puheet. Nähtiin historiikki kyläkoulun vaiheista, kuultiin kuorolaulua ja erilaisia musiikkiesityksiä. Entinen rehtori piti hurmaavan puheen, jossa muistutti meitä siitä mistä kaiken kaikkiaan koulussa on kyse: oppilaiden ahaa-elämyksistä ja niiden seurauksena opettajien saamista onnenhetkistä. Melkoisen pysäyttävä muistutus meille kaikille.


Rassen eka koulupäivä v. 2003

Melkoisen taistelun olemme tämän alakoulumme kanssa läpikäyneet, ja on se ottanut kartanonrouvankin sydämelle. Suhteet politiikkaan on käytetty ns. hyväksi, ja lobbausta harjoitettu, lukuisia yleisönosastokirjoituksia raapustettu, mielenilmaisu organisoitu kaupungintalon eteen, kirjelmiä laadittu. Koulun ja virkamiesten suhteet on luottamuksellisiksi havaittu. Kaikille asianosaisille siis suuri kiitos minunkin puolestani! Vuoden päästä nuorimmaisenikin lähtee tästä koulusta, ja sen jälkeen kyläkoulumme on vain kaunis muisto. Joka pysyy sydämessä ikuisesti. Sitten tulevat uudet lapset ja uudet vanhemmat, uudet vanhempainyhdistyksen jäsenet. Elämä jatkaa kulkuaan. Aikansa kutakin.


Huomenna vietetäänkin valtakunnassa äitienpäivää. Siitä miten se kartanossa vietettiin kerrotaan kenties maanantaina. Tai sitten ei. Nähkääs kun koskaan ei tiedä mitä sattuu kartanonrouvan päässä milloinkin pyörimään. Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille!

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Muistojen polulla

Kartanonrouva ryhtyi tänään muistelemaan menneitä, lähinnä lapsuutta. Ja miksi se on mainitsemisen arvoista? Siksi että kuulun niihin ihmisiin, jotka juurikaan eivät menneitä muistele. Nokka pääasiallisesti eteenpäin. Mutta toki joskus tulee mieleen vanhoja juttuja, syitä ja seurauksia, onnen hetkiä ja vähän onnettomampiakin hetkiä. Elämän kirjoa. Häivähdyksiä eletystä.

Ajatus lähti siitä, kun luin anopin blogia ja ihmettelin miten ihmeessä hän voi tuntea nimeltä kaikki kukat ja kasvit. Kun kartanonrouva ei tunne viittä enempää. Suurin piirtein. Johtuuko se lapsuudesta; vai koulusta vai sittenkin vaan mielenkiinnosta. Tai sen puutteesta.



Rakkain paikka lapsuudessa oli mummola. Maatila tästä neljänkymmenen kilometrin päässä. Siellä olen syntynytkin. Jaa no, naistenklinikalla kai silleen tarkalleen ottaen kuitenkin. Lienenkö ollut kolmevuotias kun kaupunkiin, isän työn luokse, muutimme. Lapsia oli silloin jo kolme; olen siis esikoinen ja minulla on kaksi veljeä. Koko konkkaronkka syntynyt vuoden välein. On mahtanut olla äidillä säpinää.

Joitain yksittäisiä tapahtumia muistan, vaan en mitään ihmeellisempää. Välähdyksiä sieltä täältä. Kesäisin kun talonmies käynnisti isolla nurmikkoalueella sadettimen, olimme salamana vaihtamassa uimapukuja päälle ja sitten juoksimme sadettimen alle ja pois. Pihapiirissä (kaksi pitkää kerrostaloa) asui äidin muistelujen mukaan yli viisikymmentä lasta parhaimmillaan. Aina oli kavereita ja toimintaa. Kouluiässä poljettiin Monninkylän maauimalaan, matka 10 kilometriä suuntaansa. Mitä ihmeellistä siinä silloin oli. Vaan ei tulisi kysymykseenkään tämän päivän ylihuolehtimisyhteiskunnassa.



Kirkonrottaa leikittiin eniten, muistaakseni. Rosvoa ja poliisia polkupyörien kanssa. Koulumatka oli tasan kaksi kilometriä ja sen kävelin (12 vuotta) joka jumalan päivä eestaas, tai pyöräilin. Eivät vieneet vanhemmat autokyydillä eikä julkisiakaan käytetty. Lyhyt matkahan se on. Varmaan "ennen vanhaan" käveltiin paljon pidempiäkin matkoja. Nykylapset eivät metriäkään, ainakaan mielellään.

