"Mun syömmeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton."

maanantai 28. helmikuuta 2011

Kliseinen maailmankuva?

Tiedättekö millaisissa tilanteissa saa hyvät bloginaiheet? No, ainakin kampaajan tuolissa, hierojan pöydällä, ja tietysti siivotessa! Kartanonrouvan pelasti tänään ensin mainittu. Sitten vielä jynssäsin vessat kotona palan painikkeeksi. Kyllä nyt veri virtaa aivoissa, uskokaa vaan, kloriitin huumaavasta vaikutuksestako vai mistä. Siskot, älkäätten inhotko siivoamista: se on erittäin palkitsevaa. Henkisesti ainakin... Tai no, tämän blogin jälkeen joku voi olla ihan toistakin mieltä. (Miten muuten blogiin saa hymiön?, ettei vaikuttaisi liian totiselta touhulta).

Kartanonrouvan kampaaja sattuu nuoresta iästään huolimatta olevan melkoinen sanavirtuoosi ja omaa selvästikin mielipiteitä monestakin asiasta. Sopii meikäläiselle! Ja mikä parasta, yhtään klisettä ei tämän mimmin suusta tule. Teen nyt tunnustuksen (vaikka se juna menikin jo): inhoan kliseitä syvästi, eikä niitä meikäläisen suusta pulpahda ikinä ulos, ei silläkään uhalla että salama nyt iskee valehtelemisen merkiksi. Kliseet ovat jotenkin hoopoja. (Klisee = kulunut idea tai ilmaisu, wikipedia)



Otetaan pari esimerkkiä. Kysypä raskaana olevalta naiselta kumpaa sukupuolta hän toivoo. Mitä luultavammin saat vastaukseksi "ei sillä väliä kunhan on terve lapsi". Siis täh? Kuinka monen äidin olette kuullut vastaavan, että "tulisipa sairas lapsi"... Miksi on niin vaikeaa vastata suoraan kysymykseen. Etenkin kun suurimmalla osalla joku salainen toive kuitenkin on. Vai pelätäänkö sitä, että jonain päivänä k.o. lapsi saa jonkun ajattelemattoman sukulaisen suusta kuulla, että "äitisi muuten toivoi poikaa", ja sitten tämä tyttöraasu juoksee koko aikuisikänsä terapeutin vastaanotolla analysoimassa asiaa. Sitä paitsi mitä pahaa siinäkään on, jos lapsi onkin sairas, tai kehitysvammainen. Jokainen normipsyykeellä varustettu äiti rakastaa lastaan kaikesta huolimatta eniten koko maailmassa. Ilman kliseitä. (Hymiö)

Toinen esimerkki. "Me Peran kanssa erotaan.". "Miksi?" "Me kasvoimme erillemme." Haukotus. Sanoisin ennemminkin että "taannuimme" erillemme... Kunpa joku osaisi kertoa mitä "erilleenkasvaminen" avioliitossa oikein tarkoittaa. Tarkoittaako se sitä, että Pera haluaa käydä Thaimaassa ja rouva Grönlannissa? Vai sitä että Pera katsoo tv:stä urheilua ja vaimo tykkää käsitöistä. Vai mitä? Eräs tuttu mies sanoi eronsa syyksi sen, ettei vaimoa kiinnostanut enää seksi. Olipahan ainakin rehellinen mies. "Me halutaan eri asioita" on toinen yhtä käytetty (ja kulunut) klisee. Niinhän ne useimmat haluaa. Ehkä molempien pitäisi tehdä vuorollaan kompromisseja. Vaan sehän ei tainnut olla kovin hyvä neuvo... Kartanonrouva ei edes yritä esittää avioliittoneuvojaa. Olen aivan liian laiska tehdäkseni minkäänlaisia korjausliikkeitä enää tässä vaiheessa avioliittoa. Tehköön perheenpää mitä tykkää, ja minä teen mitä minä tykkään, ja jos satutaan samoista asioista tykkäämään, niin aina parempi.



Kolmas esimerkki. "Geenit on syynä mun lihomiseen; vaikka söisin vaan yhden keksin, niin se muuttuu läskiksi." Tai: "Mulla on vaan niin isot ja painavat luut, siksi olen tukeva." Maailmanhistoria ei tunne yhtäkään ihmistä, joka lihoo yhdestä keksistä. Tai sitten sen täytyy olla järkyttävän iso keksi... Ja tieteellisesti on todistettu, ettei luiden paino vaihtele juurikaan yhtä kahta kiloa enempää ihmisten kesken.

"Mä olen löytänyt itseni ihmisenä." Nyt menee jo ihan hilseen yli. Onko siis henkilö ollut kateissa itseltään, ja missä ihmeessä? Kenties astraalitasolla jossain leijumassa... Koitetaanpas nyt pitää ne jalat tiukasti maan kamaralla ja löytää se rangan keskipiste, niin ei tarvitse kauempaa lähteä etsimään.

"Raha ei tee ihmistä onnelliseksi." Juu, mutta ei tee onnettomaksikaan. Onnellisuutta ei oikein voi tällaisilla kliseillä selittää. Onhan kysymys monen asian yhteissummasta. Sitä paitsi jos sähkölaskua ei ole varaa maksaa ja ruokaankaan ei tässä kuussa ole varaa, niin väitän että onnellisuuskin on aika alhaalla skaalassa. Ikävä kyllä me tarvitsemme jonkinlaisen määrän rahaa tässä yhteiskunnassa, kun oravannahkoillakaan ei voi enää maksaa. Se mikä määrä kenellekin on "sopiva", on sitten ihan toinen juttu.



Työpaikkahakemuksen kohdassa "kuvaus minusta": "Olen sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut, positiivinen ja iloinen." Olisipa hienoa jos näin todellakin olisi. Valitettava tosiasia on, että suurin osa hakijoista valehtelee tässä kohtaa. Tai no, valehteleminen on aika tyly ilmaisu, sanotaan että "liioittelee vahvasti". Useimmat ihmiset eivät ole sosiaalisia eivätkä etenkään positiivisia. Se että osaa vääntää kasvoilleen tekohymyn sopivalla hetkellä ei kerro iloisuudesta, eikä se kerro sosiaalisuudesta, että osaa käyttäytyä työpaikalla niin kuin siellä pitääkin käyttäytyä. Kaikki ihmiset tietävät teoreettisesti miten työpaikalla käyttäydytään. Positiivisuus ei näy ulospäin, se on sisäänrakennettu ominaisuus tietyillä persoonallisuustyypeillä. No, ei tämä niin vakavaa kuitenkaan ole. Yksikään itseäänkunnioittava työnantaja ei ota näitä kuvauksia tosissaan. Tervemenoa vaan psykologisiin testeihin, mairittelevista itsekehuista huolimatta. (hymiö)

"Ei älykkyys ole niin tärkeää, vaan tunneäly." Tämä on nyt oikein jackpot. Missä ja miten mitataan tunneälyä? Kehtaanko, voinko, saanko epäillä, että jos eteemme laitetaan sata ihmistä, niin jokaikisellä heistä on erilainen käsitys siitä mitä tunneäly tarkoittaa. Eli olemmeko siis kertojan omaehtoisen todistelun varassa tämän hienon ominaisuuden suhteen? Miten tunneälykäs ihminen eroaa taviksista? Ja mikä on tunneälykkään vastakohta: tunneköyhä, tunnetyhmä, tunnepöljä... Ovatko kaikki aviomiehet enemmän tai vähemmän tunnekääpiöitä, ja jos ovat, niin missä sitten ovat ne tunneälykkäät puolisot? Ja vielä, ovatko älykkyys ja tunneäly jotenkin toisensa poissulkevia asioita? Voiko olla kumpaakin...



