"Mun syömmeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton."

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Voiko hetkessä elää?

Kartanossa ei ole opittu elämään kalenterin mukaan. Yritetty toki on. Aina se kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Voiko elämää edes suunnitella kuukausiksi ja vuosiksi, edes viikoiksi eteenpäin, ja myös edetä sen suunnitelman mukaan? Joku voi, joku ei. Me emme mitä ilmeisemmin voi. Tänään raotan teille kartanon ex tempore -elämää. Kaikki eivät elä näin, luojan kiitos.


Suurin syy tähän ex tempore -elämäämme, ilman syy-sanaan liittyvää negatiivista pohjavirettä, on puolisoni, jonka aikakäsitys on niin sanoakseni "omalaatuinen". Hänen lempi-ilmaisujaan ovat mm. "ihan kohta", "ei siinä kauaa mene", ja "käyn vain pikaisesti"... Kun puoliso lähtee "pikaisesti" käymään "yhdessä paikassa", voi se tarkoittaa mitä tahansa tunnista viiteen, parinsadan kilometrin säteellä. Se täytyy sanoa että kiire hänellä ei ole koskaan. Paitsi silloin kun pitää olla kolmessa paikassa samaan aikaan... Illalla hän yleensä ei vielä tiedä mihin aamulla menee. Sellaiset sivuseikat selviävät yön tunteina, viimeistään aamukahvin aikana. Tai kenties autossa matkalla...


Eli jos meidän perheessämme lähdetään vaikkapa Tallinnaan tai mökille tai mihin tahansa ex tempore, se tarkoittaa sitä sananmukaisesti. Päätös on tehty jopa kolme tuntia ennen laivan lähtöä, ja ehditty on. Kuvaan kuuluu että lähdemme muutenkin aina viime tingassa, ja kiire tuppaa tulemaan. Paitsi puolisolle, joka "ottaa ihan rauhallisesti" ja vakuuttaa "ettei tässä mitään hätää vielä ole, hyvin ehditään". Arvatenkin kartanonrouvan on täytynyt tottua tällaiseen tyyliin vuosien varrella. Kolikon toinen puoli on se, että lomamatkoja on joskus ollut vaikea saada, kun ei pystytä vuotta aikaisemmin päättämään missä milloinkin haluamme olla, tai onko puolisolla mahdollisuutta töiltään edes lähteä. Kun hiihtolomaksi yrittää saada kahden viikon varoitusajalla  lomamatkaa, on se nykymaailmassa lähes mahdotonta. Edes kylpylälomaa ei niin lyhyellä varoitusajalla enää järjesty. Kuka oikeasti tietää missä vuoden päästä haluaa olla???


Menneinä vuosina järjestimme viisi työntekijää useamman kuukauden työkeikalle Singaporeen kahden päivän varoitusajalla. Ei olisi onnistunut jos työntekijät olisivat kaikki tyynni kykenemättömiä tekemään asioita nopealla aikataululla... Istutaanko meidän huushollissamme siis säännöllisesti alas synkronisoimaan kalentereita? Ei todellakaan. Tietääkseni puolisoni ei edes omista kalenteria. Hammaslääkäriajankin hän tallentaa päänsä sisällä olevalle kovalevylle. Joskus muistaa, joskus ei. Saattaahan hän olla "jossain ihan muualla" juuri silloin... Isovanhemmat ovatkin olleet korvaamattomana apuna lasten ollessa pieniä. Kartanonrouvalta olisivat omat työmenot jääneet tekemättä jos apua ei olisi muualta tullut.


Tänään täällä - huomenna jossain muualla. Lukijoita ei hämmästyttäne tieto siitä, ettei meillä ole vielä harmainta hajua miten uutta vuotta tässä perheessä vietetään. Siihenhän on kuitenkin vielä kolme päivää. Mikä kiire tässä on mitään vielä päättää?

maanantai 26. joulukuuta 2011

Joulu juhlista jaloin

Näinä joulupyhinä mentiin säiden suhteen laidalta toiselle. Aaton aattona tupsahti illansuussa taivaalta mitä kaunein lumisade: isoja hiutaleita leijaili maahan tunnelmallisesti. Tytärkin totesi että "joulun taikaa" selvästi, ja pitihän se lähteä lunta potkimaan ensimmäistä kertaa tänä talvena. Lyhyeen tosin loppui se ilo, kun yöllä jo ropisi sade ikkunaan. Joulupäivän vastaisena yönä saatiinkin sellainen myrsky, että ihme kun katto oli aamulla vielä tallella. Vettäkin tuli kaatamalla. Senhän arvaa että vesi nousi korkealla, yli metrin.


Jos laiturille mielit mennä, niin osta kahluusaappaat!

Porvoon jokirannassa tulvii suht säännöllisesti keväisin, vaan olipa näky tapaninpäivänä kun rantaravintolat näyttivät lähinnä kelluvilta ravintoloilta:


Jossain sääolosuhteiden välimaastossa vietettiin siis jouluakin. Perinteisesti. Näin seiskan näkökulmasta "niin kuin aina", eli vaihtelu tekisi jo hyvää... Vakaa aikomukseni on hyvissä ajoin tehdä ensi joulun suhteen vakava suunnanmuutos, tai ainakin paikkakunnan muutos. Onko se lämpimään kohti, vai sittenkin kylmään ilmastoon, jää vielä nähtäväksi. Näillä eväillä ei kuitenkaan mennä, sen olen päättänyt.


Mikään ei siis mennyt pieleen eikä mitään jäänyt hampaankoloon, ehei. Vaihtelu yksinkertaisesti vaan virkistäisi. Kartanon joulupöydässä oli sinistä, kuten kuvasta näkyy. Ruokaa oli riittävästi, tunnelma katossa, suorastaan huipussaan, lahjojakin jaettiin, joulukuusi ei kaatunut, riitaa ei syntynyt sen enempää aikuisten kuin lastenkaan kesken. Joulupäivän aamua ilahdutti mahtava tiskivuori, ja senhän jaksoi selvittää hymyssä suin kymmenen tunnin yöunien jälkeen.


Mörkö-kissa piti huolen, ettei kuusen alta hävinnyt joululahjoja ennen aikojaan.

Nyt kun joulun pyhät on lusittu, alkaa valmistautuminen uuden vuoden juhlintaan. Ja raketteja hankittava, tottakai. Padat ovat parhaita; niistä riittää pidemmäksi aikaa, eivät nouse liian korkealle ja hinta/laatusuhde kohdallaan. Vinkkinä vaan. Mitäköhän hyvää sitä uutena vuotena söisi...? Shampanjaa sentään vielä jokunen pullo jääkaapissa. Elämä on nyt pelkkää juhlaa, ja ankea tammikuu odottaa jo nurkan takana. Jaksaakohan se vielä kauankin sataa?

torstai 15. joulukuuta 2011

Joulukiireitä?