Mummola, se maatila, oli niin rakas paikka, että siellä taisin viettää suurimman osan ajasta ennen kouluunmenoa, ja sen jälkeen kaikki mahdolliset lomat. Ns. hiihtolomilla (nykyään puhutaan talvilomasta) kerättiin pieneen vihkoseen hiihtokilometrejä, ja papan kanssa tunnollisesti hiihdettiin omissa metsissä joka päivä. Pappa oli rakas ihminen. Aikuiset sanoivat aika tulisieluiseksi, olen kuullut jälkeenpäin; lapsena näin vain ihanan papan, jolla oli valkoinen tukka, ja jonka sylissä oli turvallista.



Maatilalla oli paitsi peltoja myös lehmiä, ja niistäkin jokunen muisto on. Kuten se kun kesällä lehmien ollessa ulkona, astuin paljaalla jalalla siihen ihanan lämpimään läjään... Ja sen kun mummo lypsi lehmiä käsin siinä laitumen vieressä olevassa lypsykopissa. Jossain vaiheessa tulivat navettaan lypsykoneetkin. Muistan ns. kuivurin, jossa vilja kuivattiin. Olipa jännittäviä vekottimia lapsen mielestä. Muistan jauhohuoneen. Ja maitohuoneen. Ja navetan perällä olevan saunan, jonka pesuhuoneessa oli iso pata, ja siinä mummo keitteli valkopyykkiä.

Enneagrammikoulutuksessa gurumme Marika pyysi muistelemaan lapsuuden onnellista hetkeä. Minulle se oli aivan selkeä: nukuin vierashuoneessa (vai mikä lie työhuone) mummolassa, vanhan ajan hetekalla, ja kuulin kun mummo lähti aamuvarhaisella lypsylle. Hymyilin onnellisena ja jatkoin nukkumista lämpimän täkin alla, hetekan syleilyssä. Vieläkin saan sen muistikuvan selkeänä mieleeni. Ja se tekee onnelliseksi.



Muistan kymmenet ja kymmenet herukkapuskat, joita urakalla tyhjennettiin, ja sisällä tuvassa mehu-Maija kävi kuumana. Mehua pullotettiin ja pullotettiin. Puu-uunissa mummo paistoi karjalanpiirakoita; niitä olen syönyt koko ikäni enkä ole vieläkään kyllästynyt. Harvoin vaan saa niin hyviä kuin mummon tekemät. Jälkilämmössä muhi se maailman ihanin uunipuuro. Riisipuuro. En edes muista koska viimeksi olen sellaista syönyt.

Kasvimaan kitkeminen mummon kanssa oli yksi kesäinen vakiopuuha. Helppoa kuin heinän teko, koska tehtiin niin usein etteivät rikkaruohot juurikaan ehtineet rehottaa. Muistan syksyiset perunannostotalkoot. Kamalia! Vieläkin puistattaa. Onneksi serkkupoika oli huomattavasti nuorempi kuin meidän sisarusparvemme, ja sain lapsenhoitopestin ja pääsin livahtamaan pellolta "parempiin hommiin". Niitä perunapeltoja riitti satoja metrejä, ainakin siltä se näytti. Muistan heinänteotkin. Ja mummon tuomat päiväkahvit. Tuoretta pullaa, nautittuna heinäntuoksussa, nam.



Ja miten tämä kaikki liittyy anopin kasvintuntemukseen? Ei kai mitenkään. Paitsi että näistä lähtökohdista olisi kuvitellut kartanonrouvallekin kasvaneen sellaiset geenit, että marjastaminen, hilloaminen ja puutarhanhoito tahi kasvien ja lintujen tuntemus olisi päivänselvä juttu. Vaan kun ei ole. Landelta kotoisin, ja ihan kaupunkilaistyttö. Ei ole omaa kasvimaata, tuskin tuleekaan. Kukista ja puutarhanhoidosta en tiedä hittojakaan, ja se kyllä näkyy kartanon pihamaalla, ikävä kyllä. Viinejä kyllä tunnen. Kasveistahan nekin tulevat... Martta-yhdistyksessä toimin, mutta marttaa ei kartanonrouvasta saisi tekemälläkään. Yhden yhtä sukkaa tai lapasta en ole eläissäni kutonut, en edes osaisi aloittaa. Ikkunat pesin viime keväänä vissiin ensimmäistä kertaa ihan itse. Aiemmin olen palkannut ammatti-ihmisen hoitamaan senkin urakan. Miten tässä näin kävi?



