"Mun syömmeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton."

torstai 27. lokakuuta 2011

Luopumisen tuska

Muistan sen kuin eilisen päivän, kun kahdeksan vuotta sitten pimeänä, kylmänä syysiltana astelin ujona kylämme alakoulun pihamaalle tarkoituksenani osallistua vanhempainyhdistyksen toimintaan. Olihan poikani juuri aloittanut ensimmäisen kouluvuotensa k.o. koulussa. Meitä oli kolme vanhempaa (äitiä), jotka olimme vaivautuneet paikalle. Kyseessä oli sentään sääntömääräinen vuosikokous. Seuraavana syksynä minusta leivottiinkin jo yhdistyksen puheenjohtaja. Ja siinä pestissä ehdin sitten toimia seitsemän vuotta. Seitsemän ihanaa ja antoisaa vuotta! Vuosikokouksiinkin saatiin sittemmin runsaampi osanotto.


Laitoin tämän lavastetun kuvan siksi, että se ikään kuin symboloi tätä olotilaani juuri nyt. Eilen kruunu päässä, tänään ilman. Olin jo pitkään pohtinut mistä löytyy seuraaja yhdistystä vetämään, vai löytyykö lainkaan. Kun kauan tekee jotain hommaa, sen omii itselleen. Minäkin huomasin, että tämä pesti on ollut jo liian kauan käsissäni enkä enää tuo siihen mitään uutta. Enkä osannut edes delegoida, vaan tein suuren osan hommista (itsekkäästi) itse. Niinpä eilen vuosikokouksessa saimme uuden puheenjohtajan ekaluokkalaisen oppilaan isästä. Hän on nuori, innokas, innovatiivinen. Ja mikä parasta - mies. Onhan vanhempainyhdistystoiminta enimmäkseen naisten käsissä. Uudet ihmiset, uudet ideat.


Vaikka olinkin näennäisesti halukas luopumaan, sydämeen sattuu silti. Tämä koulumme on ollut erityisen rakas minulle; olemmehan vuosien varrella taistelleet sen olemassaolon puolesta ja kokeneet niin ylä- kuin alamäkiäkin. Nyt ovat asiat kuitenkin koulussa mallillaan, ja osa kiitoksesta kuuluu vanhempainyhdistykselle ja sen aktiivisuudelle. Taakse ei siis jää savuavia raunioita, päinvastoin. Viime yö meni kaikesta huolimatta valvoessa ja miettiessä mitä nyt. Aamulla iski paniikki: osaavatkohan ne uudet hoitaa asiat. Miten itsekästä... Ei sota yhtä miestä kaipaa? Niinpä käänsin surutyön toiminnaksi ja ryhdyin käytännön puuhiin. Uusi puheenjohtaja tarvitsee kaiken taustatiedon tuekseen.


Maailmankaikkeuden laki toimii niin, että kun luopuu jostakin, saa uutta tilalle. Siihen minun on nyt luotettava. Puoliso lohdutti pillittävää puolisoaan toteamalla, että onhan sinulla vaikka mitä juttuja vielä. Muita luottamustoimia, italian jatko-opinnot, life coachaaminen ja enneagrammi. Niin onkin. Ja siltikin luopuminen jostain niin rakkaasta on raskasta. Kartanonrouva kaipaa nyt piristystä!

maanantai 24. lokakuuta 2011

Sika-uutiset

Olin niin iloinen, kun taannoin luin lehdestä, että Suomessa sioilla on muuta Eurooppaa paremmat oltavat. Tuli mieleeni Karjalaisten marttojen reseptikirjaan oikolukemani reseptit, huh mikä urakka. Siis oikeinkirjoituksen vahtiminen. On nähkääs meikäläisellä veressä, toiminhan aikanaan oikolukijana sanomalehdessä, ammattikunta jota enää ei edes tunneta (ja sen kyllä huomaa). Silloin ei laskettu paikallislehteen kielioppivirheitä eikä muitakaan kömmähdyksiä. Muuta kuin vahingossa... Nyt eksyin aiheesta. Siis se reseptikirja - mitä tekemistä sillä on sikojen kanssa. Ei mitään tietääkseni. Mutta sattumoisin oikoluku-urakan aikana eteeni lävähti yksi sun toinenkin sianliharesepti. Mitä ilmeisemmin vanhempi polvi on elänyt ja kasvanut sianlihalla, tarjottujen monipuolisten reseptien määrästä päätellen.



Jos siis sialla on terveen vaaleanpunainen iho, vähän karvaa ja häntä iloisesti kippuralla, sika voi oikein hyvin, kiitos kysymästä. Joulupöydässä tavataan. Siitä oiva aasinsilta jouluaaton ateriaan. Jo useita vuosia traditio meidän perheessämme on mennyt niin, että isovanhemmat ja naapurin vanha pariskunta sekä veljeni poikineen syövät aattoaterian meidän ruokapöydässämme. Traditio taisi saada alkunsa siitä, kun emme jaksaneet raahata lapsia ja heidän (lue: joulupukin etukäteen tuomia) lahjojaan mummolaan. Niinpä äitini paistaa kinkun ja tuo sen mukanaan, ja anoppi valmistaa maanmainion sienisalaatin plus muuta hyväskää joulupöytäämme, minä ehtoisana emäntänä loput.