Nyt menee niin vaikeaksi yhtälöksi tämä postaus, että kloriittikin on jo haihtunut päästä ja jäljellä vain kasvihuonepäästöjä. Haluan vedota kliseisesti siihen, että vauhtisokeus vei kartanonrouvan mukanaan, ja mitään mitä olen tähän blogiin tänään kirjoittanut, ei voi eikä saa käyttää minua vastaan missään tilanteessa. Olen niin sanotusti syyntakeeton, kloriittihumalassa. Tai no, nyt jo krapulassa... Hymiö. Hymiö. Hymiö.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Runosuoni sykkii

Tässäpä teille runo, auf deutsch, bitte schön. Runoilija on Joachim Ringelnatz, ja hauskoja ovat hänen muutkin runonsa.

Bumerang

War einmal ein Bumerang;
war ein Weniges zu lang.
Bumerang flog ein Stück,
aber kam nicht mehr zurück.
Publikum - noch stundenlang -
wartete auf Bumerang.

Runossa kerrotaan siis hiukan liian pitkästä bumerangista, joka ei koskaan tullut takaisin, vaikka yleisö sitä tuntikausia odotteli. Eräässä kartanonrouvan lemppari-tv-sarjassa usein lausutaan näitä Ringelnatzin runoja, ja pakkohan oli lähteä niitä enemmänkin googlaamaan. Kyllä ne tietokoneet joskus ovat ihan kivojakin siis...


Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirche, Berliini, Ku'damm

Ammoisina aikoina, lukioikäisenä tarkalleen ottaen, saimme äidinkielen opettajalta tehtäväksi tutkielman tekemisen. Luonnollisestikin kirjallisuudesta. Tein opettajani iloiseksi valitsemalla Aaro Hellaakosken runouden aiheeksi. Siitäkin huolimatta, etten runoudesta juuri mitään ymmärtänyt, enkä ymmärrä välttämättä tänäkään päivänä... Tässä teille aivan ihana runo Hellaakoskelta:

Niin pieniksi

Niin pieniksi kasvoimme
      äskettäin
olit vaahteran lehdellä
     vierelläin

niin väljästi mahduimme
    sekunnin rakoon
kuin aika ois antaunut
    onnemme jakoon

    ei silmäni kanna
ilon laidasta laitaan

kuin pieniksi joskus
    tulla taitaan!

Kirsi Kunnasta ja erityisesti Tiitiäisen Satupuuta tuli luettua lapsille aikanaan ihan urakalla. Uskotteko jos kerron että esikoiselleni aloin lukea jo, kun hän oli nelikuisena sikiönä vatsassani. Olin jostain kuullut, että lapsi kuulee kohdussa äitinsä äänen, ja että lukeminen rauhoittaa ipanaa. Tuumasta toimeen siis. Liekö se syynä, että pojasta kehittyi verbaalisesti hyvinkin lahjakas jo varhain? Nyt teininä hiukan kyseenalaista joskus... Seuraavaa runoa luin erityisen mielelläni, siinä pääsi äiti nimittäin hiukan tunteilemaan:

Tunteellinen siili

Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kenelläpä, kellä
on vastaansanomista?
    Se vain on surullista,
    että piikkikuoren alla
    siilin hellyys piili.

Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!
     Ja se on aivan totta:
    Se yksinänsä eli
    ja piikein piikitteli,
    ja piikkikuoren alla
    sitten itkeskeli.



Eeva Kilpi osaa kertoa naiseudesta ja arjesta koskettavalla, ja yksinkertaisella, tavalla. Tässä muutama mieleeni jäänyt, jotka "kolahtavat":

Jo puolivälissä tiskiä
kaipaa suudelmia
vanhakin vaimo.

Already halfway through the dishes
Yearns for kisses
Even an older wife.

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä.
Kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Eräs valmennettavani tutustutti minut Kaarlo Sarkiaan, ja erityisesti runoon Älä elämää pelkää. Tässä siitä pätkä:

Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Hrr, ihan kylmät väreet kulkee selässä, runo on niin hieno. Sopii ohjenuoraksi moneen asiaan elämän varrella.

Olisipa hienoa olla runoilija! Toisaalta, runojen lukeminen ja ymmärtäminen on ihan yhtä antoisaa. Mikä on Sinun suosikkisi?

torstai 24. helmikuuta 2011

Vastuullinen kapitalismi

Oliko uteliaisuutta herättävä otsikko? Taisi olla. Kuulin ilmaisun eräästä ohjelmasta. Päästökauppa oli dokumentin aiheena. Äärimmäisen mielenkiintoinen aihe, vaikkei ensi kuulemalta uskoisikaan. Kioton sopimuksessahan päätettiin kasvihuonekaasujen vähentämisestä, ja myös hiilen varastoimisesta (ikään kuin kolikon toinen puoli). Sopimuksen mekanismeihin kuuluu sekin, että päästöjä ei tarvitse välttämättä itse vähentää, vaan sen voi tehdä siellä missä proseduuri on "kustannustehokkainta". Hmm... mielenkiintoista. Yhdysvallat ei muuten ole sopimusta allekirjoittanut. Euroopan unioni taasen on sitoutunut siihen erittäinkin voimakkaasti.

Ja tästä pääsemmekin sujuvasti aiheeseen: päästökeinottelijat. Uskokaa tai älkää niin rahanpesu nykymaailmassa muuttuu vähitellen "viherpesuksi". Ja epäilenpä vahvasti ettei ilmasto kuulu hyötyjiin tässä kaupankäynnissä. Vaikka siitähän piti alun alkaen olla kysymys. Vai pitikö? (Loppujen lopuksihan Kioton sopimuksen ensisijainen tavoite oli "kustannusten aleneminen"...) Päästökauppiaat on uusi ammattikunta, ja siinä maailmassa pelataan isoilla rahoilla. Ala on kuitenkin niin tuore, ettei sääntöjä vielä ole. Eli villi länsi vallitsee hiilijalanjäljen metsästyksessä.



Nämä päästökeinottelijat reissaavat ympäri maailmaa etsimässä asiakkaita; maanviljelijöitä Texasissa, filippiiniläisiä kaatopaikkatonkijoita, maidontuottajia Intiassa. Yksi tai kaksi tai muutama asiakas ei luonnollisestikaan riitä isoon bisnekseen, vaan tarvitaan suuria päästöryhmiä. Korvaukseksi liittymisestä näihin ryhmiin tarjotaan päästöyksiköitä, ja sitä myöten mahdollisuus suuriin seteleihin. Koomisinta on se, että länsimainen hyvinvointikansalainen ostaa itselleen ympäristötietoista omaatuntoa, mutta intialaisen lehmänlannankuivattajan elämä ei rikkaammaksi tai paremmaksi muutu. Eettiset ongelmat ovatkin pahin kompastuskivi tässä kaupankäynnissä; apu ei mene niille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Ja rikkaat keinottelijat rikastuvat ennestään.

Sitäkin on arvosteltu, toteutuuko luonnonsuojelu lainkaan. Jos hiilidioksidia esim. upotetaan mereen, miten käy luonnon kiertokulun? Maailman ilmasto on sekaisin kuin Jokisen eväät; mikään luonnonmullistus ei enää hämmästytä kun koko ajan sattuu ja tapahtuu (tulvaa, tornadoa, hyökyaaltoa, maanjäristystä, tulivuorenpurkausta...). Jos oikeasti halutaan ilmaston ja luonnon suhteen jotain tähdellistä tehdä, riittääkö tällainen päästökauppaleikki, vai pitäisikö olla tarkempaa seurantaa siitä, muuttuuko maailma oikeasti. Istutetaanko luvattuja puita ja miten istutuksia tai peltoja hoidetaan? Esimerkiksi.