Tunnustin taannoin etten juurikaan ole löytänyt joulun tunnelmaa. Siitä huolimatta yhtä sun toista jouluun liittyvää askaretta tulee päivittäin tehtyä, ikään kuin automaattiohjauksella. Tänään esimerkiksi lähtivät punaisessa kuoressa joulukortit ystäville ja sukulaisille, yhteensä 41 kappaletta. Aika paljon? Tai aika vähän. Riippuu näkökulmasta. Tiedän että jotkut lähettävät satakin. Niin tai näin, joulukortit ovat helppo ja mieluisa tapa toivottaa läheisille Hyvää joulua, ainakin edullisempi vaihtoehto kuin joululahjojen ostaminen. Eikä sähköisessä joulukortissa ole sitä tunnelmaa, joka aidossa joulukortissa on. Joku on oikeasti istunut alas, ajatellut juuri minua ja kirjoittanut kortin, liimannut postimerkin, vienyt postilaatikkoon. Hieno traditio!



Ryhdyin ihan itseäni huvittaakseni pitämään Facebookissa joulukalenteria, jossa joka päivä muistutan lukijoita jostain jouluun liittyvästä askareesta. Se on ollut todella hauskaa hupia. Etenkään kun itse en tee niistä tuskin yhtäkään. Laatikot jäävät tässä kartanossa valmistamatta, ne haetaan kaupasta valmiina. Joulusinappia tuskin osaisin itse tehdä, enkä tiedä mitään oluen panemisestakaan. Jouluverhoja en ole eläissäni edes hankkinut. Siltikin on hauskaa miettiä mitä kaikkea voisi tehdä joulun hyväksi, jos oikein antautuisi asialle. Ihailen jouluihmisiä ihan täysillä.




Marttojen Joulukirjassa sanottiin leikkisästi jotenkin näin: "Siivoa kaapit vain jos aiot viettää joulun niissä". Aika kuvaavaa? Paljon tulee tehtyä sellaistakin mikä ei olisi edes välttämätöntä. Meihin on niin syvälle iskostettu se uskomus, että asioita "täytyy" tehdä kun aina on tehty. Varsin paljon naisen elävät uskomuksien mukaan. Epäilen vahvasti ettei miehiä kiinnosta pätkän vertaa. Miksiköhän? Haluaisinpa nähdä sen miehen, joka kirjoittelee listoja joululahjoista tai hätäilee onko varmasti kaikille muistettu lähettää joulukortti, ja mitä aattoaterialla tarjotaan... Kartanossakin herra on autuaan tietämätön jouluhässäkästä, hän kulkee omia polkujaan ja jättää huseeramisen suvereenisti vaimolle. Sentään jouluaterialta ei ole jäänyt kertaakaan pois, ilmeisesti syöminen kuitenkin kiehtoo. Joulunakin.



Mikä siis oli kartanossa se siivouspuuha, joka oli pakko tehdä ennen joulua? Roskiskaapin kuuraaminen. Mutta se kannatti. Vilkaiskaapa joskus, aika helposti sotkeutuva paikka... Siis älkää meille tulko, vaan tarkastakaa omanne, hihii.

Adventtikynttelikkö sanoi sopimuksen irti. Parempaa onnea ensi vuonna!

Tänään ajattelin leipoa tyttären kanssa pipareita. Jouluaattoaterialla löytyy sitten jokaisen ruokailijan lautaselta hänen omalla nimellään varustettu sydänpipari. Vinkkinä lukijoillekin...

tiistai 13. joulukuuta 2011

Sataa, sataa ropisee, pilipilipom

Näillä vesikeleillä saa toden totta kaivaa itsestään joulutunnelmaa. Ei auta vaikka kuinka ripustelisi jouluvaloa ja jouluhärpäkkää, tunnelma kateissa kerta kaikkiaan. Kampaaja kertoi että ihan kulman takana Askolassa on sentään hiukan lunta maassa, ikään kuin silmälumeeksi. Täällä Suomen toiseksi vanhimmassa kaupungissa ei hitustakaan. Tytär katsoo joka aamu toiveikkaana ikkunasta ulos, josko jo tänään...



Piipahdin ystävättären kanssa minilomalla Tallinnassa viikonloppuna. Sieltä löysin jo joulun fiilistä, vaikka vettä satoikin kaatamalla. Virolaisilla näyttäisi olevan synnynnäinen taito luoda tunnelmaa, kenties ihastuttava Raatihuoneentori ja muutenkin viehättävä vanha kaupunki vaikuttavat asiaan. Ja toisekseen, Tallinnan kaupunki osaa laittaa todella kauniit joulukoristelut. Tavarapaljouskin on miellyttävällä tavalla jouluista ja jopa hallittavissa, materia ei puske päälle niin sanoakseni. Koska me muuten saamme Suomessa nauttia Glühweinia ulkona taivasalla ilman valvontaa? Joulutorilla siis käyty, glögillä ja ostoksilla. No, ehtii tässä vielä suosia suomalaistakin.



Ei minua henkilökohtaisesti haittaa vähäisessäkään määrin vaikka sataisi koko talven. Harmittaa vaan niiden puolesta jotka harrastavat hiihtämistä (niinku puolison ja tyttären...). Toisaalta, säille ei mitään voi, joten turha kai sitä asiaa on harmitellakaan. Sitä tulee mitä taivas haluaa antaa. Ken tietää vaikka tammi-helmikuussa kärvisteltäisiin 30 asteen pakkasissa. Jokaiselle jotakin?



Kartanossa on jouluvalmistelut menneet tasan tarkkaan samaa rataa kuin menneinäkin vuosina. Lahjat vasta hakusessa, suursiivouksesta ei tietoakaan, joulukortitkin sitten näköjään jäivät viime tinkaan... Eräs ystävä on tehnyt "joulun ohjekirjan", jonka mukaan saa hommat hoidettua suuremmitta suruitta ja aikataulussa. Sellaisen taikaoppaan minäkin tarvitsen! Ja ikioman joulutontun...

Mukavaa Lucian-päivää, ja iloa jouluvalmisteluihin!

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Itsepäisyyspäivän jälkeen

Olipa taas kiva katsella satumaista elämää Linnan juhlissa. Kauniita juhlapukuja, präniköitä, upeita nutturoita, komeita kadetteja, entisiä presidenttejä vaimoineen. Kartanonrouvan ehdoton kohokohta on adjutanttien asettautuminen Tarden taakse riviin, pitämään huolta paitsi protokollasta myös Tarden juhlalaukusta. Muuten, mihin Tarde sitä veskaansa juhlissa tarvitsee? Eiköhän adjutanttien taskuihin mahtuisi kaikki tarpeellinen... Siksi toisekseen, adjutantit voisivat välillä hätyytellä juoruilemaan jääviä kutsuvieraita. Kättely on kättely, seurustelu hoidetaan sitten kun juhlat ovat jo käynnissä.