Viime jouluna jouduin erinäisistä syistä itse hoitamaan kinkun joulupöytään. En edes lähtenyt yrittämään paistamista itse, vaan hankkiuduin hyvissä ajoin paikalliseen "luomukauppaan", josta tilasin luomukinkun valmiiksi paistettuna, kiitos. Hintaa unohdin kysyä... Kun aatonaattona kävin kinkun lunastamassa, meinasin pyörtyä kun hinta ilmestyi kassakoneeseen. En viitsi toistaa summaa, mutta uskokaa jos sanon että hinta oli pöyristyttävä. Kaiken huipuksi kinkku ei ollut sen kummemman makuinen kuin jokavuotinen taviskinkkukaan. Arvaatte varmaan että tänä jouluna palataan vanhaan traditioon ja pyydän äitiäni paistamaan kinkun. Toivoakseni kuitenkin suomalaisen, voivathan ne paljon paremmin...



Juu, olen kuullut sellaisestakin mahdollisuudesta kuin kalkkuna, vaihtelun vuoksi. Sanon siihen: Ei kiitos. Joulukinkku on se ainoa oikea jouluaattopöydässä, eikä kalkkunasta tykkää meidän perheessämme kukaan. Puhumattakaan että kalkkunaa saa ympäri vuoden, joulukinkkua paistetaan vain jouluna. Lintu on lintu, sika on sika, siinä on vissi ero. Saavatkohan suomalaiset kalkkunat muuten elää onnellista elämää, noin niin kuin Euroopan mittapuun mukaan? Ehkä sanomalehti kertoo siitä tarkemmin jonain päivänä.



Vieläkin muistan hilpeydellä Mäkkärin hulvattoman mainoksen vuosien takaa: siinä pieni possurukka kantaa kylttiä mukanaan ja huutaa samalla "Syökää kanaa, kana on hyvää". Sitä rallatusta jaksettiin työpaikalla toistaa lukemattomia kertoja. Ja aina nauratti. Muuten, marttojen reseptikirjaan tarjottiin peräti yksi kanaruokaresepti, tarkemmin siis broileriruoka, joka on ihan eri asia kuin kana. Saakohan kanaa yleensäkään mistään... Urheasti kaivoin omista reseptivihkoistani pari lisää. Meikäläinenhän on aikuisikänsä elänyt sianlihan asemesta nimenomaan broilerilla. Kansakoulun kanaviillokkia sen sijaan ei ole eikä tule ikävä.



Jouluaattoon on tänään tasan kaksi kuukautta. Tyttäreni odottaa jo joulua ihan täysillä. Hän on niiiin  jouluihminen. Ojensi eilen äidilleen joululahjalistankin. Eikä ollut ihan mikä tahansa lista, vaan anilliininpunaiselle pahville laadittu, tarroin ja piirustuksin koristeltu taideteos. Hän antoi sen ensimmäisen kerran suoraan minulle siksi, että on kuulemma tietoinen siitä, ettei kaksitoista vuotta täyttäneille lapsille enää joulupukki tuo lahjoja, vaan vanhemmat hankkivat ne... Siinä on kuulkaa sitä lapsen viattomuutta mitä tämä ankea ja ankara maailma tarvitsee. Saa nähdä syökö tytär sikaa kuitenkaan jouluna, niitä "pieniä possuraukkoja".



Nyt saavat sikajutut riittää tältä erää. Oli mukava turista kanssanne. Juicen sanoin: "Minä läävässä lojuvaa karjua katsoin / Kärsivin ilmein, vellovin vatsoin / Jouluna sikaa mä muista en / Vain kinkkua vahtaan himoiten".

Kuten näkyy, odotan joulua jo innolla. Ja joulukinkkua.

torstai 20. lokakuuta 2011

Kuhne-terapiaa ja vähän muutakin

Jo ammoisista ajoista asti ihminen on nauttinut kylpylähoidoista ja vesiterapiasta. Vesihän on terveyttä ylläpitävä ja parantava aine. Eilen sain ilon kuunnella erään marttamme tarinoita 60-luvun alusta, kun hän toimi mm. Söderkullan parantolan hoitajana ja johtajattarena. On kuulkaa konstit olleet vähän erilaiset kuin tänä päivänä. Tosin luulen että nykyajan lääkeaddiktiota parempi vaihtoehto useimmiten olisi jokin luontaishoito...



Hilpeyttäkin vanhat tarinat herättivät. Pöytää kiersi mm. kirja nimeltä Parantava paasto (Teo Snellman, 1960). Siinä mainittiin 17 erilaista vaivaa, joihin paasto tehoaa. Listalta löytyi ummetus, syöpä, ihottuma, astma, reumatismi, sydäntaudit, mahahaava, liikalihavuus, luonnoton laihuus (!), suolitulehdukset, sokeritauti, silmä-, nenä- ja korvasairaudet, alkoholismi... Hauskin oli ehdottomasti paaston hyödyllinen vaikutus "sielunhaavoihin ja hermostuneisuuteen". Naisten tautejakin paastolla on hoidettu, hedelmättömyyttä muun muassa. En tiedä riittääkö nykyajan ihmisten huumorintaju tähän väitteeseen kuitenkaan... Paasto tehoaa oppaan mukaan myös mielisairauksiin, oltiinhan tuolloin tietävinään "paaston vaikutus älyn ja aistinten terästäjänä". Kaatumatauti muuten luettiin mielisairaudeksi 60-luvulla. Lienee luokitukset muuttuneet radikaalisti noista ajoista.