Euroopan unionin päästökauppa toimii niin, että suuret teollisuus- ja energialaitokset ostavat ja myyvät päästöoikeuksia. Jos ja kun laitos tekee sellaisia teknologisia uudistuksia, että voi käyttää vähemmän päästöoikeuksia kuin mitä sille on myönnetty, ylimääräisiä sitten kaupitellaan niitä tarvitseville. Näin päästöjä oikeasti vähennetään ja tavoite on selvä. Harmillista kyllä, päästökauppa myös nostaa energian hintaa. Ja se ei tietenkään tavallista kuluttajaa juurikaan ilahduta. Vaikka kuinka ilmastoa säästetään siinä sivussa. Teoreettisesti. Kun saastuttaminen tehtiin kalliiksi...

No, mikä tästä tekee kiehtovan aiheen? Ainakin pistää miettimään olenko aidosti ja oikeasti "vastuullinen kapitalisti", jos paikkailen hiilijalanjälkeäni ostamalla lentolipun ohella lentoyhtiöltä puun. Vai huijaanko vain itseäni. Ja onko edes tarpeellista yksittäisen ihmisen miettiä kuinka eettistä lentäminen ylipäätään on. Ehkä nämä asiat ovat riippuvaisia paljon isommista kuvioista, loppujen lopuksi.



Jaa-a, voisihan sitä tietenkin pienen kokeilun tehdä kiehtovilla päästömarkkinoilla. Se ei pelaa, joka pelkää.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Viru Valge

Rakkauteni Viroon on varmaankin selvinnyt lukijoille jo aiemmin. Tallensin Yle Teemalta dokumentin Viru-hotellin rakentamisesta, ja ihan kyynel vierähti poskelle nostalgiasta. Siis, selvennyksen vuoksi, vaikka olen vähintään parikymmentä tallinnalaista hotellia testannut, niin Viru-hotellissa en ole yötäkään viettänyt sitten neuvostoajan, eli sen yhden kerran vuonna yksi ja kaksi ennen nakkisotaa. Mutta hei, kaikkihan Virun tietävät!

Suomalaiset siis rakensivat Viru-hotellin, ja se valmistui vuonna 1972. Neuvostoaikaa elettiin ja Inturist-matkatoimiston käyttöön (ja maksamana) hotelli rakennettiin. Urakoitsijana toimi Repo Oy. Kerroksia oli 23 ja huoneita 463 (vuodepaikkoja 850). Sekin on merkillepantavaa, että hotelli oli korkein suomalaisten koskaan siihen mennessä rakentama asuinrakennus. Hotelli on teräsrunkoinen, ja siksipä työmaalla tarvittiin hitsareita, joita oli siihen aikaan poikkeuksellisen suuri määrä tällä rakennustyömaalla, tarkalleen 15 henkilöä. Kaikki rakennusmiehet olivat muuten suomalaisia. Sanon tämän siksi että tämän päivän maailmassa rakennusmiehet suomalaisilla työmailla tuppaavat olemaan, yllätys yllätys, virolaisia...



Ei liene yllättävää, että raksamiehet tuohon aikaan tulivat pääsääntöisesti Kajaanin työvoima-alueelta. Siellä työttömyys oli suurinta. Liekö tilanne sama tänäkin päivänä... Materiaali sen sijaan tuli Neuvostoliitosta, ja myöhästymiset olivat yleisiä. Hmm, materiaalin myöhästyminen - kuulostaapa tutulta. Jo silloin rakennusmiehet halusivat tehdä kuusipäiväistä työviikkoa, jotta pääsivät välillä kotiin käymään. Joka viides viikko näin ollen oli vapaata. Työnantaja maksoi kolme matkaa vuodessa koti-Suomeen, loput matkat maksettiin omasta pussista. Tänä päivänä taitaa mennä niin, että kolme viikkoa töitä, viikko vapaata. Tosin työtuntejakin tehdään enemmän sisään. Tuohon aikaan työaika oli 8.15-17.15.

Päivärahaa maksettiin toki. Sillä sitten miehet saivat maksettua "ruoan, tupakin ja muut henkilökohtaiset menot". Viinalla ei rällätty sen enempää (tai vähempää) kuin tänäkään päivänä. Poikkeuksena lienee se, että nämä herrat viettivät vapaa-aikaa tiukasti puku päällä ja kravatti kaulassa. Tämän päivän duunarit taitavat rillutella hiukan erinäköisissä vetimissä... Terveydenhoitaja puolestaan kertoi, että "maanantaiaamuisin on normaalia enemmän päänsärkyä ja väsymystä" havaittavissa potilaissa... Mustan pörssin kaupassa hankittiin lisätienestejä, tottakai. Eikä päivärahoilla välttämättä pärjännytkään, vaan kotoa Suomesta tuotiin valuuttaa, se sallittu 100 mk.

Kartanonrouva kyllä muistaa ne oman firmamme ulkomaankeikkalaiset, joiden kaikki tienestit paloivat rillutteluun, eivätkä piisanneetkaan. Samaa rataa mennään siis, vuodesta toiseen.



Vuonna 1994 Viru-hotelli yksityistettiin ja sen omistajaksi tuli SRV Viitoset. Hotellia operoi nykyään SOK-Yhtymä. Huoneita lienee tätä nykyä 516. Hieno yksityiskohta on se, että hotellin merkittävää asemaa kunnioittaakseen ns. KGB:n kuunteluhuone on museoitu ja sitä pääsevät turistitkin tilauksesta katsomaan. Isoveli toden totta on meitä valvonut aikanaan. Virun yhteydessä on hulppea ostoskeskus, ja Virun alla on nykyään linja-autoasema. Viru on ollut, ja on edelleen, siis Tallinnan keskeisin paikka. Siksi sen rakentaminen aikanaan olikin melko kohahduttava asia. Pohdittiin sitä sopiiko se kyseiseen paikkaan vai ei. Ja onhan se Tallinnan siluetin kannalta aika merkittävän näköinen rakennelma, merelle päin.

Meillä useimmilla lienee Virusta monenlaista muistoja. Kun seuraavan kerran käytte Tallinnassa, katsokaa sitä aivan uusin silmin. Virulla on menneisyys...ja tarinoita kerrottavanaan.

Kartanonrouvan suositukset Tallinnan parhaista hotelleista:
- Three Sisters Hotel: paras ikinä! jokainen huone yksilöllinen ja viihtyisä, ihana aamiainen, kaunis kokonaisuus, valitettavan kallis...
- Hotel St. Petersbourg: keskeinen sijainti, hyvä palvelu, korkeatasoinen hotelli, kauniit huoneet, tasokas aamiainen
- Hotel Barons: loistava sijainti, tilavat huoneet, hyvä ravintola josta näkymä vanhan kaupungin vilkkaimmalle kadulle
- Hotel Viru Inn: pieni boutique-hotelli Viru-kadulla, hurmaavat huoneet ja yksilöllinen palvelu, ihana!
- Tallink Spa Hotel: sataman lähellä, moderni hotelli, lapsiperheen unelma kivan kylpylän takia, psykedeeliset kokolattiamatot!

Tervemenoa Tallinnaan!

Ravintola Paat

perjantai 18. helmikuuta 2011

Ehkä söin, ehkä en

Yksi hyvinvointimme perustoista on hyvä ja ravinnerikas ruoka. Vaan saammeko tänä päivänä terveellistä ruokaa? Jos on uskominen kirurgi ja traumatologian erikoislääkäri Antti Heikkilään, niin harvemmin saamme. Olen perehtynyt Heikkilän ajatusmaailmaan jokusen kirjan ja luennon sekä parin vastaanottokäynnin verran. Arvostan hänen mielipiteitään kovasti. Etenkin hänen vuosikausia esittämät teesit D-vitamiinin tarpeesta saivat melkoisen selätysvoiton, kun virallinen tahommekin vihdoin ja viimein muutti näitä suosituksia ajan tasalle. Kannatti matkasaarnata aiheesta sitkeästi. Vielä on Heikkilällä työsarkaa tässä lääke- ja elintarviketeollisuuden hallitsemassa maailmassa.


Kokattiin sitä ennenkin.