Taas jaksettiin iltapäivälehdissä vouhkata homopoikien esiinmarssista ja yhteisistä tansseista. Mitä väliä enää kun kaikki ovat jo kaapista ulos tulleet eikä homous ole sairaudeksi luokiteltava ominaisuus vaan valinta. Joissain asioissa olemme kansana vielä aika vanhakantaisia. Thaimaassakin on ollut kolme sukupuolta jo iät ja ajat; miehet, naiset ja ns. ladyboyt, eli naiset miehen vartalossa. Tulee mieleeni taannoin seurakunnan luottamustehtävissä eräs episodi, kun neuvoston jäsen oli varmana tietona kuullut kirkolliskokouksessa eräältä lääkäriltä, että homoutta voi parantaa... Voi pyhä sylvi sentään. No, kunnioitettu jäsen puhui vain ja ainoastaan omasta puolestaan, ei kirkon. Ja niin teki Räsäskäkin. Puhui omasta puolestaan. Harmillista että kirkko joutui niistä kommenteista sitten kärsimään kohtuuttoman paljon.



Minä nimittäin arvostan valtavan paljon seurakuntien tekemää työtä yhteiskuntamme hyväksi. Siksi olen ollut luottamushenkilönä mm kirkkovaltuustossa. Kun tulin vieläpä valituksi. Harmittaa se että liian moni kansalainen mieltää kirkollisveron ylimääräiseksi menoeräksi, kun roposet kuitenkin menevät mitä moninaisempaan toimintaan, josta pääsevät nauttimaan valtaisa määrä kansalaisia. Joskus kannattaa miettiä nenäänsä pidemmälle. Ei kirkollisveroa makseta vain siksi että pääsee kirkossa naimisiin ja saa hautapaikan siunattuun maahan sitten aikanaan. Kirkollisten toimitusten ja hautaustoimen lisäksi kirkon työsarkaan kuuluu rippileirit, perheleirit, diakoniatyö, sairaalasielunhoito, perheasiain neuvottelukeskus, iltapäiväkerhotoiminta, nuorisokerhotoiminta, eläkeläislounaat, musiikkitoiminta, pyhäkoulut, varhisleirit, palveluoperaatio Puutsi... Siis lista on häkellyttävän pitkä.


Yhtään en tiedä miten puhe kääntyi Linnan juhlista seurakuntatoimintaan... Kummallista tämä bloggaaminen välillä. No, viis siitä. Pääasia että juttua riittää, oli aihe mikä tahansa, tai johti minne tahansa. Pääsääntöisesti on parempi kuitenkin että loppujen lopuksi ajautuu omalle kotiovelle...

*** 

Sadastayhdeksästäkymmenestäyhdestä Mannerheim-ristin ritarista on tämän päivän jälkeen elossa enää yksi, Kauko Gerdt. Kaarlo Nykänen kuoli tänään. Viimeistä viedään, ja näiden kunniakkaiden miesten jälkeen ei itsenäisyytemme saavuttamisen puolesta kerro enää mikään muu kuin historiankirjat. Muistakaamme että itsenäisyyspäivää kuitenkin juhlitaan urhoollisten miesten muistoksi, ei glorian ja näyttäytymisen takia.

torstai 1. joulukuuta 2011

Dumela

Olen iloinen siitä, että bongasin pari viikkoa sitten tv:stä (pitkästä aikaa) kivan sarjan. Kyseessä on Alexander McCall Smithin romaanien pohjalta tehty BBC:n minisarja Naisten etsivätoimisto nro 1. Kenties lukijat ovat jo kirjoihin tutustuneetkin? Minä en ole vielä ehtinyt, vaikka suunnitelmissa on. Ensimmäinen Mma Ramotswe -dekkari ilmestyi jo 1998 ja sen jälkeen niitä lienee julkaistu jo tusinan verran, suomennettukin kai jo muutama. Ainakin tv sarja on hyvin tehty ja siinä herkutellaan upeilla Afrikan maisemilla ja letkeällä afrikkalaismusiikilla. (Koska en ole kyseisessä maanosassa käynyt enkä siten omaa kuvagalleriassani Afrikkaan liittyviä valokuviakaan, niin liitän kuvitukseksi toisen maanosan, Amerikan, kuvasatoa. Tarkemmin Floridasta, Disney Worldista.)



Mma Ramotswe on muodoiltaan runsas naisihminen, nelissäkymmenissä, ja hän ratkaisee erinäisiä rikoksia, katoamisia, varkauksia sun muita ongelmia luontevasti ja hötkyilemättä, aseinaan elämänviisaus, maalaisjärki ja intuitio, taloudellisena turvanaan isänsä jättämä perintö. Avustajana toimii tiukkasävyinen ja suoraselkäinen sihteeri Mma (Grace) Makutsi, joka pitää käytännön asiat rullaamassa. Ja rakastaa konekirjoittamista. Mma Ramotswen henkinen tuki ja ystävä on autokorjaamon omistaja Rra Matekoni, joka on auttamattoman rakastunut Mma Ramotsween.



Mma Ramotswe lukee ongelmia kohdatessaan "Yksityisetsivätyön periaatteet" -kirjaa ja juo kauniista kukkakupista Rooibos-teetä, näillä eväillä toimisto pyörii. Vanha ja parhaat päivänsä nähnyt pick-up vie sinne missä Mmaa tarvitaan. Mma Ramotswe on huono rahastamaan, joten säntillinen sihteeri pitää huolen siitä, että hinnoistakin sovitaan asiakkaan kanssa. Vaikka Mma Ramotswe on kiltti, ystävällinen ja sydämellinen nainen, hänestä löytyy tiukkuuttakin kun sitä tarvitaan. Sarjasta tulee niin hyvälle tuulelle, että suosittelen sitä lämpimästi (Yle1 keskiviikkoiltaisin). Itse olen päättänyt haalia alkuperäiset kirjat käsiini mitä pikemmin.



Tapahtumat sijoittuvat etelä-Afrikkaan, Botswanaan, ja siellä tarkemmin pääkaupunkiin Gaboroneen. Botswanan tasavalta on 1,5 miljoonan asukkaan vauras monipuoluedemokratia, jossa presidentillä on laajat valtaoikeudet. Vauraus perustuu timanttikaivoksiin. Turismiin on satsattu viime aikoina ja maahan voi tehdä hinnakkaita luontosafareja. Valuutta on pula. Maan pinta-alasta 85 % on Kalaharin autiomaata. HIV-tilanne on yksi maailman synkimmistä; peräti neljännes aikuisväestöstä on saanut virustartunnan. Lisäksi kansalaisia niittää tietyt muutkin Afrikkaan valitettavasti liittyvät taudit, kuten malaria, bakteeriperäinen ripuli, A-hepatiitti ja lavantauti. Rokotukset siis kuntoon jos safarille aiot lähteä!


