"Mun syömmeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton."

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Ostaako vaiko eikö

Mielenkiinnolla seuraan kotikaupungin puotipolitiikkaa. Kaksijakoisella tunteella. Idyllisen vanhankaupungin puotipuksut yrittävät herätellä kaupunkilaisten ostohaluja mitä moninaisimmilla keinoilla: on Shoppailun yötä, on shoppailua Downton Abbey -tyyliin, ja ties mitä muuta. Samalla riidellään siitä saako vaiko eikö vanhan kaupungin mukulakivikujilla ajaa autoilla, riidellään siitä saako vanhan kaupungin torilla käydä torikauppaa. Täältä merellisen vanhan kyläyhteisön etäisyydeltä koko touhu näyttää lähinnä huvittavalta.



Allekirjoittanut ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää miten autolla ajaminen vanhassakaupungissa voisi millään muotoa lisätä shoppailua. Eihän autoja kuitenkaan voi pysäköidä näiden pikkupuotien oven eteen. Sama kai se on missä parkkipaikka sijaitsee, kunhan sellainen löytyy, edes kohtuullisen kävelymatkan päästä (tässä tapauksessa sadan metrin päässä...). Sen verran on tullut maailmaa kierrettyä, että tiedän Euroopassa suosittavan kävelykatuja, joiden varrella pienet puodit menestyvät oikein hyvin, ilman autoliikennettäkin. Sitä paitsi asukkaiden kannalta autoliikennettä todellakin pitää kapeilla kujilla vähentää, koska tärinä ei ole vanhoille perustuksille hyväksi.



Toinen kiistanaihe, torikauppa, oli sekin huvittavuudessaan vailla vertaa. Siis torikauppaa vanhalla torilla - onpa pöyristyttävä ajatus? Kuulemma torikauppa syö pikkupuotien asiakaskuntaa... Anteeksi tyhmyyteni, mutta eikö se päinvastoin lisää sitä? Kun lähdetään tarkoituksella toritarjontaan tutustumaan, niin samalla kävellään vanhan kaupungin kujia ja piipahdetaan muissakin kaupoissa. Ja huom: kävellään (!), koska autolla ei (onneksi) pääse. Jalankulkijat piipahtavat kauppoihin, autoilijat ajavat ohi. Niin se menee.



Väkisinkin tulee mieleen, että puotipuksut siirtävät vastuun yritystensä menestyksestä - tai menestymättömyydestä - muille kuin itselleen, kuten olosuhteille ja "tyhmille" päättäjille. Vastuuta omasta  pärjäämisestä ei haluta ottaa, vaan keksitään tuhat ja yksi tekosyytä miksi kauppa ei käy. Kehotan katsomaan peiliin. Hyvä tuote myy, ja houkutteleva kauppa vetää asiakkaita. Vanha kaupunki jo itsessään on menestystuote, jota harvalla kaupungilla maassamme on tarjota. Pois turha valitus ja avuksi innostunut asenne. Ja ennen kaikkea innovatiivisuus.



Kolikon toinen puoli onkin se, että shoppailu ei kanna pitkälle, asiakkaan näkökulmasta. Shoppailu on yksi tapa yrittää purkaa omia turhaumiaan ja hakea elämään sisältöä. Kun kaapit ovat täynnä tavaraa, tulee siitä (vääristynyt) turvallisuuden tunne, joka kantaa valitettavan lyhyen aikaa. Entisenä himoshoppaajana, nykyisenä harkitsevana kuluttajana karsastan shoppailua pelkästään shoppailun ilosta. Tämä maailma hukkuu muutenkin tavaraan ja tavarakeskeinen arvomaailma ei henkisesti paljon anna. Osta mutta osta harkiten. Mieti tarkkaan tarvitsetko kyseistä tavaraa vai et. Ostatko sen vain täyttääksesi elämäsi tyhjiä koloja?



