Mörkö ja Lumi

Kartanonrouvan blogihan on varsinainen sekametelisoppa, tunnustetaan. Aihetta on riittänyt laidasta laitaan; matkoista, mökkeilystä, normielämästä, elämäntaidonvalmennuksesta tietenkin, ravinnosta ja liikunnasta, havainnoista ja tuumailuista. Tänään ajattelinkin kertoa teille rakkaista persialaiskissoistamme. En tunnusta olevani erityisen eläinrakas, mutta perheeseen on mahtunut aikanaan kaksi cavalierkingcharlesinspanielia, ja nyt siis nämä persialaiskissat.

Aloitetaan Mörköstä. Rakas ystäväni Nina on jo vuosia kasvattanut persialaisia, ja siitä se ajatus sitten lähti. Kissoja siksi ettei niitä tarvitse ulkoiluttaa ja pärjäävät parikin päivää ilman hoitoa, tarpeen vaatiessa. Ja koska Nina tietää, että matkustamme paljon, lupasi hän aina tarpeen tullen ottaa kissat hoitoonsa. Näin on homma pelannut, ja kaikki ovat olleet tyytyväisiä. Pääasiallisesti... Puolison hermot tosin välillä laulavat, kun karvoja on joka paikassa (eihän hän edes siivoa...) ja kissat teroittavat kynsiään muuhunkin kuin kiipeilypuuhun.

Heti alkuun totean etten edes muista kissojeni syntymäpäiviä... Mörkö tuli taloomme nelisen vuotta sitten. Viralliselta nimeltään hän on Nightmare's Mystery Meow. Ja salaperäinen maukuja Mörkö onkin! Hänellä on erityisen omaperäinen ääni. Mörkö on alusta asti ollut oman tiensä kulkija, eikä ole ollut kiinnostunut liiasta lähentelystä. Tietyt rituaalit ovat Mörkön heiniä; siinä hän muistuttaakin eniten koiraa. Mörkö tulee mm ovelle vastaan, kun saavumme kotiin. Mörkö esittää aamuisin "anna mulle ruokaa" -shown maukumalla ja hieromalla itseään sääreeni. Mörkön bravuuri on pesän tekeminen avoimeen matkalaukkuun. Siinä hän nukkuu ja varmistaa samalla, ettei kukaan lähde minnekään hänen tietämättään.

Lumi, viralliselta nimeltään Nightmare's Anamaria, tuli taloon kaksi vuotta myöhemmin. Mörköstä ja Lumesta tuli kaverit heti, vaikka joskus kaksi narttua yhdessä saattaa olla vaikeakin yhtälö. Juu, tiedetään ihan täältä ihmismaailmastakin tämä... Lumi on enemmän lutustelijatyyppiä ja hakee usein hellittelyä. Hän saattaa jo aamuvarhain hypätä sänkyyn vaatimaan rapsutusta ja supsutusta. Siinä missä Mörkö on aina lähellä ruokakippoa, Lumi nukkuu mieluuummin, mitä erikoisemmissa paikoissa. Välillä kuvittelin, ettei hän saa Mörkön ahneuden takia ruokaa lainkaan. Eläinlääkärin mielestä on kyllä saanut...

Iltaisin nartut saavat hulinakohtauksen ja viilettävät ympäri huushollia toisiaan jahdaten. Välillä "leikkitappelevat" ja Mörkö puree Lumea ja pistää kuriin ja järjestykseen nuorempaansa. Ihan kuin lapsemme aikoinaan... Kisailua on kiva vierestä seurata. Karvat vaan pöllyävät kun kissat viilettävät ympäri ja ämpäri. Karvoista puheenollen; niitä riittää! Imurilla on töitä vaikka joka päivä, ja silti karvat leijailevat yltympäri. Ruokalautaseltakin kaivetaan säännöllisesti kissankarvoja. Sama juttu oli aikoinaan cavalierien kanssa, joten ei mitään uutta auringon alla.