Lapsena lähdettiin koko perheen voimin milloin puolukoita keräämään Emäsalon metsistä (ja sitten hätisteltiin hirvikärpäsiä autosta ja äidin hiuksista), milloin toisessa mummolassa karpaloita suolta poimimaan. Enää ei kartanonrouvaa saisi marjanpoimintaan millään ilveellä. Eikä tarviikaan, kun appiukko hoitaa sen puolen. Siunattu appiukko! Yksi omenapuu, 40-vuotislahjaksi annettu, kasvaa kartanon tontilla; nekin harvat omenat mätänevät puuhun. Tai tippuvat maahan. Missä mättää? Ruokaa osaan tehdä; pastaa, risottoa, lasagnea, herkuttelijan broileriruukkua, bataattivuohenjuustovuokaa, vaikka mitä. Mutta älkää pyytäkö valmistamaan karjalanpaistia, kaalilaatikkoa, kaalikääryleitä, kaalikeittoa... - ei hajuakaan miten niitä tehdään. Elämäni ensimmäisen hernekeitonkin tein viime jouluna. Ihan hyvää, mutta tuskin teen toista kertaa. Hillonnut tai säilönyt en ole kuuna päivänä, saatika mehustanut. Enkö oppinut yhtään mitään?



Tottahan se on, että ei meille kaupunkilaislapsille siellä maalla vaatimuksia esitetty. Varmaan juttu olisi ollut toinen jos olisimme itse eläneet maatilan arkea. Nyt olimme "vierailijoita", lapsenlapsia mummolassa. Enkä haihattele maalaiselämän perään. Muuta kuin herkissä muistoissani. Kyllä tiedän että rankkaa elämää se on. Oikeata elämää. Nykyään seurataan sivusta maatilan elämää Savossa mökkeillessä. Kiva on käydä lehmiä tervehtimässä ja navetanhajua haistelemassa naapuritilalla. Heräävät mukavat mummolamuistot mieleen. Ja on se tuore "lehmänmaito" vaan hyvää luomua! Ei tule laktoosioireita, kun ei ole vielä pastöroinnilla ennätetty maitoa pilaamaan. Kippis!

Tulisipa jo kesä ja kärpäsiä. Kartanonrouva on nyt ihan täpinöissään, muistojen polkuja hetken askellettuaan.

P.S. Kuvat ovat tuulesta temmattuja, mitä lie muistoja vuosien varrelta. Intuitiolla valittu.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Kutsumaton vieras

Kartanon pihalle ilmestyi pieni, musta kissa. Leikkisä kuin mikä. Tytär kävi naapurilta kyselemässä, liekö heiltä karannut, kun niin kovin sitä muistuttaa. Eipä ollut. Nyt ollaan hiukan hukassa, että pitäisikö toimia vai ei. Nähkääs kun täällä kylämiljöössä näitä kissoja juoksentelee enemmän kuin laki sallii. Laskevat ihmiset kissojansa ulos kuljeskelemaan, vaikka laki sen tietääksemme kieltää. Minkäs vanhoille tavoille teet? Ainahan maalla ovat kissat vapaana juosseet.


Kartanon omat kissat, persialaistytöt Mörkö ja Lumi, pidetään tiukasti neljän seinän sisällä. Joskus kesällä parvekkeelle pääsevät. Toistaiseksi eivät ole kokeilleet miltä tuntuisi hyppy kolme ja puoli metriä alas maahan... Tontilla pesivät fasaanit hiukan huolettavat tänä keväänä, josko niiden perään tahtovat yrittää. Molemmat ovat nuorena tehneet saman tempun, että ovat lähteneet kokeilemaan jyrkälle mansardikatolle kapuamista. Ensin parvekkeen kaiteen ali ulkoreunalle ja siitä vesikourua pitkin katolle. Molemmat ovat tehtävän liian vaikeaksi havainneet ja pienellä ihmisen avustuksella ruotuun palanneet. Eivätkä ole toista kertaa kokeilleet.

Täällä vartioin minä
Persialaiskissojen turkit ovat muutenkin sellaista laatua, ettei puskissa seikkailu olisi kovin viisasta. Hienoa, pitkää karvaa. Ja sitä on huushollissa kaikkialla! Ruokalautaselta ja hellalta nostellaan kissankarvoja. Tuolinpäälliset ovat karvoissa. Karvapalloja pyörii pölyyn kietoutuneena nurkissa (juu, kyllä imuroidaan!). Nostapa kissa syliin; johan ovat vaatteet yltä päältä karvassa. Ei pärjäisi allergikko näiden mirrien kanssa. Pesu ja föönaus on oma ohjelmanumeronsa. Lähinnä se föönaus. Kampaajille varmaan olisi lastenleikkiä. Kartanonrouva tuskastuu niin, että pesuvälit jo vähän liiankin harvassa. Ja se taas kostautuu lisääntyvänä karvanlähtönä...