Nimittäin tärkein lääkkeemme on, tadaa, ruoka! Niin yksinkertaista. En lähde väittämään, etteikö mitään kemiallisia lääkkeitä tarvita ikinä koskaan lainkaan milloinkaan. Tarvitaan niitäkin. Penisilliini oli ja on edelleen hieno keksintö. Totuuden nimissä kuitenkin on sanottava, että kansa nieleskelee pöyristyttävän määrän lääkkeitä. Useimmiten turhaan. Etenkin kipulääkkeitä. Sitä paitsi kipulääkkeet eivät vie kivun aihetta, vain kivun tunteen. Ne turruttavat, toisin sanoen. No, joskus sekin riittää. Allekirjoittanut muistaa itsekin käynnit sairaalan polilla kovien vatsakipujen takia, ja sen jumalaisen tunteen, kun kipulääkkeet pumpattiin kanyylin kautta suoraan suoneen. Silloin ja siinä tilanteessa se tuli tarpeeseen. No, kuukauden sairastelun jälkeen kukaan ei tiennyt miksi ylipäätään olin ollut kipeä...

Etv-koulutuksessa meitä myös valmennettiin aiheesta ruoka. Nimenomaan siksi että sekin on yksi olennainen onnellisuuteen vaikuttava asia. Ainakin ylipainon kannalta (ulkonäkö). Ylipaino kaikessa yksinkertaisuudessaan johtuu siitä, että syö enemmän kuin kuluttaa - tämä lienee selvää kaikille. Miksi ihminen ylensyö, onkin sitten toinen tarina, ja niihin syihin tai seuraamuksiin ei tässä ja nyt lähdetä. Jotta elämänpyörä pyörii tasaisesti, on kaikkien elämän osa-alueiden oltava suht' tasapainossa. Myös syömisen. Ja kaikki mitä suusta alas laitetaan, vaikuttaa suoraan terveyteen ja hyvään/huonoon oloon. Siksi ruoka on mitä suurimmassa määrin lääkettä. Sekä elimistölle että sielulle. "Kun syö hyvää ruokaa, sielu laulaa", tapasi kouluttajani Marika sanoa.


Jälkiruoka kruunaa aterian?

Perehdyin puhtaasti mielenkiinnosta Diabetesliiton sivuihin. Ennen vanhaan (ihana ilmaisu!) diabeetikoilta kiellettiin sokeri kokonaan ruokavaliosta. Nykypäivänä lääketiede on niin kehittynyttä, että diabeetikko voi syödä melkein mitä vaan insuliinin kiitollisella avustuksella. Ja tässä se ansa sitten piileekin. Mitä enemmän diabeetikko syö esim. sokeripitoisia ruokia (hiilihydraattia), sitä enemmän piikitetään insuliinia elimistöön. Ihan kiva että saa syödä mitä haluaa, mutta kannattaako... En tiedä teistä lukijoista, mutta kartanonrouva vaihtaisi ylimääräiset lääkeannokset satavarmasti terveyttä edistäviin raaka-aineisiin.

Mikä sitten on terveellistä? Siitä voisi kirjan kirjoittaa, ja aika monta kirjaa on kirjoitettukin, koska mielipiteitä on monia. Ilman minkään valtakunnan ravintotieteellistä koulutusta uskallan esittää muutaman teesin, puhtaasti maalaisjärjen pohjalta, mutu-tuntumalla. Uskon mm. että syöminen on ilo, mutta se ei ole palkitsemiskeino. Pyri syömään säännöllisesti, ettei verensokeri laske, mutta vältä tekemästä syömisestä ohjelmanumeroa ja vahtaamisen aihetta. Rento ote syömiseen, sitä yritän sanoa. Syö kaikkea, mutta vähän kerrallaan, liioittelematta. Jos huomaat käyttäväsi ilmaisua "söin itseni ähkyksi ja makasin pari tuntia sohvan pohjalla toipumassa", mieti mikä menikään pieleen. Jos mikään...

Tämä ON pizza!


Vältä liiallista sokerin käyttöä. Korvaa vaalea pasta täysjyväpastalla. Suosi suomalaisia marjoja ja kasviksia aina kun mahdollista. Unohta pakasteet. Unohda einekset ja pikaruoka. Valitse mieluummin kourallinen pähkinöitä tai pussi miniporkkanoita illalla tv:n ääressä kuin pussillinen karkkeja. Perunalastut ja juustonaksut eivät ole ruokaa, ne ovat suolistolle myrkkyä. Voit varmasti elää ilman myrkkyä. Lasi punaviiniä (12 cl) ja kaksi palaa tummaa suklaata (kaakaon osuus yli 70 %) ovat aivotutkijoidenkin mielestä hyväksi. Liiallinen alkoholinkäyttö lihottaa ja tuhoaa aivosoluja. Maitotaloustuotteet ovat hyväksi elimistölle. Syö usein kalaa. Muista popsia kalaöljytabletteja (d-vitamiini!), etenkin flunssakausina, yliannostuksen vaaraa ei ole todettu. Voi ja oliiviöljy ovat hyviä. Vähennä suolan käyttöä, mutta muista että sitäkin tarvitaan. Juo vaihteeksi teetä!

Sain etv-koulutuksessa käsiini artikkelin (Celia Barbour), jossa lueteltiin 20 ravintoainetta, jotka "rakastavat sinua". Haluan jakaa ne kanssanne, eihän tämä mitään salatiedettä nimittäin ole. Tässä ne tulevat: Avocado. Punajuuri. Piparjuuri. Bataatti. Kaalit. Mustikat. Pinaatti (ja muut vihreälehtiset). Sipulit. Kokojyvävilja. Speltti. Kurkuma (mauste). Oregano. Kaneli. Inkivääri, cayennepippuri, musta pippuri. Miso. Jogurtti. Sardiinit. Merilohi. Seesaminsiemenet. Pähkinät.


Viini vanhin voitehista

Kartanonrouvan lempiruokia ovat mm. pinaattirisotto, bataattikeitto, punajuuri-aurajuustopaistos, höyrytetty broccoli, avocado viipaloituna tumman leivän päällä, mustikkasmoothie... Ei lainkaan huonoja valintoja. Spelttiä opettelin juuri äskettäin käyttämään suolaisten piirakoiden pohjataikinassa. Erinomainen lopputulos. Pastaruokiin emme olekaan vuosiin käyttäneet muuta kuin täysjyvä- tai pinaattipastaa. Vielä kun löytäisi sitä spelttipastaa jostain... Miso sen sijaan on toistaiseksi tuntematon herkku. Viitannee Japanin suuntaan? Kartanossa siis kovasti yritetään. Liian ruusuista ei tämä tie ole kuitenkaan; kartanonrouvan aamupala on nimittäin edelleen kaksi (täysjyvä)paahtoleipää siveltynä, uskokaa tai älkää, nutellalla (=suklaalevite). Enkä ole kyllästynyt... (Saanko synninpäästön, jos lisään että syön myös Activia-jogurtin?). Lisäksi inhoan sipulia ja valkosipulia, vaikka tiedostankin niiden terveysvaikutukset. Yritetään siis parhaamme itse kukin, mutta ei lähdetä syyllistämään itseämme kuitenkaan, vai mitä.

Ihminen on sitä mitä syö, sanoo vanha sananlasku. Olisiko aika uskoa siihen?

torstai 17. helmikuuta 2011

Kokki ja soppa

Kartanonrouva on hurahtanut tv:n kokkiohjelmiin. Aikanaan tuli seurattua Kokkisotaa, ja siinä sivussa ihmetellyksi miten edes ammattikokit saavat parissakymmenessä minuutissa oikeata ruokaa aikaiseksi. Vaikka hyvältä päällepäin näytti, luultavasti annokset olivat enemmän tai vähemmän epäkypsiä tai muuten vaan kammottavia. Gordon Ramsay'n ohjelmat ovat ihan lemppareitani; siitäkin huolimatta että Gordon voisi hiukan hillitä huutamistaan ja kiroilemistaan. Toisaalta, se taitaa olla kupletin juonikin... Yhtään en panisi pahakseni jos voisin jonain päivänä aterioida jossain Ramsay'n ravintoloista.