P.S. Dumela on tervehdys.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Nisse in memoriam

Kirjoitin jossain aiemmassa blogissani siitä miten ja miksi aikanaan Hamariin päädyimme. Tänään kerron teille Nissestä ja Annelista, naapurin ihanasta pariskunnasta. Nissen saatoimme viime viikolla viimeiselle matkalleen, 78 vuoden iässä. Nissellä ja minulla oli sama syntymäpäivä, kesäpäivän seisaus, ja vuosia välissä tasan 30. Meillä synkkasi alusta asti, sehän selvä, samanlaiset luonteet...



Siinä vaiheessa kun rakennuslupaa talolle piti hakea, päätimme itse kiertää kuulemassa naapurit ja hakemassa papereihin allekirjoitukset. Ei niinkään säästösyistä, vaan siksi että näin tutustumme samalla tuleviin naapureihimme. Nisse ja Anneli asuivat rajanaapureina, ja meidän talomme tuli heidän merinäköalansa eteen, tontille jossa koskaan ei ole taloa ollutkaan. Muistan kuinka Nisse vei meidät yläkertaan heidän makuuhuoneeseensa ja näytti minkä upean näkymän talomme tulee pilaamaan. Toki hän ymmärsi sen, että kaavoitetulle tontille saa ja voi rakentaa, olivat naapurit mitä mieltä tahansa. Alku oli siis hiukan hankala, mutta lopussa kiitos seisoi.



Meistä tuli kaikesta huolimatta hyvät naapurukset keskenämme. Nisse ja Anneli olivat kuuluja kadullamme siitä, että naapureiden lapset olivat heidän erityissuojeluksessaan. Sen tiesin että tyttäremme kävi parhaan ystävänsä Laurin kanssa säännöllisesti mehulla ja keksillä Nissen ja Annelin keittiössä, mutta vasta vuosia myöhemmin selvisi, että he ovat lisäksi aina hakeneet naapuritalosta myös ns. lauantaikarkit. Kaikki kadun lapset ovat vuorollaan olleet tervetulleita vieraita Nissen ja Annelin kodissa. Vuosien varrella olemme nostaneet maljan yhteisen syntymäpäivämme merkeissä, jo vuosia Anneli ja Nisse ovat olleet vakiovieraita jouluaattopöydässämme. Tyttäremme syntymäpäivilläkin he ovat käyneet kaikki nämä vuodet.



Anneli oli puutarhaihminen ja hän ihaili suuresti ruusupenkkiäni ja siinä kasvavia upeita Ingrid Bergman ryhmäruusuja. Välillä hän vaan seisoi rappusillaan ja katseli ruusupenkkiäni, välillä hiippaili pihaan niitä tarkastelemaan. Kukkiin liittyy sellainenkin tarina, että Roosan ja Laurin ollessa vilkkaita taaperoita, he päättivät kerran tehdä tulppaanisoppaa isossa padassa ja siihen tarkoitukseen kävivät katkomassa Annelin kukkapenkistä tulppaanit. Siitä nousi melkoinen älämölö. Kun lapset oli toruttu, he saivat taas mehua ja keksiä, ja sitten Anneli paljasti heille, että kadun isommat lapset ovat tehneet saman tempun omana taaperoaikanaan. Anneli oli aika joustava ja ymmärtäväinen ihminen siis. Ja erityisen lapsirakas. Hänellä ja Nissellä ei yhteisiä lapsia ollut.



Nissellä oli tapana kävellä ovesta sisään sen enempää koputtelematta, niin kuin maalla on ollut tapana. Välillä ihan pelästyin, kun hän yhtäkkiä seisoi keskellä keittiötämme. Ei se minua ole koskaan häirinnyt kuitenkaan. Kun Anneli puolitoista vuotta sitten joutui hoitokotiin Alzheimerin taudin takia, otin Nissen enemmän siipieni suojaan ja kuskasin häntä joskus kauppoihin tai vein kahville tai Annelia katsomaan.Viime jouluna Nisse oli yksin joulupöydässämme, kun Annelia ei kotiin enää hoitokodista laskettu. Tuntuu oudolta ettei hän tänä jouluna enää istukaan seuraamme. Nissekin sairastui samaan julmaan tautiin, Alzheimerin tautiin, ja se osoittautui hänen tapauksessaan hyvin aggressiiviseksi.



Nisse oli temperamenttinen mutta sydämellinen ihminen. Hän tykkäsi halailla ja tuoda suklaata ja kukkia. "Minä niin tykkään sinusta", hän kuiskasi joskus korvaani, salaa muilta. Nisse oli aina liikkeellä ja aktiivinen, keilasi ja kävi onkimassa, lakaisi kotikatuamme ja talvisin kolasi, tuli välillä pihaamme asti lumitöitä tekemään. Puoliso sanoi joskus leikillään, että "nyt Nisse tulee jo vähän liikaa reviirille". Vitsaili tietysti. Kivahan se oli, että Nisse oli huolehtivainen. Hän se organisoi laiturikunnostuksetkin ja auttoi muita venehommissa voimiensa mukaan. Kun hän näki aidan yli, että meillä on pihahommia käynnissä, oli hän kohta jo mukana menossa. Syksyisin Nisse keitteli omenahilloa ja muisti aina tuoda purkillisen meillekin.


Nisse lumitöissä

"Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole", sanotaan muistokirjoituksessa. Nisse rakasti erityisesti kesää, olihan hän kesän lapsi niin kuin minäkin, ja harmi oli ettei hän päässyt viime kesästä nauttimaan täällä rakkaassa Hamarissaan, vaan joutui jo keväällä akuuttihoitoon. Toinen rakas paikka Nisselle oli Gotlanti, Ruotsissa. Hän oli ollut siellä sotalapsena, ja sinne jäi pala sydämestäkin. Nisse kävikin joka kesä tapaamassa toista perhettään saarella. Ruotsin-perhe oli mukana muistotilaisuudessa, ja "Ruotsin-veljelle" Nissen poismeno näytti olevan erityisen raskasta. Alzheimer on kuitenkin niin katala sairaus, että parempi näin. Niin yritän itse ajatella.



Siunaustilaisuus oli erityisen kaunis ja oman erityispiirteensä siihen antoi se, että neljä lasta kotikadultamme osallistui siunaukseen kesken koulupäivän. Roosalle, Laurille, Juholle ja Onnille Nisse oli erityinen henkilö. Melkein kuin oma pappa.

Tällainen tarina tänään. Lukijoille tuntematon ihminen, mutta meille tärkeä. Tämä oli minun muistokirjoitukseni mukavasta naapurin vaarista.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Hyvää adventtia!