Kiipeilypuu on ollut ihan ehdoton juttu. Tosiasiassa nämä daamit teroittelevat kynsiään myös huonekaluihin. Ja se näkyy tuoleissa ja sohvassa. Puolisoa asia harmittaa vietävästi. Kyllä hän silti rakastaa kissoja, uskoisin. Ainakin hellittelystä päätellen... Tytär unelmoi jo kolmannesta kissasta, sinisestä tällä kertaa. Epäilen vahvasti ettei perheenpää suostu siihen mistään hinnasta. Kartanonrouvakin alkaa olla sitä mieltä, että näin on hyvä. Kaksi lasta, kaksi kissaa. Kaksi on hyvä, tasainen luku.

Kun anopin Simo-terrieri tulee hoitoon, alkaa aivan uudenlainen järjestys huushollissa. Ensinnäkin Lumi etsii piilopaikan niin korkealta kuin mahdollista ja sinne hän jämähtää siihen asti, kun Simo on poistunut. Mörkö sen sijaan ilmaisee avoimen halveksuntansa ihan kuin sarjakuvassa Karvinen ja Osku: jos Simo tunkee liian lähelle Mörkön reviiriä, tassusta tulee. Ja tietenkin menee ihan Simon eteen härnäämään, asiaankuuluvasti. Siinä Simo-rassukka yrittää epätoivoisesti tehdä tuttavuutta. Tasan ei käy onnenlahjat.

Edesmenneen Kari Suomalaisen pilapiirroksessa pariskunta on liikkeellä koiransa kanssa ja kohtaa tutun. Rouva esittelee ystävälleen: "Hän on koirani. Hänen nimensä on Jesse. Se on mieheni. Sen nimi on Jarkko."

Miksi eläimet ovat niin monen mielestä kiehtovia?

Niiden syvin olemus - Oleminen - ei ole peittynyt

tietoisen minän alle kuten useimmilla ihmisillä.

Ja aina kun tavoitat tuon syvimmän olemuksen toisessa,

tavoitat sen myös itsessäsi.

- Eckhart Tolle -



"Vähäks meitsi on paras"

Kartanonrouva luki mielenkiinnolla akkainlehteä, taas kerran. Mistä ne keksiikin aina näitä päivänpolttavia juttuja... Siis aiheena oli Naamakirja eli lontoon kielellä Facebook, ja tarkennettuna humblebrag - vapaasti suomennettuna "vaatimaton itsekehu" elikä "meitsi on paras". Heräsikö mielenkiinto...?

Lähdinpä ihan uudella silmällä lueskelemaan facebook-seinäkirjoituksia. Toden totta. Aikamoista kehuskelua sieltä irtoaa. Jos sillä silmällä haluaa asioita tulkita. Ja siis itsekin on samaan sorruttu, useasti unessa ja muutenkin. Millaisia kehuja siellä sitten mahtaa olla? Eräs herra kirjoittaa säännöllisesti mitä ruokaa aikoo viikonloppuna kokata, silleen "vaatimattomasti" tyyliin: hunajaglaseerattuja kauden vihanneksia, marmoroitua häränsisäfileetä, calvadoskastiketta ja hillottua punasipulia, fondantperunoita, jälkiruoaksi mustaherukkasuklaa creme brûlée... (Ihan vesi kielellä jo?). Toinen kehaisee huitaisseensa tuossa aamutuimaan 15 km:n juoksulenkin ja paistaneen karjalanpiirakat ennen töihin lähtöä. Kolmas on niiiiin onnellinen just nyt kun kaikki elämässä osuu kohdalleen ja onni on myötä ja bisnekset sujuu ja lapset kerää palkintoja milloin mistäkin kisasta. Neljäs lähtee maailmanympärysmatkalle maailman ihanimman miehen kanssa. Jne jne.