Paaston lisäksi ennen vanhaan hoidettiin tietenkin ihmistä kokonaisvaltaisesti kylvyillä. Leipzigiläinen naturopaatti Louis Kühne kehitteli ns. Kuhne-kylvyt, jotka ovat istumakylpyjä. Potilas istuu selkänojallisesta kylvyssä, jossa vesi yltää vain nivuksiin asti. Erityisesti vaihtolämpökylvyt olivat suosittuja; potilasta siis siveltiin vuoroin kylmällä, vuoroin kuumalla vedellä. Jalat olivat kylmässä vedessä. Ylävartalo pidettiin pyyhkeillä lämpimänä. Esim. migreeniä hoidettiin siten, että kuuma pyyhe kiedottiin ensin pään ympärille, sitten hoitaja antoi potilaalle niska-, pää- ja hartiahieronnan, lopuksi täydellinen lepo kera kaulalle ja vatsalle asetettavan kylmän kääreen. Pitäisikö testata? Kuulostaa kivemmalta kuin "ota yksi tabletti tarpeen tullen"...




Reumatismia hoidettiin sitruunakuurilla (sitruunoita siis syötiin päivittäin tietyn kaavan mukaan), nivelvaivoihin käytettiin käsien parafiinikylpyjä ja lopuksi sormijumppaa tekemällä parafiinista palloja, unettomuuteen tarjottiin hoidoksi kanervateetä, hienonnettua sipulia lämpimän maidon kera ja kylmäkääreitä vatsan päälle. Täytyy ehdottomasti kokeilla, kun seuraavan kerran uni on yhteistyökyvytön! Iskiasvaivoihin laitettiin kylmä kääre selkärangalle, päälle vielä voipaperi ja flanelli ja päällimmäiseksi kuumavesipussi. Avantouinti oli suositeltavaa, mutta vapaaehtoista, omalla vastuulla. Saunominen oli sekin hoitokeino; onhan se aina mielletty Suomessa terveyttä edistäväksi toiminnaksi. Ella Eronen kuulemma hieroi koko vartalonsa suolalla ennen kuin istui saunanlauteille.



Vesikylpyjen lisäksi potilaita vietiin keskipäivällä ulos ottamaan myöskin aurinkokylpyjä. Raitis ilmahan on kautta aikain todettu ihmiselle hyväksi. Ruoaksi Söderkullassa tarjottiin vain kasvisruokaa ja raakaravintoa, joka talvisin oli toki melko köyhää. Vaatiihan tämän päivän kasvissyöjältäkin mielikuvitusta, jotta kaikki tarvittavat vitamiinit ja hivenaineet varmasti sisältyvät ruokavalioon. Suolentyhjennykset liittyivät luonnollisesti paastoon. Ja kiropraktikko oli tärkeä henkilö luontaishoidossa; hänen käsittelyssään saatiin nivelien lukkiumat avattua, ja ihmeitäkin kuulemma tapahtui. Sappivaivat hoidettiin ruokaöljyä juomalla, jäk. Eräs marttamme tekee niin edelleen, ja hups vaan, sappikivet ovat tipotiessään. Joku taika siinä on! Sitruunan mehua voi lisätä öljyn sekaan, liekö maun vuoksi.



Aika erikoista on siis hoito ollut ennen vanhaan. Ja toisaalta, lähes samoilla eväillä mennään tänäkin päivänä, muodollisesti toisennäköisesti vaan. Sitä mukaan kun ihminen kyllästyy iänikuiseen lääkkeiden popsimiseen, arvostus perinteisiä hoitokonsteja kohtaan kasvaa. Eiköhän meiltä jokaiselta löydy kotikonsti jos toinenkin vaivaan kuin vaivaan. Kartanonrouva huomasi mm. taannoin, että migreeni lähti lenkkipolulla. Heikompihermoisempi makaisi lamaantuneena sängyn pohjalla, kun migreeni iskee. Kannattaa kokeilla erilaisia konsteja eikä jäädä tuleen makaamaan. Itse olen huomannut migreenilääkkeet tehottomiksi, liekö elimistö tullut jo immuuniksi niille...


Onpa mielenkiintoista kuunnella erilaisia tarinoita, eri aikakausilta. Emmehän me olisi tässä jos meillä ei olisi menneisyyttä ja silloin opittuja asioita pohjatietona. Kun ruumista on menestyksellä hoidettu vuosien varrella lukuisilla tavoilla, on tämän päivän näkökulma "pään hoitaminen". Siinä missä kiropraktiikka aikanaan tappeli olemassaolonsa oikeutuksen puolesta, nyt on meidän life coachien vuoro etsiä paikkamme hyvinvointibisneksessä. Se on minun juttuni!