Tällä hetkellä seuraan Top Chefiä ja Master Chefiä. Toisessa kisailevat tavikset ja toisessa ammattilaiset. Yllättävän samansisältöisiä ovat juonet kuitenkin. Joka jaksossa yksi tippuu joukosta pois. Kaikkia tulee sympatiseerattua vuorollaan, ja omat suosikit nousseet esiin molemmissa ohjelmissa. En paljasta kuitenkaan...



Kokin ammatti tuntuu olevan nyt in. Kaukana ovat ne ajat, kun wieninleike ja valkosipuliperunat oli kokin suurin kulinaristinen saavutus. Maailma on avoin, ja trendeissä löytyy. Nyt eletään slow food -aikakautta. Aika luonnollista. Pyrimmehän elämässä yleensäkin slow life'iin. Näin kotiäidin näkökulmasta on aivan sama mitä trendiä ravintolamaailmassa eletään; perheelle on saatava ravitsevaa ruokaa pöytään joka päivä, nopeasti ja vaivattomasti. Mielellään myös kohtuullisella hinnalla. Kuten tiedossa on, ruoka maksaa älyttömästi. Laadukas ruoka kohtuuttoman älyttömästi.

Olen toiminut karjalaisissa martoissa jokusen vuoden, ja siellä tulee usein esiin sukupolvien välinen ero myös ruoanlaitossa. Kartanonrouvalle karjalanpaistit, paistetut silakat, vatruskat ja kaalilaatikot ovat jo mennyttä aikaa. Sen sijaan tutumpia ruokia ovat erilaiset pastat, lasagne, risotto, wokit, vuohenjuustopaistokset jne. Kun Master Chefissä kokkikokelaille lätkäistiin esiin silakat, olisi mennyt sormi suuhun allekirjoittaneellakin. Yhtään en ihmettele, että joukossa oli niitäkin, jotka eivät koskaan ole silakkaa käsitelleet, tai yleensäkään peranneet kalaa. Kartanonrouvan käsitys kalasta on kuhafileet suoraan S-Marketin kalatiskiltä... Perkaamiset ja suomustamiset jätän suosiolla ammattilaisille. (Meniköhän termit edes oikein...?)



Varmaan maailmassa on paljon niitäkin ihmisiä, jotka kerta kaikkiaan eivät osaa ruokaa laittaa. Ja eihän sitä opikaan, jos asia ei kiinnosta. Sinkullekin on helpompaa ja jopa edullisempaa käydä päivittäin lounasravintolassa tai työpaikkaruokalassa syömässä. Toista lämmintä ruokaa ei aikuinen kaipaakaan. No, raavaat, ruumiillista työtä tekevät miehet ovat poikkeus. Lapsiperheessä sen sijaan voi olla ongelma, jos ruoanlaitto ei luonnistu kummaltakaan vanhemmalta.

Lasteni entinen hoitaja kertoi surullista tarinaa päiväkotilapsista, jotka tulivat maanantaiaamuisin sudennälkäisinä hoitoon. Viikonloppu takana, eikä juurikaan tietoa säännöllisestä ruokailusta. Lapsille piti antaa jo hyvissä ajoin ennen aamupalaa näkkileipää, ettei vatsa tule sitten ahmimisesta kipeäksi. Itkettää vieläkin kun ajattelen näitä lapsia. Hoitaja joutui muuten puhutteluun tällaisesta "omavaltaisuudesta". Potkujen uhallakin olisin toiminut samoin.



Kartanonrouvaa ruoan heittäminen roskikseen surettaa. Väkisinkin sitä miettii niitä nälkäänäkeviä afrikkalaislapsia, jotka elävät maissipuurolla päivästä toiseen. Järkikin sanoo ettei ruokaa voi sinne lähettää, mutta onhan se harmillista millaisessa yltäkylläisyydessä täällä eletään eikä osata edes arvostaa sitä. Kartanon jääkaapin ovessa on kuva Patrickista, malawilaisesta kummipojastamme. Hän muistuttaa meitä siitä ettei maailma on kaikille samanarvoinen.

Niin tai näin, meillä länsimaissa asiat ovat hyvin ja ruokaa riittää. Lasteni kouluissa on menossa kysely ruoan laadusta. Syystäkin. Kouluruoan taso todellakin on heikkoakin heikompaa. Vielä silloin kun koulu sai itse valmistaa ruoan omassa keittiössään, keittäjä teki suorastaan ihmeitä vähäisillä määrärahoillaan ja ruoka maistui sekä lapsille että henkilökunnalle. Nyt kun ruoka tulee keskuskeittiöistä, se on välillä ala-arvoista. Meidän länsimaisen standardin mukaisesti siis, 2000-luvulla. Ettei joku ala verrata mummonaikaan, se juna meni jo...



Ympäri mennään, yhteen tullaan. Mitäköhän sitä tänään laittaisi perheelle ruoaksi?

"Suu söis ja vatsa vetäis, vaan kun ei kestä heikot nilkat."

tiistai 15. helmikuuta 2011

Suomi-neito suossa?

Nokian tippuminen Microsoftin syliin oli kuin isku vyön alle. Vuosia on puhuttu siitä, että "onhan meillä vielä se Nokia", kruunun jalokivi, viimeinen barrikadi brändimaailmassa. Voiko niin enää sanoa? Suomi on pala palalta katoamassa muille maille, ja se ei ole hyvä juttu. Bisnes on bisnes ja Mooses on Mooses. Mutta missä on isänmaallisuus ja kansallinen ylpeys? Osakkeissa ja osingoissa, optioina ja lomaosakkeina varmaankin.

Teollisuuslaitoksia on jo vuosia viety halvan työvoiman maihin; tekstiiliteollisuutta, paperitehtaita, elektroniikkalaitoksia... Viroon viedään jopa pyykit pestäviksi. Halvalla saadaan työ, mutta saadaanko sitä laatua, johon ollaan totuttu? Vai viitataanko nykyään viis laadulle kuningas-rahan lumossa? Onko osinkojen jakaminen tärkeämpää kuin satsaaminen laatuun, työolosuhteiden kehittämiseen ja työllisyyden ylläpitämiseen kotimaassamme. Ehkä tässä pikku-Amerikassa ei edes haluta enää tehdä "vanhanaikaista" työtä.



Pilkille lähdössä
 Jos Suomi on kalliin työvoiman maa, niin miksi sitten ns. työtätekevät ansaitsevat liian vähän elintasoon ja kustannusrakenteeseen nähden? Mikä ihme tässä yhtälössä mättää. Nykynuoret eivät opi työntekemistä, koska kesätyöpaikkoja ei ole riittävästi. Vanhemmat sponsoroivat. Mutta millä rahalla? Hiukan helähtää korvaan, jos vanhemmat kehuvat että "meidän jälkipolvi osti omilla tienesteillään" kalliita vempaimia, ja kyseinen jälkipolvi ei ole päivääkään kodin ulkopuolella töitä tehnyt. Siis millä tienesteillä? Eli vanhemmatko maksavat nykymaailmassa lapsilleen "palkkaa"... Hohhoijaa, mitä mahtavat oppia. Näinkö me opetamme lapsillemme, ettei normityö kannata...

Telakkateollisuus rämpii pohjamudissa, ja Suomessa on sentään tehty maailman hienoimpia laivoja. Laadulla. Korea tekee halvalla, jos vaan hienohelma-amerikkalaisturistille kehnompi laatu riittää (ja kuka niitä doomien viimeistelyjä edes katsoo). Virossa pestään pyykit edullisesti, valitettavasti välillä pitää lähettää takaisin kun työn tulos onkin kehnoa. Rahti sentään kannattaa. Aasiassa vaatteita valmistetaan tuhatmäärin ja huokeasti, jos ei haittaa että saumat repeävät ensimmäisen pesun jälkeen. Paperitehtaita pyöritetään huomattavasti pienemmillä kustannuksilla Aasiassa ja etelä-Amerikassa, mutta puu saatetaan viedä Suomesta. Mitä väliä, kertakäyttömaailmassahan tässä eletään muutenkin.