No, facebook on luotu kommentointia varten, ja jos hyvin menee, niin sehän on hienoa! Enemmän kuin hienoa. On siellä toisenlaisiakin kirjoittelijoita nimittäin. "Marisijat" on yksi ryhmä. Mikään ei koskaan ole hyvin, kaikki mättää yhteiskunnassa ja vähän muuallakin. Kyseiset marisijat myös kommentoivat aina ja ikuisesti muiden seinäkirjoituksia, ja nimenomaan negatiivisessa hengessä. Kivaa ei yksinkertaisesti saa olla kenelläkään. Paitsi itsellä tietenkin silloin harvoin kun on kivaa.

Sitten ovat "analysoijat", joille ei riitä lyhyt kommentointi, vaan lähdetään sepustamaan kilometrin pituisia "minun mielestäni" -kirjoituksia, joita kukaan ei jaksa lukea loppuun asti. Luulisin. Paitsi että kartanonrouva jaksaa, ihan mielenkiinnosta. Jos joku toinen analysoija lähtee kisaan mukaan, niin syntyy varsinainen yhteiskunnallinen liikekannallepano. Ja hyvähän se on että on foorumi, jossa voidaan vapaasti asioita pohdiskella.

Mitä se kartanonrouva sitten facebookissa kehuskelee? Kuinka ihanaa kesä on. Kuinka ihanaa on käydä pururadalla lenkillä. Kuinka ihanaa mökillä on. Plääh. Ehkä otankin uuden tyylin ja liityn "valittajiin" ja alan marista kaikesta mikä liikkuu ja siitäkin mikä ei liiku. Positiivisuushan on kuulemma perseestä? (Anteeksi ruma sana, joka muuten sanotaan niin kuin se on!)

Ehdoton suosikkini on kuitenkin eräs ystäväni, joka kirjoittaa arkisista asioista runomuodossa. Siinä on sitä innovatiivisuutta mitä naamakirjaan kaivataan. Niitä seinäkirjoituksia ihan odottaa. Samaa ei voi sanoa siitä toisesta, joka kertoo joka päivä mitä kahvia on juonut... Tyylinsä kullakin. Eiköhän suoda itse kullekin, ikään ja sukupuoleen, uskontoon tai poliittiseen kantaan, sukupuoliseen suuntautuneisuuteen, ja mitä lie, katsomatta oikeus puhua juuri siitä mikä kiinnostaa?

 "Kyllä on ihanaa kirjoittaa blogia, saa sanoa ihan mitä haluaa, omapa on blogini."

Mistä tunnet sä ystävän

Onko oikea sulle hän
Ajat ankeimmat selvittää
Kuka viereesi jää...

Mökinvaltaajat

Kun rippijuhlat oli saatu kunnialla vietettyä, oli taas houkuttelevaa lähteä Savoon mökkihöperöimään. Mökin päädystä, nukkumaparven ikkunan pielestä löytyi linnunpesä. Siinäpä oli Lumella, persialaiskissallamme, vahtaamista yöt ja päivät. Pikkulintujen viserrys näytti olevan mielenkiintoista seurattavaa. Kuikkapariskunta (Pasi Kuikka ja Pascalle, kuten puolisoni heidät nimesi) kävi tervehdyskäynnillä laiturin vieressä ja sorsilla näytti olevan sukukokous meneillään.

Kovasti odoteltiin trooppisia öitä, joita Pekka Pouta oli luvannut säätiedotteissaan. Joko viime kesän Thaimaa-tyyliset helteet ovat jättäneet ikuisen jälkensä tai sitten ei vaan tunnistettu tropiikkia enää. Lämmintä oli, 28 asteen hujakoilla, ja kosteaa. Vielä elän toivossa, että saadaan 35-asteiset päivät ennen kuin kesä on loppu... Tuntuu epätodelliselta, että lasten kesälomaa on enää kolme viikkoa jäljellä. Kesän soisi jatkuvan ikuisuuksiin ja sen yli.