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Oli synkkä ja myrskyinen yö

Nimittäin viime yönä. Vietin sen tyttäreni kanssa Tallinnassa, kahdestaan naisten reissulla. Tuuli ujelsi korkean talomme nurkissa ja mereltä puhalsi kuin viimeistä päivää. Valvomiseksihan se meni. Ei niinkään itse myrskyn takia, siinähän ei kerrostalon suojassa mitään vaarallista ole. Ennemminkin valvotti omat ajatukset. Me mielityypit (puhutaan taas Enneagrammista) käsittelemme asioita päässämme. Olen itse kuvaillut tätä jatkuvaa dialogia ikään kuin päänsisäiseksi rautatieasemaksi, joka ei ikinä hiljene. Junat tulevat ja menevät, arkena ja pyhänä, öin ja päivin...



En sen yksityiskohtaisemmin ala purkaa näitä ajatuksia kanssanne, vaikka voisihan sekin aika virkistävää olla. Yleensä kokeilen rentoutumista, kun huomaan että nyt menee taas lujaa ja korkealta. Voin jakaa konstin kanssanne, sikäli mikäli joku muukin kaipaa rauhoittumista. Makaa selällään, risti kädet rinnalle niin että aktiivinen käsi jää alimmaiseksi. Tee samoin nilkoille. Vedä syvään henkeä nenän kautta, puhalla suun kautta ulos. Jatka tietoista hengittämistä kunnes ajatukset hiljenevät. Tämä konsti todella toimii! Paitsi viime yönä...



Puolisoni tokaisee välillä, että silmät vaan kiinni ja unta palloon. Periaatteessa hyvä idea, mutta siinä ohjeessa ei ole otettu tietenkään huomioon sitä, että olemme kaikki erilaisia. Mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle. Eikä kiistelemään kannata ryhtyä. Minä kuittaan puolisolle, että viattomat nukkuvat, me syntiset valvomme...



Sellainenkin konsti on unettoman yön ohjeeksi joskus annettu, että nousee ylös ja tekee kaikki iltarutiinit uudestaan. Joillekin saattaa toimia unettavan tylsän tekstin lukeminen - kapulakielellä lastattu poliittinen ohjelma tai pienellä präntätty lakikirja siis yöpöydälle yöttöminen öiden iloksi. Saattaa käydä niinkin että älykkyysosamäärä kummasti kasvaa... Kuka suosii lämmintä maitoa, kuka viinilasillista, kuka lopettaa turhan vehtaamisen lakanoiden välissä ja ryhtyy leipomaan pullaa tai pesemään ikkunoita. Konstit on monet, sano mummo kun kissalla pöytää pyyhki.



Unipillerit sen sijaan kannattanee jättää kokeilematta. Vaikka niistä hetkellisen hurmion saisikin, pitkäaikaisvaikutus voi olla ikävähkö. Luontaistuotekaupoista löytyy tippoja, jotka rauhoittavat iltaisin. Kokeiltu on. Toimivat.

Pitikö sanomani jotain Tallinnasta? Luultavasti ei mitään uutta sanottavaa siltä rintamalta. Kaupoissa juostiin tyttären kanssa. Ulkoaktiviteetit jäivät väliin surkean, kylmän ja tuulisen sään takia. Ikkunoita yritin iltasella pestä, huonoin tuloksin. Aamulla valonkajo paljasti säälittävät rannut. Uusiksi menee, joku toinen kerta sitten.



Se piti vielä loppukevennyksenä kertoa, että Viru-hotellin aulan läpi oikaistessamme huomasin että KGB-museon kierros oli juuri alkamaisillaan. Iloinen opas kertoi kierroksen kestävän noin tunnin. Tyttäreni oli lamaantuneen näköinen; hänen ohjenuoransa on nykyään museoiden kiertäminen - kaukaa!!! Ilmeisesti olemme kiduttaneet lapsiamme koko heidän lapsuutensa ravaamalla erilaisissa museoissa ja näyttelyissä, etenkin matkoillamme. Siispä houkutteleva kierros jäi vielä nyt väliin, siskojen täytyy toki pitää yhtä. Mutta seuraavalla Tallinnan-reissulla vierailen satavarmasti a.o. museossa. Voisin kuvitella sen olevan avartavaa.



Tutkimusten mukaan pitkäaikainen ja jatkuva unettomuus lyhentää elinikää. Kartanonrouva nukkuu vaikka väkisin. Mutta jos nukkuu paljon, niin tuntuuko elämä sitten lyhyemmältä? Hmm...

maanantai 17. lokakuuta 2011

Mökkikauden päättäjäiset

Singahdettiin puolison kanssa perjantai-iltasella Savoon, mökkiä talvikuntoon saattamaan. Kylmä oli kuin ryssän helvetissä. Ulkona kolme astetta, sisällä sitten kai se sama. Puoliso ryhtyi lämmittämään ensin pataa, sitten saunankiuasta, ja vihdoin tuvan puu-uunia. Tehtävä tässä järjestyksessä, muuten puu-uuni tupruttaa savut tupaan. Ja sitten ei ole kellään enää kivaa... Parin tunnin päästä saattoi jo riisua uloimmat vaatekerrokset. Anopin kutomilla villasukilla tarkenee hiippailla kylmillä lattioilla, etenkin kun on kahdet päällekkäin.