Niinpä niin, asioilla on aina monta näkökulmaa. Kartanossa harrastetaan feng shui -siivousta säännöllisesti, jotta turha roina saadaan talosta ulos ja näin hyvä energia kiertämään puhtailla pinnoilla. Välillä hyvällä, välillä huonolla menestyksellä. Aika ajoin on sitten kiva käydä hakemassa vanhan kaupungin söpöistä puodeista jotain uutta ja nättiä kotia koristamaan. Elämä on.



sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Turhautunut(ko)

Poika teki aamulla lähtöä kouluun ja esitti kommentin: "Meinaatko koko päivän istua siinä tallenteita katsomassa?" Allekirjoittaneella oli aamukahvit menossa, Emmerdalen kera luonnollisesti. Lapset ehtivät kahdeksan kuukauden työputkeni aikana tottua siihen, että lähdin töihin ennen kukonlaulua. Nyt elämä on taas palannut "kartanonrouva-rutiiniin": kiire ei ole minnekään. Taloudellinen huoli tosin painaa raskaasti, sehän on selvä.



Itsekin ihmettelen sitä miten nopeasti tähän uuteen "vanhaan" elämäntyyliin sopeutuu. Totuuden nimessä on sanottava että ehdin tehdä paljon enemmän asioita, myös kotona, kun olin päivätöissä. Nyt aika menee haahuiluun. Ja aivan liikaa ehtii istua niiden tallenteiden ääressäkin. Koska rahahanat menivät työn mukana kiinni, oli olosuhteiden pakosta irtisanottava siunattu siivooja. Mikäs siinä, ehdin siivota itsekin, ja rehellisesti sanottuna jopa paremmin. Vaan ei siivoamisellakaan saa päiviä tyystin täytettyä. Ennen kuin edes ehdotatte, en tule teille siivoamaan... Minä inhoan siivoamista, periaatteessa, mutta tykkään valtavasti siitä miltä siivottu huusholli näyttää. Aikamoinen dilemma siis.



Tunnustan etten ole koskaan opettanut perhettäni huushollaamaan: se on aikojen alusta lähtien ollut minun "etuoikeuteni". Toki kotiäitinä se oli luonnollistakin. Ei tässä perheessä osata edes sänkyjä pedata. Tosin, saamieni sisäpiiritietojen mukaan puolisoni on ainut, joka on saanut petaamiseen ihan koulutuksen (puhun armeijasta...). Toisaalta ajattelen niin että normaaliälyllä varustettu ihminen oppii asiat sitten kun niiden aika on. Omassa huushollissaan nämäkin lapsukaiset joutuvat tekemään arkirutiinit ihan itse. Tehdessä oppii. Learning by doing. Puoliso luottanee siihen, että pysyttelen maisemissa...



Laitettiin tyttären huoneen värimaailma kolmannen kerran (yhdessätoista vuodessa) uuteen uskoon. Sanoin hänelle että yhtään remonttia ei tässä huoneessa enää tulla tekemään, ainakaan meidän toimestamme. Uudet omistajat saavat sitten aikanaan tehdä mitä lystäävät. Kieltämättä huone on nyt ihan teinin näköinen. Viihdyn siellä itsekin niin hyvin, että käyn huoneessa salaa unelmoimassa, kun tytär on koulussa... Tällaisiin hommiin siis on nyt intoa. Samaten yhdistystoiminnalle. Olen viime vuonna aika reippaasti laiminlyönyt niitä yhdistyksiä, joissa olen (mukamas) aktiivisesti mukana. Olin myös laittanut oman koulutukseni Enneagrammi-ohjaajana ikään kuin taka-alalle, ja siihen tulee nyt muutos. Tosin tunnustan olevani hiukan huono markkinoimaan itseäni. Uskon että saan siihen tukea lähiaikoina kuitenkin. Yhdessä olemme enemmän.



Koska aikaa ja energiaa on vapautunut, olen into piukassa uudelleensisustamassa huushollia. Perheenpää ei tykkää, sen voin sanoa. Yleensä sisustusideani tietävät työtä hänelle... Oikein kadehdin naisia, jotka tuosta noin vaan maalaavat ja tapetoivat ja osaavat ruuvata hyllyjäkin paikoilleen. Siinä suhteessa meidän perheessämme ainakin on "perinteiset roolit": herra hoitaa kaikki tekniset asiat siinä missä minä huushollaamisen. Joku roti on oltava. Enpä ole erityisen innokas vaihtamaan autonrenkaitakaan, saatika ajamaan nurmikkoa tai putsaamaan rännejä. Näin on hyvä. Pientä oveluutta tosin täytyy käyttää, että saan herran ymmärtämään uudelleensisustamisen tärkeyden.



Ehei, en ole turhautunut. Energiani vain hakee purkautumistietä.