Heinäkuisista ukkoskuureistakin päästiin nauttimaan muutaman kerran. Muina miehinä/naisina istuttiin terassilla syömässä, kun järven yli lähestyi saderintama, hurjaa vauhtia. Nippa nappa ehdittiin mökkiin karkuun ennen kuin päälle tuli sade ja ukkonen kaupan päälle. Astioita ja muuta rompetta ei ehdittykään kerätä alta pois. No, huikka Sambucaa odotellessa, ja puolen tunnin päästä paistoi jo aurinko täydeltä terältä. Tehokasta toimintaa luontoäidiltä?

Ukkosmyräkkä kaatoi mökkitielle puun mennessään. Sitä lähtivät miehet mönkijän kanssa raivaamaan. Saatiinpa lisää saunapuita.

Painostavan ilman takia ei hommia jaksettu painaa entiseen tahtiin. Puhun nyt siis puolisosta... Pihasuihkua herra viritteli, valoi rantaan askelmia, tyhjensi huussia, sahasi ja nakutti ikkunalautoja kiinni, ja tekaisipa vielä lähtöpäivänä rouvalle uusia hyllyjä mökkikeittiöön. Kaikenlaista siis kuitenkin. Työleiriksi herra mökkeilyä kutsuukin.

Anoppi bongasi herkullisia kanttarelleja maastosta ja niitä siunaantuikin melkoinen määrä terassin pöydälle. Ahkerat kerääjät putsasivatkin satsin valmiiksi; niitä oli mukava kotiin kartanoon kantaa ja kanttarellirisotoksi taikoa. Kartanonrouva ei ole sienien ystävä, mutta kanttarellien suhteen olen yrittänyt olla myötämielinen. Paitsi risotto myös kastike maistuvat kyllä.

Mustikoitakin saatiin pakkaseen melkoinen määrä, kiitos appiukon harrastustoiminnan. Luonnon antioksidantit siis tallennettu talven varalle. Entisten lisäksi... Mistä näitä marjoja oikein pakastimeen sataa?

Eniten mökkeilyssä kuitenkin viehättää järveen pulahtaminen. Tälläkin hikisellä reissulla tuli kastauduttua lähes tunnin välein. Ehkä kostea kuumuus sittenkin oli sitä tropiikkia...? Vai enteilikö proosallisesti ukkosta? Mene ja tiedä. Harmillista oli kotiin lähteä kesken hauskuuden. Ja sitten kuitenkin: kotona kartanossakin on kiva olla, toisenlaisen tekemisen merkeissä. Sitä paitsi Tallinna kutsuu...

Kukapa sen saunan lämmittääpi,

jos en tyttö minä!

Rai, rii, rallallei,

ja jos en tyttö minä!

Ja kukapa se sitten löylyn lyöpi,

jos et poika sinä!

Rai, rii, rallallei,

jos et poika sinä!



Pojasta mieheksi

Aloitin bloggauksen 16.1.2011 ja aiheena ihkaensimmäisessä postauksessani oli Riparia pukkaa. Poikani, esikoiseni, aloitti tuolloin rippikoulun. Bloggaus vei naisen mennessään ja tekstiä on suollettu nyt puoli vuotta. Eilen, lauantaina 16.7.2011 poikani rippikoulu sai päätöksen ja vietimme konfirmaatiota. Niin, ripari kestää sen puoli vuotta. Vaikkei etukäteen olisi uskonutkaan. Nyt on poika saanut "naimaluvan" kirkolta. Isänsä tosin oli sitä mieltä, että vain "teoreettisesti"...

Kartanossa rippijuhliin valmistauduttiin perinteisesti; isäntä siivosi autotallia ja rouva valvoi yöt miettien miten tästä selvitään. Kuulostaako tutulta? Tosiasiassa juhlat sujuvat yleensä painollaan ja vieraat viihtyvät ajallaan, eikä autotallissa käy kukaan... Ystäväni Tiina vinkkasi ystävästään Siljasta, jonka sainkin hoitamaan keittiöhommiin liittyvät työt (ja hyvin hoitikin!). Eihän toki ole sopivaa, että konfirmoitavan äiti häärii keittiössä. Cafè Cabrioletin kakut tilattiin hyvissä ajoin, ja Silja keksi ajatuksen salaatti- ja juustopöydästä. Anton&Anton sai kunnian toimittaa ihanat, tuoreet leivät. Shampanjat oli hankittu jo hyvissä ajoin Ranskan-kontaktien avulla.