Ehtoolla saunan lauteilla unohtui kylmyys ja paha maailma, ja lämpö levisi sieluun ja ytimeen. Järveen oli pakko päästä, kuinkas muuten. Puolison sisu ei riittänyt, mutta ystävällisesti herra auttoi lyhdyn kera vaimoa laskeutumaan järven syliin. Laituri kun oli jo aikoja sitten nostettu ylös, ja pimeydessä suunnistaminenkin oli hitusen hankalaa (nykyään pitäisi kai sanoa "haastavaa"). Kaksi kertaa piti käydä, niin ihanalta tuntui Korppisen syli. Kuten aina. Pihvit vielä paistettiin ja viinipullo korkattiin, ja sitten tuuletettiin käryjä mökistä. Ensin lämmitetään, sitten avataan ovet ja ikkunat... Tasapaino. Ja miten se espresso voikin maistua niin erikoisen hyvältä, kun sen puuhellalla valmistaa!



Varhain lauantaiaamuna alkoi toden teolla mökin saattohoito talvea varten. Elintarvikkeet ja nesteet pakattiin mukaan, pata tyhjäksi, lasolit lattiakaivoon, pyykit kotiin, peitot filtit ja tyynyt ilmavasti roikkumaan etteivät homehdu, imurointia, ämpärien ja pesuvatien pesemistä, irtotavara lumelta ja tuulelta suojaan, pressut terassin ympärille (hyväksi havaittu konsti!) jne jne. Paljon on muistettavaa. Ja samalla alkoi suru hiipiä puseroon. Tässäkö se taas oli, tämä kesä? Puoli vuottako pitää odottaa seuraavaa? Vielä kerran pulahdin Korppisen antavaan syliin, ikään kuin jäähyväisten merkiksi.



Paluumatkalla vilkutettiin ei suinkaan Lievestuoreen Liisalle, vaan vastaantulevalle autolle, jonka kyydissä appivanhemmat olivat menossa omalle nostalgiakäynnilleen mökkiniemeen. Olivat jääneet kaupunkiin lastenvahdeiksi, ja näin hoitui vuoronvaihto. Lapsille mökki oli pienenä rakas paikka, mutta nyt he ovat siinä iässä, että ei voisi vähemmän kiinnostaa, muutamaa päivää kauempaa. Vielä tulee päivä kun mökkeily maistaa taas ihan uudella tavalla; ja siitä se kasvaa sitten seuraava mökkisukupolvi. Näin se elämä menee.



Kymmenen vuotta sitten olin vielä sitä mieltä, etten muutu mökkihöperöksi ikuna. Vaan toisin kävi. Reissaaminen maailmalla maittaa ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mutta mökkeilystä on tullut yksi mukava lisä kesänviettoon. Kun uiminen on aina ollut mieluisa harrastus, niin mikäpä sen mukavampaa kuin joka-aamuinen pulahdus järveen. Tai no, taitaa niitä pulahduksia olla päivän mittaan melkoinen määrä, lämpötilasta riippumatta. Suomessa on muuten kesämökkejä lähemmäs viisisataatuhatta. Melkoinen määrä. Onhan siinä mökkeilyssä jotain siis oltava?

Mun sydämeni tänne jää
kun aika on mun mennä pois
syystuuli vaan soi lauluaan
kuin kaiken tietää vois.
.
.
.
Sä kevään näät taas kerran
ja kuulet laulut lintujen
jos herkistyt ees hetken verran
silloin ymmärrät sen.

Näillä Katri-Helenan sanoilla toivotan pikaista kevääntuloa.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Knockout

Otsikko viittaa englanninkieliseen sanaan tyrmäys. Nyt puhumme "tyrmääjistä". Kuulin sanan radiosta; siellä haastateltiin näyttelijätär, vuorovaikutustaitokouluttaja Outi Mäkistä. Hän käytti sanaa tyrmääjät puhuessaan ihmisistä, jotka syövät kanssaeläjiensä (tai työkavereidensa ) energiaa tyrmäämällä heidän ideoitaan ja ajatuksiaan. Life coachina höristelin heti korviani. Olenhan toki törmännyt tyrmääjiin useammin kuin haluaisinkaan. Niinhän me kaikki? Ja osa meistä on itsekin tyrmääjiä; aina tai joskus, kenties stressaantuneena ainakin.


Tyrmääminen on aika yleistä. Esimerkkejä voisi antaa tuhatmäärin ("Hei, ostin uuden IPhonen." - "Ihme juppipuhelin, en mä ikinä ostais sellaista". "Huomisesta lähtien noudatetaan työpaikalla uutta protokollaa". - "Just joo, taas joku idioottisysteemi, joka ei kuitenkaan toimi". "Voitaisko järjestää vaikka myyjäiset rahankeruutarkoituksessa". - "Ihan tyhmä idea, ei sinne kukaan kuitenkaan tule tähän aikaan vuodesta"...). Ikävää tyrmäämisessä on se, ettei tyrmääjä tiedosta välttämättä itse tapaansa tyrmätä. Toinen ikävä puoli on se, että tyrmättävä kärsii tyrmätyksi tulemisesta, etenkin jos se on jatkuvaa, kuten työpaikalla usein tapahtuu. Työpaikalla saattaa jäädä tyrmääjien takia iso potentiaali käyttämättä. Parisuhteessa tyrmätyksi tuleminen vie mehut väkisinkin. Tyrmääminen yksinkertaisuudessaan tarkoittaa sitä, että toinen esittää kantansa tai ideansa tai mielipiteensä, ja toinen vastaa siihen negatiivisesti tai väheksyvästi tai muuten vaan ivallisesti.