Tänään vietetään, vesisateessa, ensimmäistä Adventtia. Tästä alkaa joulun odotus. Ja adventista alkaa myös uusi kirkkovuosi. Tämän ensimmäisen adventtisunnuntain väri on ilon väri, valkoinen. Adventtikynttelikkö on kartanossakin kaivettu esiin. Adventtina ei julkisivuja kiillotella eikä asioita kaunistella; elämän rosoisuus ja sielun arvet saavat näkyä ja tuntua. Paikallislehdessämme oli hienosti tuotu esiin ensimmäisen adventin syvin olemus: lehdestä löytyi henkilötarina niin kodittomasta, uskon löytäneestä alkoholistista kuin tsunamissa loukkaantuneesta ja kolme vuotta psykoterapiassa käyneestä taiteilijastakin.


Kuinkakohan paljon me noudatamme traditioita elämämme varrella? Tapoja ja tottumuksia joita on "tapana tehdä", "pakko tehdä", "kuuluu tehdä" tai "niin on aina tehty". Adventtiinkin liittyy monta traditiota. Adventtikynttelikön esiin nostaminen. Ensimmäinen jouluateria, ns. pikkujouluateria. Joulukoristeiden ripotteleminen ympäri huushollia. Ulkojouluvalojen asentaminen. Ensimmäisten pipareiden leipominen. Glögin lämmittäminen. Jouluverhojen vaihtaminen ikkunoihin. Mitä kaikkea sitä nyt onkaan.



Joulua kohti mentäessä "pakko-asioiden" lista senkun kasvaa. Onko joulukalenteri jo hankittu lapsille? Lahjoja täytyy pikku hiljaa ostaa/valmistaa/paketoida, ettei jää viime tinkaan. Joulusiivous: se tarkoittaa koko huushollin luuttuamista viimeisen päälle, yhtäkään kaapin takanurkkaa unohtamatta. Ennen vanhaan kannettiin huonekalutkin ulos, että saatiin puhdasta. Ei ainoastaan puhdasta, vaan putipuhdasta! Työssäkäyvillä riittää "pakollisia" glögitilaisuuksia ja pikkujouluja sun mitä kissanristiäisiä. Pakko pakko pakko. Kiire kiire kiire. Ei uskoisi että joulu on perimmiltään rauhan juhla. Olethan muistanut leikellä mielenkiintoisia ruokareseptejä naistenlehdistä? Tokihan valmistat laatikot ihan itse alusta alkaen?



Pääsiäisenä on pakko syödä lammasta ja jälkiruoaksi pashaa tai mämmiä. Vappu on pakko viettää kossulaseja kohotellen silliaamiaisella ja kärsiä loppupäivä "aikaisesta" krapulasta. Juhannuksena ollaan tietysti mökillä (onko muuta vaihtoehtoa?) ja vahdataan juhannuskokkoa tai -salkoa, mihin kieliryhmään nyt satutkin kuulumaan. Halloweenkin täytyy omaksua, koska suuressa maailmassa se on niin kova juttu. Vaikka meille suomalaisille istuisikin sata kertaa paremmin omaan perinteeseemme kuuluva Nuutti-juhla... Pyhäinpäivänä on pakko käydä hautuumaalla viemässä kynttilöitä iäisyyteen siirtyneiden haudoille. Uutta vuotta täytyy viettää ehdottomasti ison ja iloisen ystäväseurueen kera syöden ja etenkin juoden, raketteja unohtamatta. Laskiaisena luonnollisesti käydään pulkkamäessä, syödään rokkaa ja juodaan punssia, kuinkas muuten. Helluntaina pitää olla heila...



Jos nyt joku teki sellaisen hätäisen johtopäätöksen, että kartanonrouva on traditioita vastaan, niin väärin luuli. Traditiothan auttavat meitä selviytymään tästä kaoottisesta elämästä. Ikävä kyllä, kolikon toinen puoli on se, että ne joissain olosuhteissa myös rajoittavat meitä tekemästä sitä mitä "oikeasti" haluaisimme tehdä. Vetääkö joku muuten vielä lakanoita? Meidän perheessämme lapsetkin osaavat sen. Opin sen tavan äidiltäni, ja jatkan samaa traditiota omassa kodissani. (Harmi että mankelini on niin heikkolaatuinen, että pussilakana ei siitä läpi mene, joten vetämisestä huolimatta nukutaan melko ryppyisissä lakanoissa.) Karjalanpiirakat kuuluvat luonnostaan ruokavalioon. Suursiivouksia ei tehdä ja pölyä on enemmän kuin laki sallii, mutta ei tätä huushollia hävetäkään tarvitse. Luulisin... Jouluverhoista en ole ikinä kuullutkaan, mutta glögiä tulee nautittua enemmän kuin laki sallii. Jne. Jokainen siis tyylillään.




Oliko tällä postauksella tarkoitus olla joku syvällisempi sanoma, en tiedä. Tarkoitus oli innostaa tekemään asioita omalla tavallaan, niin että itse on tyytyväinen. Eikä ole pahitteeksi tuottaa iloa lähimmäisillekään, eli heitäkin lienee syytä kuunnella. Kartanossa on esim. uuden vuoden bilettämiset jätetty suosiolla jo iät ja ajat väliin, koska vuoden vaihtuminen halutaan viettää lasten ehdoilla ja heidän kanssaan (naapureiden lapsia unohtamatta). Se on meidän traditiomme, ja kivaa on ollut. Ehkä joskus tulevaisuudessa, kun lapset lentävät pesästä, me vihdoin ja viimein lähdemme johonkin suureen uudenvuodengaalaan, ken tietää. Ja ehkäpä jouluaattokin vietetään tulevaisuudessa vaikkapa Afrikassa, toisenlaisissa kuvioissa.

Valkeus loistaa pimeydessä. Adventtina on itse kukin kasvotusten sanojensa ja tekojensa kanssa.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Saluti da Milán

Viaggio

Neljän naisen voimin tehty Milanon-pikamatka on jo ohi. Lähdettiin reissuun "vaikeimman kautta", eli Ryanairin halvoilla lennoilla Lappeenrannasta. Siis kahden tunnin automatka suuntaansa bonuksena. Lappeenrannan kenttä on niin pieni ja liikenteellisesti hiljainen, että homma hoituu siellä ripeästi. Parkkipaikkakin melkein oven edessä. Sen sijaan paluu Ryanairin Milanossa käyttämältä Bergamon lentokentältä (nimeltään Orio al Serio) ei ihan niin loisteliaasti sujunutkaan. Tämä kenttä on nimittäin erittäin vilkas, vaikka onkin vain halpalentoyhtiöiden käytössä. Kenttä itsessään on huippumoderni, kaupat monipuolisia, ravintolat ja baarit viihtyisiä. Aikaa kannattaa varata runsaasti. Pelkästään turvatarkastus vaatii hermoja, lisäksi Ryanairin virkailijat vahtaavat silmä kovana, ettei käsimatkalaukku ylitä sallittuja mittoja tai painorajoitusta (10 kg), kappalemäärästä puhumattakaan (tasan yksi, ja siihen sisältyy myös käsilaukku!). Tarkkana piti olla... Bergamosta on tunnin ajomatka Milanon keskustaan, ja busseja kulkee vilkkaasti. Kannattaa ostaa edestakainen lippu, joko lentokentän kioskista tai rahastajalta bussin luona.