Pihalle pystytettiin teltta, varmuuden vuoksi, ja taivaan isältä tilattiin aurinkoinen sää. Se myös saatiin. Suhteet yläkertaan ilmeisesti kunnossa? Kutsussa luki pihajuhlat, ja pihajuhlat vietettiin. Kartanossa ei ole (nimestään huolimatta...) koskaan osattu niuhottaa eikä pönöttää, joten juhlat olivat rennot ja mukavat. Näyttivät vieraatkin viihtyvän.

Palataksemme kirkkoon, katossa näkyy vielä muutaman vuoden takaisen palon jälkiä. Silloin meinasi arvokkaalle Tuomiokirkollemme käydä hullusti, erään hölmön päähänpiston takia. Omasta rippikouluajastani muistan, että ehtoollinen jännitti kovin. Lähinnä siksi että meitä peloteltiin sillä, että ehtoollisleipä jää kurkkuun. Ei jää. Hyvin sulaa. Poikaa ei kuulemma jännittänyt.

Ja sekin ihme ja kumma nähtiin, että kartanonrouva kävi puolisonsa kanssa ehtoollisella, poikansa kunniaksi (anopin painostuksesta):

Pojalle tärkein tapahtuma taisi olla kummien siunaus. Rasmuksella on kummeina kaksi ihanaa naista, Johanna ja Nina, molemmat äidin vanhimpia ystäviä ihan lapsuudesta asti. Veljeni Harri on ns. kunniakummi, koska ei kirkkoon kuulu. Hartsalle muuten erityiskiitos näistä upeista kuvista. Ilman niitä meillä ei mitään kuvallisia muistoja tilaisuudesta olisikaan. Oma kamera kun jäi kotiin...

Asiaankuuluvasti (?) kartanonrouva kyynelehti koko toimituksen ajan, ja tytär häpesi suunnattomasti. Kun on herkkyys riesaksi (lahjaksi?) annettu, niin minkäs teet. Ilosta itken, surusta itken, ja joskus itken ihan muuten vaan. Luojan kiitos, nauran kuitenkin triplasti enemmän. Kartanonrouvasta olisi Itkijäeukoksi, jos sellaisia jonnekin vielä tarvitaan!

Rakas esikoiseni lähtee viimeiselle luokalleen peruskoulussa, ja sen jälkeen edessä on päätös siitä, mihin suuntaan elämässä tähdätään. Se on sataprosenttisesti hänen päätöksensä. Vanhempina annamme vain sen neuvon, että kannattaa seurata omaa sydäntään. Me vanhempina tuemme aina ja ikuisesti pojan elämäntietä ja valintoja.

Rasmus on huippupoika!



Ei lämmin luita riko

Kartanonrouva on päättänyt, ettei kuumuudesta valita. Kun talvi on henkilökohtainen vihollinen numero yksi ja suuri inhon kohde, ei kesästä voi kyllin olla nauttimatta. Yhtään ei haittaa vaikka kolme kuukautta yhteen menoon paahtaisi Rouva Aurinko kolmeakymmentä astetta ja risat. Viime kesän "Thaimaa-helteet" elokuussa ovat vieläkin tuoreessa muistissa. Ne takaisin nyt heti ja välittömästi!

No, kenties luonto kaipaa välillä raikastustakin. Vettä voisi sataa öisin ja sitten taas päivällä paistaa. Kun meren ääressä asutaan ja järven rannalla mökkeillään, tulee tehtyä vertailua. Se on tunnustettava että uiminen puhdasvetisessä, raikkaassa järvessä on ihan luksusta. Ja sitä samaa tunnetta ei merestä löydy. Etenkin kun tämä rakas Itämeremme taitaa olla pahemmin saastunut kuin Välimeri konsanaan. Kiitos naapureiden. Ja kai vähän itsemmekin... Mistä se harhaluulo on syntynyt, että mereen voi syytää mitä vaan ilman seuraamuksia?