Enneagrammimaailmassa tyrmäämistä voisi kai verrata vastustamiseen. Siellähän löytyy yksi triadi, joka vastustaa luonteenomaisesti, koska se on näiden kolmen persoonallisuustyypin strategia selvitä tästä maailmasta. Tämä ei nyt tarkoita sitä, että nämä "kehotyypit" nimenomaan ovat tyrmääjiä, ja itse asiassa jokaisella triadilla onkin omat strategiansa; "mielityypit" puolustavat ja "sydäntyypit" vaikuttavat. Kukin tyyppinsä mukaisesti. Vastustaminen on yksi tapa toimia elämässä, ja senkin voi halutessaan tehdä taidolla, ketään loukkaamatta. Ongelma on se, jos vastustaminen, tai tyrmääminen, tapahtuu tieten tahtoen, tarkoituksella olla vastahankaan ihan vaan "periaatteen vuoksi". Jos aina ja ikuisesti on sitä mieltä, että "vain minä osaan ja muut ovat tahvoja, eikä muiden mielipiteillä ole hitonkaan väliä", niin käsissämme luultavasti on tyrmääjä.




Tyrmääjä syö toisen ihmisen energiaa. Tyrmäämiseen ei kuitenkaan tarvitse alistua, toisin kuin nyrkkeilyssä, missä pää lentää kanveesiin tyrmäyksen seurauksena, tahtoi tai ei. Meille jokaiselle on annettu valinnan mahdollisuus: voimme tulla tyrmätyksi tai ohittaa olankohautuksella koko tyrmäysyrityksen. Jos huomaa toisen yrittävän lannistaa tai masentaa tai vähätellä tai maalaavan piruja seinälle, voi aina ajatella, että "se on sinun tyylisi, ja sinun ongelmasi, jos et näe elämän positiivisia puolia, eikä se vaikuta minun elämäntapaani". Tai voit todeta hiljaa itseksesi: "mielenkiintoista". Sillä onhan jokaisen ajatusmaailma aina ja ikuisesti erittäin mielenkiintoinen, vai mitä.




Muutama käytännön neuvo tyrmääjälle (tai stressaantuneelle):
- Muistathan etteivät kiistely ja vastakkainasettelu välttämättä stimuloi muita ihmisiä yhtä paljon kuin itseäsi.
- Opettele neuvottelemaan.
- Opi tunnistamaan milloin olet tuomitseva ja joustamaton: voitko opetella näkemään harmaankin sävyt?
- Opettele olemaan epätäydellinen.
- Oletko ihan varma, että asiat voi tehdä vain yhdellä tavalla?


Lupasin jossain vaiheessa avata Enneagrammia lähemmin. Tuota pikaa se tapahtuu... Tämän postauksen aihe tuli napattua ihan ex tempore radiosta, kuten alussa totesinkin. Tämän päivän työelämässä nimittäin tyrmääminen on oikea ongelma, siksi aihe kiinnostaa.




Loppukevennys: Jos jostain ihmisestä sanotaan, että hän on "tyrmäävän kaunis", niin onko se positiivista vai negatiivista...? --- Minä tyrmään nyt itseni nauttimalla jumalaista punaviiniä. ---

perjantai 14. lokakuuta 2011

Deilig Bergen

Kolmen päivän reissu Bergeniin, Norjaan, on nyt kaunis muisto. Puoliso on aina kehunut Norjan kauneutta, onhan hän asunut ja tehnyt töitä useita vuosia Stavangerissa. Komeat olivat maisemat, ja varmasti teemme seudulle vielä matkan perheen kesken. Maanantaina lensin matkaseurueen kanssa Tukholman kautta Bergeniin, Fleslandin lentokentälle. Tulipahan testattua Norwegian Air, uusin tulokas Suomen lentoyhtiötarjonnassa, ja hyväksi havaittua. Mitä tulee Bergeniin, niin kaupunkilaiset eivät pidä itseään norjalaisina vaan nimenomaan bergeniläisinä. He ovat ihan oma kansansa nimittäin. Ja ylpeitä bergeniläisyydestään. Bergen on vanha hansakaupunki, ja Norjan toiseksi suurin kaupunki.



Majapaikaksemme oli valikoitunut Hotel Grand Terminus, jolla on merkittävä historia Bergenissä. Sanotaan että hotellilla on oma kummitus, joka näyttäytyy silloin tällöin jottei häntä unohdettaisi. Asuihan hän aikanaan hotellin paikalla sijainneessa orpokodissa. Hotel Grand Terminus päätettiin rakentaa traagisen tulipalon seurauksena: vuonna 1906 nimittäin iso osa Bergeniä paloi poroksi, kun öljylamppu sytytti varaston Strandgatenilla. 3000 ihmistä jäi kodittomaksi tuona yönä. 400 rakennusta paloi poroksi, mukaan lukien neljä hotellia. Siispä tarvittiin uusi hotelli, ja mielellään korkeatasoinen sellainen.