Musei, chiese, mercato...

Leonardo da Vinci lienee tärkeä syy lähteä Milanoon, vaatekauppojen lisäksi tietenkin. Sen suhteen matka meni "pieleen". Unelmoin näkeväni "Viimeinen ehtoollinen" -taulun (La Ultima Cena) ihkaelävänä, vaan toisin kävi. Pettymys oli suuri kun Santa Maria delle Grazie -kirkon luona selvisi, ettei kyseistä hartaudella restauroitua ja historiallisesti merkittävää taulua pääsekään katsomaan ilman etukäteisvarausta netissä (hyvissä ajoin ennen matkaa jo), ja vierailijoiden lukumäärä on rajoitettu aika pieneksi päivätasollakin. Kirkon ovet olivat siestan takia tiukasti säpissä, joten sinnekään emme sisään päässeet. Aina ei voi voittaa. Myöskään toiseen unelmoimaani kohteeseen emme päässeet: sunnuntaina jono Breran Pinacotecaan oli epäinhimillisen pitkä ja kylmä kangisti paikkoja, maanantaina museo oli tietysti kiinni.



Sen sijaan upeassa goottilaistyylisessä Milanon tuomiokirkossa (Duomo) kävimme luonnollisesti: uskomatonta ajatella että kirkkoon mahtuu kerralla 40.000 ihmistä. Kryptaan pääsee piipahtamaan, samoin näköalatasanteelle. Piipahdimme myös Duomon kulmilla sijaitsevassa La Scala oopperatalon (Teatro alla Scala) museossa. Pieni mutta kivasti koottu museo: kauniita teatteri- ja musiikkiaiheisia posliinipatsaita (mm. Meissenia), erikoisia musiikki-instumentteja, pelejä, valtaisa teatteriaiheinen kirjakokoelma, värikkäitä piirustuksia ja etsauksia ja vaikka mitä. Yksi ehdoton nähtävyys Milanossa on Castello Sforzesco -linna: muurien sisältä löytyy valtaisa museo eri osastoineen, mm. huonekaluja, taidetta, soittimia, koriste-esineitä, antiikin historiaa, patsaita jne jne. Kannattaa tutustua.



Milanon keskusrautatieasema (Stazione Centrale, lyhennetään SC) on näkemisen arvoinen. Asema ei edusta mitään tiettyä tyylisuuntaa, mutta on huikean komeaa katseltavaa upeine yksityiskohtineen ja marmoreineen. Junaraiteita löytyy peräti 24 kappaletta. Ja tietysti kauppoja ja baareja.



Fare lo shopping

Turhaan ei Milanoa kutsuta muodin mekaksi. Hotellimme sijaitsi kätevästi Corso Buenos Airesin varrella, ja täältä löytyvät kaikki kaupat mitä ihminen (lue: nainen) voi tarvita. Tytär otti vaatekaupoista kaiken irti... Milanolaiset kulkivat jo täyttä päätä toppatakeissa: onhan vaatteet ostettu näyttäytymisen takia, siispä takki päälle ja kävelylle. Me suomalaiset ihmettelimme, koska meillä Pohjolassa toppatakkeihin siirrytään vasta sitten, kun on pakkasta rutkasti. No, Italiassa on eri meininki, monessakin suhteessa. Galleria Vittorio Emanuele II -kauppakuja sijaitsee ihan Duomon aukion vieressä. Ostoskadun yllä on korkea lasinen 1800-luvulla rakennettu kaariholvi: näky on upea. Kadun mosaiikkeja korjailtiin parhaillaan... Täältä löytyy niin luxuskauppoja kuin tyylikkäitä baarejakin. Kylmän ilman kohmettamina pysähdyimme nauttimaan Irish Coffeet, ja maksoimme juomasta vaatimattomasti 15 euroa. No, näihin baareihin tullaankin näyttäytymään.



Toisenlaista shoppailua kokeilimmekin sitten lähtöpäivänä. Saimme vihin Naviglin torista. Siispä sitä etsimään. Ensin opiskelijatyttö lähetti metroasemalta väärään suuntaan, sitten hyvää englantia puhuva papparainen kertoi ettei tori ole edes toiminnassa tiistaina vaan vasta torstaina ja osoitti samaan suuntaan kuin tyttö aiemmin. Vakuutti vielä tietävänsä asian satavarmasti, koska asuu alueella. Löysimme itsemme Naviglin kanaalin varrelta: täältä löytyy mielenkiintoisia putiikkeja ja paljon ravintoloita (joita olisimme kaivanneet jo edellisinä päivinä). Tulipa nähtyä. Niin, se tori. Se löytyi sittenkin, karttaa tarkemmin tutkittuamme. Pötyä puhui siis vanha herra... Tarjonta oli lähinnä kenkiä, vaatteita ja kosmetiikkaa; tyypillistä torimeininkiä. Breran alueen antiikkikirpputoripöytiä tutkailimme ahkerasti sunnuntaina, kun pääsy Pinacotecaan tyssäsi ihmispaljouden takia. Myös tällä alueella on paljon pieniä, tunnelmallisia ravintoloita.



Cibo

Italiassa sitä aina kuvittelee saavansa erinomaista ruokaa, ja yleensä suurkaupungeissa joutuu pettymään. Todellinen ruokafriikki varmastikin selvittäisi etukäteen parhaimmat ruokapaikat. Ex tempore erinomaista ravintolaa on lähes mahdoton löytää, ellei sitten moukan tuurilla. Saimme kuitenkin testattua eräässä viihtyisässä trattoriassa kuulua sahramirisottoa (risotto alla milanese), ja hyvältä maistui. Tarina kertoo erään perheen tyttären laittaneen illallisella tahallaan sahramia tarjottuun risottoon, kostaakseen hänelle suunnitellun sovitun avioliiton. Hetken ihmeteltyään keltaista risottoa vieraat olivatkin ihastuneet makuun, ja legenda oli valmis! Myös Sisiliaa on epäilty tämän risoton alkuperäpaikaksi. Niin tai näin, nykyään sahramirisotto on pohjois-Italiassa yleisesti käytetty lisäke Osso Bucon kera.