Poika palasi rippileiriltä saaristosta. Viikon aikana eivät päässeet kertaakaan uimaan. Miksi? Levän takia! Voi vaan ihmetellä miltä tuntuu ihmisistä, jotka ovat itsensä kipeiksi maksaneet saadakseen kesämökkitontin saaristosta, ja sitten käy joka kesä näin. Voi järvissäkin levää olla, tiedetään. Yleensä se johtuu kuitenkin siitä että järven ääressä on paljon maatiloja, joiden pelloilta valuu ainesosia, jotka rehevöittävät järven. Kyllä me ihmiset vaan olemme sikoja. Ja ajattelemattomia.

Kahtaa asiaa ihmettelen suuresti. Toinen on se, että joka kesä helteiden ollessa huipussaan, Suomesta loppuvat tuulettimet. Siis miten ihmeessä? Jos niitä ei talvella juurikaan tarvita, niin luulisi tehtaiden valmistavan niitä into piukassa ja myyvän sitten kesän koitettua vielä innokkaammin. Miten tässä materialistisessa maailmassa voi yleensä mikään tavara loppua kesken. Tuleeko kesä sittenkin aina suomalaisille yllätyksenä? Niin kuin tuntuu tulevan talvikin, liukkaista johtuvine nokkakolareineen... Sipe ei tajuu.

Sitä toista asiaa en enää muista kun helle on pehmentänyt pään... Tiesittekö muuten että "jos pilvi on auringonlaskua vastapäätä, niin seuraavana päivänä sataa"? Nyt vaan taivaalle tiirailemaan auringonlaskun aikaan. Helppohan se on valvoa, kun ei tässä valossa ja kuumuudessa pysty nukkumaankaan. Lopetan jaarittelun runonpätkään:

Tyttö istu kivellä ja kivi oli sileä

ja vesi sitä virutteli teli teli,

ja tyttö istu kivellä ja kivi oli sileä

ja vesi sitä virutteli.

LEPPOISIA HELLEÖITÄ!

Mökkikuulumisia

Mökillä käytiin akkuja lataamassa. Tjaa no, puoliso on tosin sitä mieltä, että yksi työmaa vaihtuu vain toiseen... Mökki näet valmistui vasta viime kesänä, joten paljon on vielä keskeneräistä, niin itse mökissä kuin pihamaassakin. Hiljaa hyvä tulee. Ja ajan kanssa fiksummat ratkaisut. Joka tapauksessa siunaus on se, että mökki on pienen ja puhdasvetisen järven rannalla, appivanhempien vieressä. Ei kuulu turhaa melskausta mistään (mitä nyt omalta pihamaalta välillä...) ja rauha on rikkumaton. Vain kuikan huuto kaikuu järveltä.

Bongattiin joutsenparikin, joka ylväänä lipui järven poikki yhden pienen poikasen kanssa. Vesikirppujen tanssi on villiä ja vilkasta. Lokit kirkuvat saaren yllä. Kuikan pää pulahtaa esiin milloin mistäkin. Ui järvessä vähän isompaakin otusta. Näin tuotiin laiturinjatketta 200 metrin matka mummin puolelta meidän rantaamme:

Käyhän se niinkin. Uittamalla. Puoliso nikkaroi rappusia ja lankongia rantaan. Tieltä piti kaataa pari koivua. Sehän hoitui näppärältä appiukolta käden käänteessä, poikansa avustuksella:

Rappuset valmistuivat nekin, tottakai, onhan puoliso ammattimies. Lankongi rantaan tuli sekin valmiiksi. Tohdin ääneen epäillä tarvitaanko niin hienoa, eikö pari riukua olisi riittänyt... Puoliso vastasi että kun tehdään, niin tehdään kunnolla. Kieltämättä on kiva astella saunan ja järven väliä tätä hulppeaa kiitorataa pitkin:

Välillä piti tarttua sähkölätkään ja hätistellä hikisellä iholla viihtyvät paarmat. Näin heinäkuussa niitä ärhäköitä kavereita riittää enemmän kuin laki sallii! Koko viikon kärvisteltiin 28 asteen lukemissa, joten yksi päivä vietettiin vain ja ainoastaan laiturilla maaten ja uiden. Onhan se kätevää aina kuuman paikan tullen kierähtää laiturilta vilvoittavaan järveen. Nakuilustamme suivaantunut tytär ryhtyi kaverinsa kanssa vastatoimiin ja vanhan, sivuun heitetyn laiturin nokkaan oli ilmestynyt teksti:

Poikamme oli rippileirilla ja tyttärellä kaveri mukanaan, tylsyyden torjumiseksi. Nykynuorten mielestä ilman Internetiä eläminen on siis tylsääkin tylsempää. No, kartanonrouva on tilannut jo mokkulan, mutta vain ja ainoastaan siksi että pääsee blogia päivittämään... Riittäähän mökillä puuhasteltavaa: onkimista, soutelua, uimista. Kartanonrouva nauttii tiskaamisesta ulkosalla, varta vasten suunnitellussa tiskauspisteessään. Puolisolla riittää nikkaroitavaa. Oma ohjelmanumeronsa on jokailtainen saunanlämmitys. Ja yhteiset grillaushetket terassilla ovat huippukivoja nekin. Pienikin voi olla suurta.

Tässä kuvassa siis uimapukuisten oma laituriviritelmä.

Nyt ollaan taas kotosalla, ja täällä jatkuu myös hommat. Tontin ympärille rakennetaan vihdoin ja viimein aitaa, yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen. Ja valmistaudutaan pojan rippijuhliin. Hommaa riittää siis. Voi suven ihanuutta!

Älä hyvä ihminen pinguta - ota lötvemmin!

Näin kesällä on oiva hetki istahtaa hetkeksi (auringonpaisteeseen) ja ottaa vähän rennommin. Meillä ihmisillä kun tuntuu olevan hiukan liian paljon liossa - sekä muiden että omissa asioissa. Jos asiat kokee aina negaation kautta, on elämä varmasti raskasta. Ja suupielet kääntyvät väärään suuntaan. Ei hyvä. Otetaan lötvemmin. Tässä muutama vinkki viisailta mestareilta:

Eletään omaa elämää. On turhaa (ja turhauttavaa) tuijottaa aidan yli naapurin touhuja. Vielä tyhmempää on etsiä vikoja naapurin/ystävän/sukulaisen tavoista ja tottumuksista. Jokaisella meistä on omat kotkotuksemme, ja aina löytyy joku joka on eri mieltä ja tekee asiat eri tavalla. Aivan sama. Minä teen näin, sinä teet noin, ja Hentun Liisa tekee jotenkin muuten. Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa elää tätä elämää - on vain omanlainen tapa. Olkaamme armollisia sekä itsellemme että muille.

Kommentoinnin dilemma. Joskus mielipidettä kysytään, useimmiten ei. Se on totta että elämme yhteiskunnassa, jossa saa vapaasti ilmaista mielipiteensä ilman rangaistusta. Tarkoittaako se kuitenkaan sitä, että ystäville/naapureille/sukulaisille saa aina laukoa omia totuuksiaan? Olisiko sittenkin parempi joskus pitää omat mielipiteet mahassa ja jättää kommentoimatta. Ainakin jos kommentointi on negatiivista tai arvostelevaa. Tehdään harjoitus: seuraavan kerran kun suusta meinaa lipsahtaa joku arveluttava kommentti, vedetäänkin se takaisin. Toimii!