Lumivuoren kuningatar

Kuka vielä uskoo että venäläiset tulevat ja valloittavat Suomen, sotilaallisesti? Ei kuulkaa, he tekevät sen ihan laillisesti, ilman sotilaita. Venäläiset nimittäin ostavat Suomen. Itsepähän annamme siihen luvan. Joissakin maissa ulkomaalaiset eivät saa omistaa maata, kuten Thaimaassa ja nyt myös Venäjällä. Suomi-neito haluaa olla "eurooppalainen ja sivistynyt", eikä lähde sille tielle. Kannattaisiko olla hiukan vähemmän sivistynyt tässä asiassa? No, toisaalta suomalaiset itsekin ostavat kilvan maata muualta. Ehkäpä tässä käykin niin, että jätämme tämän kylmän pohjoisen maan niille hölmöille, jotka tänne väkisin haluavat, ja muutamme itse kukin lämpimämpiin maihin. Saadaan etäisyyttä talvisotamuistoihin ja muihin traumoihin...

Rouva Kartanonrouva ei aina ymmärrä maailmanmenoa, mutta viis siitä. Eivät tunnu ymmärtävän viisaammatkaan. Ensi vuonna sitten nähdään miten se luvattu maailmanloppu meidät vastaanottaa. Väittäisin että arabimaat ovat ratkaisevassa asemassa; sen verran siellä nyt kuohuu. Sitä odotellessa, jatketaan niin kuin ennenkin, eikös vaan. Ja puhutaan vaikkapa säästä: onpas siellä tänään järkyttävän kova pakkanen!


Sitten kairaamaan

maanantai 14. helmikuuta 2011

Rapeaa torakkaa, ja muita matkakertomuksia (osa 2)

Kartanonrouvalla on suorastaan yliampuva pelko ja inho tiettyjä eläinmaailman edustajia kohtaan. Inhokkilistalle kuuluvat mm. hämähäkit, skorpionit, käärmeet, lepakot, torakat, krokotiilit, hiiret, rotat, mitä näitä nyt onkaan. Sen sijaan rakkaan esikoiseni lempinimi vaahtosammuttimen kokoisena natiaisena oli "ötökkätieteen professori", sillä tämä kaveri löysi röntgenkatseellaan ja vikkelillä raajoillaan vaikka minkälaisia höttömönkiäisiä ja pörhösiipipörriäisiä. Ja kantoi niitä kotiinkin... Lomamatkalla Kyproksella hän onnistui saamaan käsiinsä mandariiniskinkin jopa. On meinaan melkoisen vikkelä otus. Ja erikoisen näköinen. Onneksi pääsi karkuun, ettei tarvinnut kotiin raahata.

Ajattelin ilahduttaa lukijoitani parhailla paloilla kartanonrouvan kohtaamista ötököistä ja muista epämiellyttävyyksistä. Nauttikaa, minä en osaa.



Torakat

Opintomatkalla entisessä Leningradissa, nykyisessä (ja entis-entisessä) Pietarissa torakat olivat hotellissa arkipäivää. Koska majailin yhden hengen huoneessa, tein sopimuksen viereisen huoneen kaverin kanssa, että herätän hänet ensitöikseni aamulla ja hän tulee vetämään aamutupakkinsa allekirjoittaneen kylppärissä ja polttelee siinä sivussa epämiellyttävät huonetoverini hengiltä. Hyvin toimi. Ja kartanonrouva pääsi suihkuun.

Kanariansaarilla, tarkemmin Gran Canarialla, joskus vuonna -97, heräsin yöllä lämmittämään silloin yksivuotiaalle pojalleni maitoa, ja puoliunisena bongasin sängyn verhoillussa päädyssä ison torakan. Puolihysteerisenä herätin puolisoni, joka ryhtyi pelastamaan vaimoaan hyökkäykseltä (?) ja löysikin pari lisää päädyn ja seinän välistä. Arvatkaa kaksi kertaa, lähdimmekö seuraavana päivänä hotellista, rouvan ehdottomasta vaatimuksesta, ja etsimme uuden majapaikan. Tämä tyttö ei huonettaan näiden höttömönkiäisten kanssa jaa piste.

Siinä mielessä on hyväkin tuuri käynyt, että mm. New Yorkissa, Kyproksella, Thaimaassa, manner-Espanjassa en ole torakoihin törmännyt, vaikka niitä satavarmasti löytyykin. Ovat osanneet pysyä kartanonrouvan silmistä poissa. Kiitos siitä.

Apinat

Apinoita en ole varsinaisesti pelännyt, mutta totuuden nimissä nekin ovat aika arvaamattomia. Ensimmäisen kerran törmäsin vapaana kulkeviin makaki-apinoihin Gibraltarilla. Kiipeiltiin ns. apinavuorella puolison kanssa, ja nämä veikeät vekkulikullathan tulivat ihan iholle kiinni, syliinkin. Äkkiliikkeitä piti kuitenkin välttää, etteivät tulleet aggressiivisiksi.

Langkawilla Malesiassa meitä varoitettiin, että apinat saattavat tulla ikkunasta sisään hotellihuoneeseen varastelemaan. Näin ei onneksi käynyt meille. Sen sijaan eräällä opastetulla veneretkellä kävimme mm. lepakkoluolassa. No, lepakot kuuluvat myös inhokkeihini, tiedoksi vaan, enkä saanut kerta kaikkiaan itseäni pakotettua hämärään luolaan, missä yököttävät lepakot tuhatpäin roikkuivat pää alaspäin. Jäin siis ulkopuolelle odottelemaan muuta porukkaa. Nappailin siinä parit valokuvat ympärillä pyörivistä apinoista, mutta niitäpä alkoi kiiltävä kamera kiinnostaa, ja kävivät kimppuun. Tuli kiire lähteä karkuun. Luolaan en silti sännännyt...



Käärmeet

Käärmeet eivät ole ainoastaan yököttäviä, vaan myös pelottavia. Pari vuotta sitten Floridassa tutustuimme alligaattoripuistoon. Nähtävää oli paljon, ja amerikkalaiseen tyyliin myös paljon näytöksiä. Säntäsin viime tipassa erääseen esitykseen, ja arvasin saman tien seremoniamestarin katsellessa ohijuoksuani, että nyt napsahti. Kohta kuuluikin: "lady with the yellow dress, would you like to step on stage, please". Yritin kovasti kieltäytyä kunniasta, mutta perhe vaati päätä vadille. Menetin pelin jo siinä vaiheessa, kun meiltä kahdelta naisuhrilta kysyttiin "head or tail", ja tämä toinen daami oli nopeampi ja vastasi "tail". Olisi pitänyt arvata, ettei kysymys ollut pelkästään kruunasta ja klaavasta... Pidemmittä puheitta, pitelimme käsiemme päällä valtavan kokoista käärmettä, joka - kiitosta vaan - käänteli inhaa päätänsä kartanonrouvan suuntaan. Jos olisin kehdannut, olisin itkenyt. Seremoniamestari taisi kyllä huomata ahdinkoni...

Luteet

Viikon opintomatkalla Moskovassa vuonna 1987 asuimme valtavassa Rossija-hotellissa. Kämppikseni  onnistui saamaan luteenpureman, ja sitä seurannutta ihottumaa sitten opinahjoomme Kouvolaan palattuamme hoidettiin paikallisessa terveyskeskuksessa. Olimme kämppiksinä myös Kouvolassa, ja tarttuihan ihottuma minuunkin, ja eikun terveyskeskukseen. Kun vielä muutama muukin luokkatoveri kärsi samaisesta ihottumasta, oli terveyskeskuksessa jo kysytty, että "olitko sinäkin sillä luokkaretkellä...".