Hotelli avattiin 20.4.1928 ja se maksoi 2,1 miljoonaa kruunua. Jokaisessa hotellin 115 huoneessa oli tuolloin lavuaari, mikä oli siihen aikaan luxusta. Tammipaneloidut seinät, kiviportaikot, parkettilattiat, kristallikruunut, vaikuttava ala-aula, katedraalimaiset ikkunat, huoneiden tapettiseinät; kaikki huokui ylellisyyttä. Nykyään hotelli on perheomisteinen ja sitä remontoidaan pikku hiljaa entiseen loistoonsa.



Bergenin tärkein nähtävyys lienee kaapelivaunu, Floibanen, joka on ainoa laatuaan Skandinaviassa. Vaunu vie 320 metrin korkeuteen (meren pinnasta) ja näkymät yli Bergenin ovat huikeat. Täältä aukeaa vuonoseudun koko kauneus henkeäsalpaavalla tavalla. Ja kun korkealla ollaan, niin huipulla myös tuulee, joten lämmintä päälle. Floyenin huipulta löytyy lukuisia patikointireittejä, samoin kuin ravintola ja lasten leikkipuisto.




Toinen "pakollinen" nähtävyys on tietenkin Femte i Andre Bar. Baari sijaitsee Strand-hotellin tiloissa, osoitteessa Strandkaien 2. Baarin ehtoisa isäntä Hans Bru on "aina paikalla" ja pitää hyvää huolta asiakkaistaan ja kertoo mielellään baarin historiasta. Täällä pääset nauttimaan norjalaisia akvaviitteja, joko mielikuvituksellisten cocktailien muodossa, tai ihan omana itsenään. Norjahan on kotipolton luvattu maa, ja akvaviitillakin on pitkä historiansa. Älä unohda maistaa Bergens Aquavitia, jota myös konjakiksi mainostetaan.



Sisäänkäynnin ulkopuolella on patsas, joka esittää etsivää nimeltä Varg Veum. Tämä fiktiivinen hahmo on kirjailija Gunnar Staalesenin hengentuote. Staalesenin ensimmäinen rikosromaani julkaistiin v. 1977 ja vuosien varrella kirjoja on ilmestynyt jo lukuisia. Romaanien sankari Varg Veum on Sherlock Holmesin ohella kirjallisuuden ainoita etsiviä, joilla on pysyvä konttori. Varg Veumin konttori sijaitsee Femte i Andre Barin kupeessa, ja sinne voivat baarin asiakkaat kurkistaa. Baarista saa muuten jokaiseen Staalesenin romaanin juoneen sidotun drinkin, 30 erilaista. Tuottelias kirjailija ja innovatiivinen baarimestari, sanoisin.



Sataman kalaravintolat ovat viehättäviä, samoin kuin somat bergeniläistalot yleensäkin. Hauskan näköistä on talojen sijainti rinteessä, mahtaa olla upeat näkymät. On täytynyt rakentamisenkin olla haastavaa... Bergenistä löytyy ihania vaatekauppoja ja sisustusliikkeitä, ja hinnat Suomen tasoa. Villatuotteita löytyy luonnollisesti joka lähtöön. Kalaa tuli syötyä kumpaisenakin iltana, ja hyvää oli. Kuulemma nyt on se aika, kun ruokavalio muuttuu lammaspainotteiseksi, aina jouluun asti. Jouluherkku on sekin, yllätys yllätys, lammas.



Säästä sen verran, että Bergenissä sataa 2,5 metriä vuodessa. Sadepäiviä on vuodessa vähintään 250... Toisaalta, lumesta ei juurikaan tarvitse kärsiä, ja talvellakin lämpötila harvoin laskee miinus viiden asteen alapuolelle. Kesällä on 20-25 astetta lämmintä. Paras aika vierailla vuonoseuduilla on touko- ja kesäkuu, ovathan ne myös vähäsateisimmat kuukaudet. Kartanonrouvalle tämä ilmasto sopisi paremmin kuin hyvin. Katukuvasta muuten huomasi, ettei sade hetkauta paikallisia pätkääkään, ja sadevarusteet ilmestyvät taianomaisesti esiin tarvittaessa. Hiukan meitä suomalaisia häkellytti, kun isännät vetelivät jalkaansa kalosseja. Harvinaista Suomen olosuhteissa, vaikka sataahan meilläkin ihan riittävästi.



Saimme siis sadetta ja auringonpaistetta vuorotellen. Näimme kauniita vuonomaisemia ja somia lampaita. Söimme maukasta (kala)ruokaa. Kuuntelimme mielenkiintoista norjan aksenttia - välillä hyvällä, välillä huonolla menestyksellä. Oikein mukava reissu kaiken kaikkiaan. Varmasti palaan takaisin Norjaan, kokemuksesta rohkaistuneena.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Dagen efter




Nyt on markkinarytäkkä koettu ja taakse jätetty. Kansaa kuhisi niin paljon ettei todeksi voi uskoa. Ilmeisesti martat todellakin ovat in. Ja toisekseen, sekä keskeinen paikka että kaunis sää olivat puolellamme. Me Karjalaiset Martat saimme reseptikirjaamme myytyä valtaisat määrät. Taitaa olla lisäpainoksen paikka mitä pikemmin. Tässä kuva kannesta:


Minulta saa tilata reseptikirjaa jos kiinnostaa, hintaan 18,- euroa.