Hymyile! Maailman paras ja vaikuttavin ele on hymy. Ihan totta. Tekohymykin sallitaan jos aitoa ei saa ilveelläkään puristettua... Kun oikein kyrsii, mieti asian koomisia puolia ja hymyile. Kerro itsellesi hauska vitsi ja nauraa hekota sydämesi kyllyydestä. Unohdetaan luterilainen tiukkapipoinen ajatus tyhjännauramisen synnistä ja lähdetään naurujoogatunnille. Hymyhuulet suukon saavat, hymyhuulet huomataan. Maailman kauneimmat rypyt ovat muuten silmäkulmien naururypyt!

Unohda kiire. Vaikka kiire onkin nyky-yhteiskunnan lempilapsi, ei se tarkoita sitä että ihminen sitä tarvitsee. Kiirettä ei ole, kiire on tunnetila. Tunnetilaan voi vaikuttaa. Harjoittele kiireen tunteen hallitsemista keskittymällä hetkeen; kun leikkaat kurkkua salaattia varten, mieti joka veitsenvedolla vain kurkkua ja sitä hetkeä. Juo kahvikupponen hitaasti maistellen kahvin aromia. Pysähdy katsomaan oravan hyppelyä pihapuussa. Ja ennen kaikkea hengitä. Hengitä rauhallisesti, pallean pohjasta asti. Rauhoitu. Keskity. Ole läsnä. Elämä on tässä ja nyt - ei huomenna, ei ensi viikolla, ei ensi tuloskaudella. Nyt.

Asenne ratkaisee. Onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä? Onko juorupalstan julkkismorsiamella kaunis hymy vai huonosti valittu kampaus? Onko naapuri ärsyttävä vai olenko itse jostain syystä ärsyyntynyt? Meillä on kaikilla erilainen persoonallisuus ja erilainen tapa ajatella. Koska toista ei voi muuttaa, voimme muuttaa vain itsemme ja tapamme ajatella. Olisiko kaiken kaikkiaan kivempi katsoa maailmaa edes välillä ruusunpunaisten silmälasien läpi sen sijaan, että ärsyyntyy kaikesta mikä ei omaan pirtaan istu? Kun ajattelee positiivisesti, ärsyyntyy vähemmän.

Ota oma elämä haltuusi. Asiat eivät vaan tapahdu, eikä kohtalo järjestele. Me itse teemme päivittäin tuhansia valintoja ja itse vastaamme siitä miten oma elämänpolkumme kulkee. Ei ole "niiden muiden" syy eikä kohtalon syy jos oma elämä ei menekään niin kuin ajattelimme. Vain minä itse voin vaikuttaa siihen miten minulla menee. Ota siis ote omasta elämästäsi ja ohjaa sitä. Onko mitään järkeä hypätä veneeseenkään ilman airoja? Pidä tiukka ote airoista ja päätä mihin suuntaan vene lähtee kulkemaan. Vastoinkäymisiä ihminen kohtaa aina elämänsä varrella. Ota ne haasteina. Minä teen sen!

Heittäydy! Elämälle ei ole laadittu "yleiset ehdot ja säännöt" täyttävää käsikirjoitusta, jossa tarkalleen sanotaan miten ja missä järjestyksessä asiat tulee tehdä. Kirjoita oma käsikirjoituksesi, ja uskalla välillä olla eri mieltä itsesi kanssa. Tee jotain hillitöntä, hyvän käytöksen puitteissa. Ota joskus riskejä. Älä elämää pelkää, älä sen kauneutta kiellä. Anna menneiden olla siellä minne kuuluvatkin: menneessä. Satsaa mieluummin nykyhetkeen kuin "sitten joskus" -elämään. Aina on esteitä elon tiellä; lapset liian pieniä, työ pahassa vaiheessa, sitä sun tätä. Älä sorru selittelemään, vaan tee niin kuin intuitio sanoo. Uskalla uskaltaa! Huomenna voi jo olla liian myöhäistä.

Kartanonrouva lähtee nyt chillailemaan Korppisen syliin eikä stressaa rippijuhlajärjestelyjä...