Toinen muisto lutikoista liittyy kouluaikoihini. Meillä oli oppikoulussa (nyk. yläkoulu) hyvin erikoislaatuinen englanninopettaja, joka kutsui luokkamme jopa kotiinsa iltaa istumaan. Siellä taljojen päällä istuttiin ja seiniin nojailtiin. Kun samainen opettaja ilmestyi seuraavana päivänä kouluun mukanaan lasipurkki, jossa oli luteita (hän jopa kävelytti niitä koulun käytävillä), ja äitini sai vihin asiasta, meillä järjestettiin kotona ennennäkemätön suursiivous...



Kartanonrouva yrittää tässä karistaa inhonväristykset niskastaan. Vaikka hauskojahan nämäkin muistot ovat näin jälkikäteen. Toivottavasti te rakkaat lukijani olette saaneet edes hyvät naurut. Vaikka ei kai sivistynyt ihminen toisen peloille naura... Vai nauraako sittenkin pikkuisen?

Onko kukaan kohdannut alligaattoria silmästä silmään, tai jäänyt elefantin alle?

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Viisuillaan

Onpa ihana päivä. Karmaisevista pakkaslukemista huolimatta. Kittilän rouva sanoi eilen että pukeutumiskysymyshän sää aina on. Oikeassa on Lapin tyttö. Ja lisäisin vielä että ehdottomasti myös asennekysymys. Jos talvi masentaa, yritä löytää siitä edes jotain positiivista. Mitä tahansa joka saa mielialan kohoamaan. Masentaahan se, jos fokus on negatiivisuudessa koko ajan. Talvessa on hyvää mm. lumen narskunta jalkojen alla, auringon kilo puhtaalla lumella ja erityisesti se, että talven jälkeen seuraa aina kevät.



Istuttiin eilen viettämässä ystävänpäivää viiden daamin voimin, ja säästäkin puhuttiin, kuinkas muuten. Ja paljon muustakin. Joskus sattuu yllättäviäkin asioita. Ruokapöydässä illan emäntä mainitsi, että tänään katsotaan sitten euroviisujen Suomen finaalia. Aha, ajatteli kartanonrouva, telkkariako tänne tultiin katsomaan. How wrong was I... Tärkeämmistä asioista olikin kyse. Seurueessamme istui rouva, jonka siskonpoika oli nimittäin mukana finaalissa. Ja niin uskomatonta kuin elämä voikin parhaimmillaan olla, tämä suloinen Axel, 20 v, otti ja voitti koko skaban ja lähtee siis Düsseldorfiin Suomea edustamaan kappaleellaan Da da dam. Meidän iltamme repesi spontaaneiksi voitonjuhliksi. Ja kartanonrouva ei ole sentään seurannut euroviisuja lähes kymmeneen vuoteen.

Seurueemme taisi lähettää yhteensä sata äänestysviestiä Axelin puolesta. Ihaninta oli se, ettei kyseessä ollut vain ystävän kollektiivinen tukeminen, vaan sokerina pohjalla meidän kaikkien mielestä Paradise Oskar oli ehdottomasta paras finalisteista. Ja se biisi oli ihanan tarttuva ja rento ja hyväntuulinen. Kartanonrouva fanittaa ihan täysillä! Kiitos vielä Tiinalle ihanasta ruoasta ja pitkästä aikaa huikeimmasta (yllätyksellisestä) illanvietosta!!!




Paradis-Oskar on muuten hahmo Astrid Lindgrenin lastenkirjasta Rasmus på luffen (Rasmus ja kulkuri, 1956, suomennos WSOY 1956). Tarinassa Rasmus-poika karkaa lastenkodista ja tapaa karkumatkallaan Paradis-Oskarin, leppoisan kulkurin, joka alkaa pitää hänestä huolta. Sijaisperheen asemesta Rasmus valitsee elämän kulkurina Paradis-Oskarin kanssa. Tällaisesta tarinasta on siis lähtöisin euroviisunoviisin taiteilijanimi, ja olihan laulukin kulkurimaisen leppoisa. Niin kuin itse Paradise Oskarkin! Terveisiä vaan Kirkkonummelle.

Euroviisuja on järjestetty vuodesta 1956 asti, 55 kertaa siis jo. Suomi ei ole näissä kisoissa kunnostautunut kuin kerran, kun vuonna 2006 Lord voitti kappaleellaan Hard Rock Hallelujah. Silloinkin taisi kansa olla melko kahtiajakautunut siitä oliko kappalevalinta edes kurantti. No, voitto mikä voitto. Kerrankin. Irlanti on tainnut peräti seitsemän kertaa olla ykköspallilla.




Ruotsalainen lastenkirjailija Astrid Lindgren syntyi Vimmerbyssä, ja siellä on huvipuisto nimeltä Astrid Lindgrenin maailma. Ihana paikka jossa lapset voivat seikkailla näiden satukirjahahmojen maailmoissa ja puuhastella kaikkea kivaa monipuolisella puistoalueella. Tukholman Junibackenissa (sisähuvipuisto Djurgårdenissa) pääsee myös mukaan Astrid Lindgrenin satuihin pohjautuviin seikkailuihin. Suosittelen lämpimästi lapsiperheille molempia kohteita. Aikuisellakin on niissä kivaa...

Tässä pieni pätkä Rasmus på luffenista:

 Kattvisan

Tänk jag drömde inatt att jag hade en katt
och han åt bara sill och potäter
du får trot om du vill men potäter och sill
det är just vad små kattungar äter.

Da da dam, sanoo kartanonrouva. Onnea vielä söpölle Axelille. Ja ylpeälle Mina-tädille erikoishalaukset!

perjantai 11. helmikuuta 2011

Kuinkas kävikään?

Parisen kuukautta sitten paikallislehdessä kerrottiin, että vanhan kaupungin idyllinen hotelli on myynnissä. Siltä istumalta päätimme ystäväni Heidin kanssa että se on sitten meidän. Joka viikko on laitettu täsmälotto vetämään, Kiitollisuus-päiväkirjaan on iltaisin kirjattu, että hotelli on meidän, fokus on tähdätty tähän hankkeeseen siinä mittakaavassa kuin se suinkin on kohtuullista. Tänään luki paikallislehdessä että hotelli on nyt myyty. Joillekin muille. Auts.

Nyt voisi lukija tehdä pikaisen johtopäätöksen, että masennus taisi iskeä näihin naisiin. Ei muuten iskenyt. Suunnitelma vain sai uuden muodon; hotelli toteutuu edelleen, mutta jossain muualla. Toisella tavalla. Omannäköisellä tavalla. Sitä paitsi unelmointi on hauskaa. Joskus käy niinkin, ettei unelman ole edes tarkoitettu toteutua. Siksi kai sitä kutsutaan unelmoinniksi.



Vanha totuushan on: jos haluat elämääsi uutta, sinun on oltava valmis luopumaan jostain vanhasta. Väkisinkin herään miettimään pidänkö kenties kiinni jostakin vanhasta vielä... Toinen ajatus, joka tulee mieleen, on "olenko itse tehnyt mitään ansaitakseni muutoksen", esimerkiksi sen hotellin muodossa. Ei maailmankaikkeudelle voi esittää vaatimuksia, pitää osata myös itse antaa. Insinööri toteaisi varmaankin hotellidilemmaamme, että menkää tytöt hakemaan lainaa ja asia on sillä selvä. Ei muuten mennä. Tai, saatetaan jonain päivänä mennäkin...