Kivoja ovat kissat. Ja fiksuja. Osaavat käydä vessassakin ihan itse. Ovat itsenäisiä ja leikkisiä. Viihdyttävät itse itseään, tai toinen toisiaan. Pölly vaan käy kun juoksevat ympäri huushollia kilpaa, välillä kuurupiilossa  nurkan takana. On siinä viihdykettä välillä kerrakseen. Vakiokuvio on aamuruoka. Vanhempi kissa, Mörkö, maukuu ja pyytää ruokaa, muistuttaa siinä mielessä ihan koiraa (paitsi että koira kai haukkuu, hihii...). Ja ovelle tulee samainen katti tulijaa vastaan, kovin koiramaisesti siis. Näin keväällä täytyy vaan olla tarkkana, etteivät livahda ovesta ulos. Leikattuja tyttöjä ovat, mutta luonto pitää huolen siitä, että kevät on "mielenkiintoista" aikaa kuitenkin.


Mutta entä se pieni, musta kulkuri - mitä sille tehdään?

maanantai 2. toukokuuta 2011

Vappu Tallinnassa

Kartanossa tehdään usein äkkiliikkeitä. Niin kävi vappunakin. Ensin suunniteltiin vapun viettoa Tallinnassa koko perheen voimin. Suunnitelma kariutui (osittaiseen) vastustukseen. Matka peruutettiin. Varattiin pöytä vappulounaalle. Peruttiin sekin. Ja päätettiin lauantaiaamuna pururadalla juostessa sittenkin lähteä Tallinnaan. Hohhoijaa. No, tähän on totuttu.



Poika sen sijaan pysyi kannassaan ja ilmoitti jäävänsä kotiin, mummin etävalvontaan. Otettiin riski. Ystäväpariskunta oli jo Tallinnassa, ja yhdessä sitten illalliselle. Kun tytär ei jaksanut enää kuunnella aikuisia, lähdettiin (kakkos)kotiin nukkumaan. Aamulla ei jääkaapissa ollut kuin valot, joten aamiaispaikkaa etsimään. Löydettiin sattumoisin oikein kiva sellainen. Muuten, sunnuntaiaamuna klo 9 hujakoilla on kaupunki aika tyhjä ja lähes kaikki paikat kiinni.



Rocca al Maren ostoskeskuksessa painuttiin suorin vartaloin sisustusliikkeeseen tekemään kotiin löytöjä, ja sen jälkeen rättikauppoihin tekemään tyttärelle löytöjä. Ja hänhän teki niitä löytöjä... Taisi äitikin jotain napata mukaansa. Kun muut lähtivät takaisin Suomeen (ja kouluun), kartanonrouva jäi vielä päiväksi nauttimaan hiljaisuudesta ja rauhasta. Ei pyykinpesua, ei ruoanlaittoa, ei lojuvia vaatteita. Lakisääteisesti pitäisi maailman äideille antaa kaksi vapaapäivää kerran kuukaudessa hermolepoa varten. Kuka kannattaa?



No, kun kotiin Suomeen palasin, oli edessä juuri ne asiat joita karkuun olin lähtenyt päiväksi pariksi. Ja onnellinen perhe, olettaisin. Spaghetti Bolognese oli valmis puoli tuntia siitä, kun kartanonrouva oli ovesta sisään astunut. Ja pyykinpesukone pyörimässä... Ollaan me äidit aika tehokkaita, vai mitä?

Kuvitan tätä postausta muutamalla kuvalla sieltä toisesta kodostamme. Sisustettu "hotellihuoneeksi", ihan tarkoituksella. Tulipa muuten tehtyä tuttavuutta venäläisen naapurinrouvamme kanssa vihdoinkin. Ilmeisesti häntä kovasti kiinnosti naapurit, koska kurkisti oikein ovenraosta kun olin lähdössä, ja tervehti iloisesti, käytti koiraansa ikään kuin tekosyynä. Hyvähän se on että naapurit tunnetaan. Ehkä kutsun heidät shampanskajalle seuraavalla kerralla... Eestiläiseen elämään ei kuulemma naapureiden kanssa sosialiseeraaminen kuulu. Virolaiset ystävät kertoivat, että tuskin edes rapussa tervehditään. Meidän talossamme tervehtivät kaikki, ihme ja kumma.



Tallinnassa vappu ei näkynyt juuri millään lailla. Ja kaupatkin olivat auki ihan normaalisti, aamusta iltaan. Jotenkin se systeemi miellyttää kartanonrouvaa enemmän kuin nämä meidän säännellyt aukioloajat. Miten sekin voi joissain maissa olla ongelma ja toisissa ei minkäänlainen probleema...?

Ihanaa toukokuuta!