Italialainen nauttii aamupalansa (la colazione) yleensä seisaallaan tutussa lähikuppilassa kahvin ja croissantin, tai briossin, muodossa. Isoissa hotelleissa aamiaisella tarjotaan sentään kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä, ja se ilahduttaa meitä turisteja. Rooman hotelleissa on joskus tullut aloitettua päivä pelkällä croissantilla ja maitokahvilla... Mikä kuitenkin ihmetytti pientä kulkijaa oli se, että tässä aidon espresson jalossa maassa piti aamukahvi liruttaa automaatista, eikä se todellakaan maistunut kovin herkulliselta. Vaihtoehtoja koneessa sentään riitti: cappuccino, espresso, caffè machiato, caffè latte, caffè americano... Leipää italialaiset eivät juurikaan syö, paitsi kenties paninon lounaaksi (täytetty sämpylä), ja tietysti jonkun makean viinerin aamupalaksi.



E inoltre...

Milanon keuhkot on Giardini Pubblici, yleinen puisto Venezia-aukion kulmilla. Kauniissa 1700-luvulta alkunsa saaneessa puistossa kannattaa käydä tuulettamassa suurkaupungin pölyjä keuhkoistaan: täältä löytyy myös Planetarium ja Luonnonhistoriallinen museo. Metrolinjoja on kolme, ja niitä on helppo käyttää. Päivälippu maksoi tänä syksynä 4,50 euroa. Hop on-hop off  -kiertoajelubusseilla on kaksi reittiä, hinta on 20,- euroa ja sillä kulkee kaksi vuorokautta kummalla reitillä tahansa. Yksi kierros kestää 1,5 tuntia, ja saahan siinä hyvän yleiskuvan kaupungista. Raitiovaunuja emme testanneet, mutta kätevältä näytti sekin. Eivätkä kävelymatkatkaan mitenkään kohtuuttomia ole, ovathan päänähtävyydet suhteellisen lähellä toisiaan.



Meitä kiusasi siis kalsea ilma, johon emme olleet varautuneet. Se verotti tietysti myös reissunautintoa. Milanolaiset itse istuivat toppatakeissaan ulkokahviloissa lämpölamppujen alla, kuinkas muuten. Onhan se tietysti asennekysymys, ja pukeutumiskysymys? Me Pohjolan ihmiset kaipaamme kuitenkin aina ja ikuisesti lämpöä, joten Milanoonkin olisi ollut kivempi tutustua kesällä. Toisaalta, museoita ja gallerioita on kaupungissa valtavasti, ja niissä tietysti saa olla sisätiloissa. Muistakaa Italiassa matkatessanne siesta, joka katkaisee päivän muutamaksi tunniksi, yleensä 12.30-15.30 välillä. Useimmat museotkin noudattavat sitä, ikävä kyllä. Monet museot ovat lisäksi maanantaisin kokonaan kiinni.



Tytär ei museoista ja kirkoista piittaa; hän nautti vaatekaupoista, ja sai äitikin toki osansa. Uuden toppatakin muodossa, miten muutenkaan... Adesso sono molto elegante.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Niitä näitä, jorinoita

Niinhän siinä kävi, että kun jostain luopuu, niin jotain muuta tulee tilalle. Ennen kuin kyyneleet olivat ehtineet kuivua vanhempainyhdistyksen toiminnasta luovuttuani, sain tilalle kahden vuoden pestin kaupunkimme Yrittäjänaisten puheenjohtajana. Ja pariin muuhunkin yhdistykseen on jo kosiskeltu. Niin meitä aktiivisia immeisiä viedään, kuin pässiä narusta. Osaan sanoa kuitenkin "ei" tarpeen tullen, sen olen matkan varrella kantapään kautta oppinut. Vatsakatarri opettaa.


Talvi ei ole päässyt vielä yllättämään. Sen se tekee kuitenkin, tunnetusti. Talvirenkaat on rouvan menopeliin sentään jo vaihdettu, kiitos puolison. Eräänä talvena pari vuotta sitten tuli lumi niin aikaisin, että kaikki piharuukut sun muut rekvisiitat hautautuivat koko talveksi lumen alle, ja pääsääntöisesti rikkinäisinä löytyivät keväällä. Yritän olla reippaampi tänä vuonna. Tosin kesäkukkalaatikot herrani ja hidalgoni taisi tyhjentää (pyynnöstäni) eilen... On mahtanut ohikulkijoita naurattaa, kun kulahtaneet kesäkukat itsepintaisesti nököttivät terassin laidalla.


Onneksi on ystävät ja sukulaiset! Rakas ystäväni martoissa pitää huolen, että muistan juhlapyhät ja merkkipäivät. Aina muistaa muistuttaa että "oletko käynyt kaupassa", "tiesitkö että isänpäivä lähestyy", "oletko ostanut joulupostimerkit", "kenen nimipäivä onkaan huomenna", jne jne. Siunattu ihminen. Appiukko puolestaan kävi virittämässä kanaverkot omena- ja kirsikkapuiden ympärille, pupujussien harmiksi. Keväällä hän käy omenapuut suihkuttamassa asiaankuuluvasti. Mihin joutuisin ilman näitä tukiverkkoja! Oma pää on kuin tuulitarha kun kyse on näistä käytännön asioista.


Joka vuosi päätän hankkia joululahjat pitkin vuotta ja välttyä joulunaluskaaokselta.-  Joka vuosi huomaan aatonaattona etsiväni kaoottisista ostoskeskuksista vielä viimeisiä joululahjoja. Joka vuosi joulupyhien jälkeen päätän vakaasti, että ensi vuonna perhe viettää joulun muissa maisemissa. - Joka aattoilta ruokapöytämme ympärillä istuu tusina nälkäistä (ja iloista) suuta. Uudenvuoden lupauksia en sentään tee ikinä. Mitä niitä rikkomaan... Kun mikään muukaan ei mene niin kuin elokuvissa.


Ostin jo ensimmäisen akkainlehden teemana "Joulu". Kuvissa iltapukuihin sonnustautuneet, jalokiviin ripustautuneet kauniit ja onnelliset ihmiset istuvat auvoisasti kristallilasit kädessään tyylikkään jouluisesti teemavärein sisustetuissa kartanoissaan, ruokapöydässä kimaltelevat hopeat ja kristallit ja pellavat, kera upeiden ruokaluomusten. Aah. Taas kerran huomaan meneväni mukaan tähän satujen maailmaan. Flyygeli soi, ihmisillä hyvä tahto ja kauniit käytöstavat, ja elämä on upeaa. Mikä on joulua odotellessa!


Suoraan sanottuna, suurin piirtein: kartanonrouva haluaisi vain nukahtaa talviunille ja herätä kevätauringon kutitukseen huhtikuussa.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Historiallinen Hamari

Tänään ajattelin muistella miten me tänne historialliseen Hamariin aikanaan päädyimme asumaan, ja mikä tässä kyläpahasessa on niin merkittävää. Aikanaan puolison kanssa hynttyyt yhteen lyötyämme hankimme asumisoikeusasunnon ja elelimme siinä onnellisina kahden koiran kanssa. Puoliso havitteli kuitenkin koko ajan omakotitaloa, olihan hän aina sellaisessa asunut, ja ammattikin kun oli kirvesmies, niin tarve oli saada jotain omaa. Etsimme korjattavia taloja, kävimme pakkohuutokaupoissa, anoimme kaupungilta tonttia... Vuodet vierivät, mitään ei löytynyt, tonttia ei herunut, appivanhempien takamaillekaan ei poikkeuslupaa myönnetty. Ehdimme jo vaihtaa isompaan asoasuntoon, kun lapsiakin oli siunaantunut.