Tehokas ja ahkera Liisa-marttamme oli luonut kahvilaan viehkeän tunnelman mm. villiviinin oksilla, tuikuilla ja yrttiruukuilla:


Liisan ja allekirjoittaneen vilkas mielikuvitus (köyhän halvin huvitus...) tuotti neuvontapisteeseen "mummon nurkkauksen", joka näytti tältä:


Huomasittehan asiaankuuluvan räsymaton, perinteisen ristipistotyön ja pitsiliinat, kehrääviä kissoja unohtamatta? Käsityöpisteessä opeteltiin isoäidin neliön virkkaamista, ja löytyihän sieltä sellainenkin erikoisuus kuin neuleharppu. Lieneekö lukijoille tuttu? Itselleni oli aivan uusi tuttavuus. Sopii kuulemma mielenterveysongelmaisille... Kartanonrouva ryhtyy tämän vekottimen ystäväksi samoin tein! Lisäksi neuvontaa annettiin sieni- ja ekoasioissa.



Kartanonrouvan työpiste oli arpavoittojen jakaminen. Neljäsataa arpaa myytiin kahdessa tunnissa loppuun ja kuhina palkintojenjakopisteessä oli sellainen, ettei siitä oikein mitään mielikuvaa jäänyt. Kaksi tuntia on niin sanotusti kadonnut jonnekin tietämättömiin. Ruuhkasta selvittiin, palkinnot saatiin jaettua suurin piirtein oikein ja kurantisti, ja toivottavasti onnekkaille jäi hyvä mieli. Näillä tuloilla katetaan tilan vuokra ja lehti-ilmoittelu, joten hyvään tarkoitukseen arpatulot menivät.

Markkinaidean äiti ja päivän kruunaamaton kuningatar on kuitenkin rakas Liisa-ystäväni. Kunnia sille jolle se kuuluu:



Suomen- ja ruotsinkieliset martat ovat nyt löytäneet yhteisen sävelen, ja toivottavasti tämä ensimmäinen markkinatapahtuma johtaa jokasyksyiseen traditioon. Eläköön martat!




perjantai 7. lokakuuta 2011

Monenkarvaista kyläilijää

Kun vanhan ajan sähkötolpat vielä kulkivat tontin rajalla, oli aamusella kiva seurata kylpyhuoneesta käsin oravien taiteilua sähköjohdoilla. Nyt ei ole tolppia enää, ja sähköt vedetty maan sisään, mikä siis toki parempi turvallisuuden kannalta. Oravien sijaan ikkunasta on seurattu joka-aamuista fasaanien tepastelua pihamaalla. Välillä kiipeävät, vai pitäisikö sanoa lennähtävät, pergolan riu'ulle istumaan, tahi puutarhapenkille. Tästä kuvasta päätellen potkupallokin kelpaisi harrastukseksi:


Tänä aamuna meinasi lipsahtaa kahvinporot pöydälle, kun pihamaalla tepastelikin kettu repolainen (viroksi muuten rebane). Oli muhkea otus, hyvin syöneen näköinen veijari. Ettei olisi pistänyt fasaaneitamme lihoiksi ja parempiin suihin. Ei nimittäin näkynyt niitä veikkosia tänä aamuna pihamaalla käyskentelemässä. Harmikseni en ehtinyt napata kuvaa reposesta. Korvikkeeksi tarjoan tällaista kaveria:



Tyttären kanssa bongasimme taannoin pururadan tuntumasta suomenhevosia raivauspuuhissa. Nämä kaverit ovat kulmillamme yleensä talvinen näky, kun jään yli käyvät läheisillä saarilla puusavotassa. Tällä kertaa raivasivat urheilukentän laitamia:


Viime yönä saatiin ihan toisensorttinen yövieras. Virolainen ystävämme oli jäänyt laivasta varausvirheen takia, ja kyseli yösijaa. Sellainen löytyy aina ystäville. Olipa kiva aamukahvilla jutella maailmanmenosta ja vaihtaa ajatuksia Viron ja Suomen asioista ja taloustilanteesta. Tapaamisemme ovat aina yhtä antoisia. Eikä rakkaus Viroon taida sekään kuolla koskaan.



Kartanonrouva on innostuneella mielialalla. Marttojen kanssa ollaan saatu aikaiseksi aivan mahtava satasivuinen reseptikirja, jonka ammattitaitoisena taittajana toimi paikallinen kuva-artesaani Tea Itkonen. Lehdistössä ja radiossa olemme saaneet mukavasti palstatilaa ja julkisuutta sekä kirjan että markkinoiden tiimoilta. Kartanonrouvakin oli ihmeissään kun radiolähetystä tehtiin täältä omasta kodistamme käsin; toimittaja vaan käynnisti pihamaalla seisovan autonsa, joka toimi lähettimenä, ja haastatteluun tarvitsi vain mikrofonin. Voi tätä nykytekniikkaa!



 Marttojen Markkinat siis huomenna lauantaina 8.10. Porvoon VPK-talolla klo 10-15. Sekin on merkittävä tapahtuma, koska ensimmäisen kerran kaupunkimme historiassa suomen- ja ruotsinkieliset marttayhdistykset toimivat yhdessä. Nyt on martoissa tekemisen meininkiä!



Mukavaa viikonloppua!