Sitten eräänä päivänä puoliso raahasi minut tänne Hamariin. Mikä ihmeen Hamari - täysin musta aukko sivistyksessä... Esitteli tontin ja kysyi saako ostaa. Vastasin että tee mitä haluat, mutta minä en tänne jumalan selän taakse muuta. Toisin kävi. Tontti hankittiin, herra ajelutti rouvaa vähän väliä tonttia tiirailemaan, kuvaili talon mallia, hehkutti veneilyn ihanuutta... Rouva lämpeni. Pikku hiljaa ymmärsin myös ympäristön ainutlaatuisuuden: meri ja luonto, kyläkoulu, historian havina ja asumisen kerroksellisuus. Täydellistä!



Siitä se lähti. Puoliso rakensi omin kätösin ihanan, mansardikattoisen perinnetalon tontille, omien piirustusten pohjalta. Matkan varrella selvisi sekin miksi tämä tontti itsessäänkin on niin merkittävä. Heikki Liimatainen oli hamarilainen leipuri 20-luvun alussa. (Ja koska maailma on pieni, hänen pojanpoikansa työskenteli firmassamme monta vuotta sisustusasentajana...) Vielä kuuluisampi Liimatainen oli koko Suomen kansalle; juoksihan hän olympiakultaa maastojuoksussa v. 1920 Antwerpenissä ja v. 1924 Pariisissa, yhdessä Paavo Nurmen kanssa. Kunta palkitsi Liimataisen tontilla ja talolla Hamarin rannassa: ja se tontti on tämä meidän tonttimme, sattuvasti nimeltään Olympiamuisto.



Liimatainen ei itse asunut talossa koskaan, vaan siinä eleli vaihtelevia vuokralaisia, mm. mustalaisia, jotka saivat hamarilaisilta reilun ja tasavertaisen kohtelun. Jossain vaiheessa tontti on jaettu kahteen osaan, ja me siis hankimme ensin sen puoliskon, jossa aikanaan sijaitsi hevostalli ja huussi. Toisen tontin hankimme muutamaa vuotta myöhemmin, ja tontilla seissyt rapistunut taloraato paloi lasten tulitikkuleikkien seurauksena v. 2005. Sekin oli aikamoinen episodi. Makoilimme ruoan jälkeen puolison kanssa sohvalla päivätorkuilla, kun heräsimme siihen että joku paukuttaa ovea. Tuntematon nainen seisoi oven takana ja selitti että talo palaa. Kesti hetken ymmärtää. Sitten tulikin kiire. Oma huopakattomme kuumeni nimittäin liekkien leimutessa huolestuttavassa määrin. Puoliso juoksi sisälle palavaan autiotaloon tarkastamaan ettei siellä ole ketään jumissa. Koko yön istuivat palomiehet sitten kipinävahteina savuavien raunioiden ääressä.



Elämä on ollut ihanaa täällä "kyläpahasessa". Meren läheisyys on sielua ravitsevaa. Kesällä uidaan (savisessa) vedessä, laiturille matkaa vaatimattomat 50 metriä. Talvella on luisteltu jäällä, ja tietysti hiihdetty ja lumikelkkailtu. Ensimmäiset kesät menivät veneilyn parissa, sittemmin se harrastus on hyytynyt mm. mökkiprojektin takia. Poika kavereineen käy ongella,  ja välillä soutavat Sahasaarille yöpymäänkin. Hamarin kuuluisa Lokki-kahvila (SEOksikin kutsuttu) vetää niin aikuisia kuin lapsiakin, ehtoisan isäntäparin ansiosta. Eikä vain hamarilaisia, vaan ympäri Porvoon tullaan Hamarin Seolle näyttäytymään. Melojat poikkeavat kesäisin puolenmatkankahveille. Veneilijät piipahtavat tankkaamassa ja kupposella. Talvisin hiihtäjät kansoittavat Seon pihan. Ja monen moista tapahtumaa mahtuu vuoden varrelle.



Kyläkoulu oli yksi suurin syy siihen, että rakensimme tänne. Lasten kannalta pieni koulu on luksusta, jos on mahdollisuus valita. Useimmiten ei ole. Opettajat tuntevat kaikki lapset, ja kaikki lapset toisensa. Vanhemmatkin ovat yhtä suurta perhettä. Olen ollut onnekas kun olen saanut seitsemän vuotta vetää Vanhempainyhdistys-toimintaa näin ihanassa koulussa. Hamarin koulu on saanut alkunsa jo 1800-luvulla, kiitos edistyksellisen August Eklöfin, joka omisti höyrysahan ns. Sahasaarilla, tuossa meitä vastapäätä. Koulu aloitti kaksikielisenä ja yksityisenä v. 1884, ja v. 1916 se muuttui yksikieliseksi ja kunnallistettiin seuraavana vuonna. Koulussa onkin aina kunnioitettu kylän historiaa; mm muutama vuosi sitten oppilaat tekivät upean nelivärisen, kovakantisen satukirjan "Koira nimeltä koira - lasten tarinoita Hamarista".



Niin, koskaan ei pidä sano ei koskaan. Kartanonrouvakin joutui syömään ensimmäiset, epäkohteliaat sanansa puolisolle, ja kymmenen vuotta on hujahtanut näissä merellisissä maisemissa. Hyvin olen viihtynyt vaikken juurikaan tuntenut koko kylää aiemmin. Onhan se kiva tunne, kun uudet tuttavuudet ajavat tänne ensimmäistä kertaa ja ovat ihan haltioissaan maiseman nähtyään. Itsekin innostuu aina uudestaan. Monta kertaa vuoden aikana kiipeän Hamarin kallioille katsomaan merimaisemia ja tunnen läikähdyksen sydämessä. Täällä mekin saamme asua.



Jos kiinnostaa kuulla Kissa-Miinasta, Intiaani-Gustafssonista, postineiti Iriksestä tai limonaditehtailija Sjöholmista, niin Porvoon kaupungin kotisivuilla on julkaistu tarina Porvoon kansallinen kaupunkipuisto -kohteista, ja yksi niistä on tämä meidän Hamarimme. Lukekaa hauskoja ja mielenkiintoisia tarinoita menneiltä ajoilta. Ilman menneisyyttä ei ole nykyhetkeä, eikä ilman nykyhetkeä ole tulevaisuutta.

Mukavaa viikonloppua. Ja iloista isänpäivää! Kiitos meidän isillemme ihanasta kodista!!!