Toissapäivänä kun tein lähtöä vaurausvalmennukseen ja esittelin perheenpäälle illan ohjelmaa, hän tokaisi (sanoisinko kliseisesti, "melko tyypilliseen miesmäiseen tapaan"): "jakaako se Marika teille lottonumerot?". Heko heko. Tosiasiassa illan aikana ei juurikaan edes rahasta puhutta, sikäli mikäli se kenellekään vaurautta merkitsee. Pikemminkin puhuttiin onnellisuudesta, ja siitä miten vauraus seuraa onnellisuuden perässä. Tulipahan sekin selväksi, ettei rahaa tee onnelliseksi EIKÄ onnettomaksi. Rahankin suhteen kyse on aina mielentilasta, ja siitä osaako nauttia elämästään, rikkaana tai köyhänä. Eikä kukaan kai sitäkään tosiasiaa kiellä, etteikö raha olisi aika olennainen osa tätä elämää. Meinaan jos ei halua että sähköt katkaistaan...



Onnellisuus-teema näköjään jäi kartanonrouvan päähän pyörimään. Liekö Marikan valovoimaisuuden ansiota... (Vaikka siihenhän allekirjoittaneen olisi pitänyt jo puolessatoista vuodessa tottua.) Tänä aamuna sain todeta taas kerran pienten asioiden merkityksellisyyden. Eikä siihen tarvittu sen kummempaa kuin että tytär lähti kouluun, suksien kera, ja huikkasi 'heippa' ovelta. Ajattelin mielessäni, että olen täällä joka aamu  kuulemassa moikan. Ja lapseni tosiaan aina tervehtivät, kun tulevat ja menevät, eivätkä ikinä lähde tai saavu salaa tai huomaamattomasti. Kuuluu tämän talon hyviin tapoihin vissiin. Niitäkin on siis edes jokunen...

Kartanonrouva pitää edelleen kiinni unelmastaan, omasta hotellista. Ja rohkaisee rakkaita lukijoitaankin unelmoimaan. Se on kivaa! Jari Sarasvuo on sanonut: "Elämän kruunu on uskallus elää oma tarina todeksi ja täydeksi." Niin tehdään. Kun uskalletaan.



Kiitos Tiinalle näistä ihanista Gardan-kuvista. Yksi parhaimmista lomistani ikinä.

torstai 10. helmikuuta 2011

"Om man vill ha, så är man också tvungen att ge..."

Ihmetyttikö otsikko? Se on vanha hokema Kouvolan opiskeluvuosiltani. Ystävättäreni lanseerasi väittämän, ja siitä asti se on kuulunut kartanonrouvankin sanavarastoon, tai siis lausevarastoon. No, rehellisesti sanottuna silloin se oli vähän kaksimielinen juttu... Eilen lause aukenikin ihan toisella tavalla. Olin guruni, Marikan (Borg), vaurausvalmennus-illassa, ja hän puhui ilolla antamisesta eli "jos annat, saat". Tämä taas ei ole millään tavalla kaksimielinen ajatus...

Joillekin ihmisille annetaan valovoimaisuus ja puhumisen lahja myötäsyntyisesti. No, tekeehän kokemuskin mestarin tietysti. Kun luettelin jossain blogissa arvostamiani ihmisiä, niin Marika kuuluu ehdottomasti heihin. Mainittakoon se nyt näin jälkikäteen. Hän on onnellisuus ja kiitollisuus -käsitteiden edelläkävijä Suomessa, ja tehnyt työtä näiden arvojen eteen jo 35 vuotta. Aika pitkä ura siis. Kun uskoo asiaansa, menestyy.


Onnellinen mökin rakentaja

Onnellisuus on siitä metka asia, että se vaihtelee päivästä toiseen, jopa tunnista toiseen. Ja jokaiselle ihmiselle onnellisuus tarkoittaa eri asioita. Onnellisuuteen ei ole pakettiratkaisuja. Onnellisuus on valinta. Tietoinen valinta. Mitä vähemmän ajattelet negatiivisia ajatuksia, sitä helpommin voit saavuttaa onnellisuuden olotilan. Kysehän on aina tunnetilasta. Kaikessa. Niin onnellisuudessa, vauraudessa, kiireessä kuin parisuhteessakin. Ja tunnetilan voi itse valita.

Lähdin vaurausvalmennukseen siksi, että onnellisuuteeni oli tullut rako. Rahan muodossa. Siis sen ehtymisen takia. Palasin valmennuksesta helpottuneena. Ja valaistuneena. Olin itse aiheuttanut halkeaman onnellisuuteeni; nimittäin huolehtimalla rahasta. Se oli ainut asia jonka olin tehnyt eri tavalla verrattuna aiempaan. Nyt tiedän (taas) paremmin. Tein mielessäni listan onnellisuutta tuottavista asioista elämässäni, ja kas: olin rutkasti plussan puolella. Aika kiva fiilis!


Onnellisia mökkitalkoolaisia

Desiderata sanoo näin: "Elä siis rauhassa Luojasi kanssa, mitä ikinä Hänestä ajatteletkaan. Olivatpa pyrkimyksesi ja kaipauksesi millaiset tahansa, säilytä kaiken hälyn ja hämmennyksen keskellä mielenrauhasi."

Ikä tekee kuulkaa tehtävänsä. Kartanonrouvakin on ollut suhteellisen menevä ihminen aikoinaan, mutta enää ei oikein jaksa, eikä (etenkään) huvita. Kotona on kivempaa ja häly on häiritsevää, kaupoissa ei jaksa pyöriä ja elokuvateatteritkin ahdistaa, kapakkaan ei mene erkkikään, puhumattakaan 20h-rillutteluristeilyistä, mökki järven rannalla ilman mukavuuksia on autuutta, vieraiden on syytä tajuta lähteä kotiinsa viimeistään puoleen yöhön mennessä tai tulee tupenrapinat, arkisin mennään nukkumaan kymmeneltä ja seiskalta aamulla ollaan jo pirteänä pystyssä, ainot on hankittu ja meikitön päiväkin on tullut tutuksi... Onko tämä lopun alkua? Vai kuten Marika-guruni asian ilmaisee: Ikä tuo viisautta... Hitautta ja laiskuutta ennemminkin!

Kartanonrouva on tehnyt valinnan: minulla on tänään onnellinen päivä. Mikä on Sinun valintasi tänään?

"Alas pääsee painovoiman avulla, ylös pitää kiivetä."


Onnellinen kun vaan saa olla

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Tänään ei säteile

Kartanonrouvan pää on tänään ihan tyhjä. Jos se inhimillisesti katsottuna on mahdollistakaan. Puhutaanhan henkilöstä, jonka pää on jatkuvasti kuin rautatieasema: aina liikennettä. Aloitin muuten aamuni syömällä hervottoman kokoisen laskiaispullan, ja tottakai se vaati kävelylenkin perheenpään kanssa; pitihän kalorit saada sulamaan. On minulla reipas puoliso. Lähti vielä hiihtolenkillekin, kun ei kävelylenkki riittänyt yhdelle päivälle. Hän sanoi että hiihtäminen on hyvä konsti tyhjentää myös pää turhasta painolastista. Kartanonrouvankin olisi siis syytä hiihtää. Vaan kun ei yhtään inspiroi ajatus...

"Talvivastaisena" ihmisenä voisi kuvitella, että tämä on ollut karsein talvi ikinä. Vaan enpä sanoisi ihan niinkään. Kaikesta huolimatta tuolla ulkona on pirun kaunista, kun kaikki epäsiisteys on hautautunut kinosten alle. Sitä paitsi ei kylmyys haittaa, kun sitä katsoo ikkunan läpi, vai mitä. Takkatulen loimussa. Viltin alla. Kahvimuki tai punaviinilasi käden ulottuvilla. Kartanonrouva luottaa nimittäin siihen teoriaan, että näin karsean talven jälkeen saadaan varmasti hervottoman kuuma kesä. Ja siitä minä pidän!




Viime kesä oli paras ikinä. Muistelen vieläkin erästä 37-asteista päivää mökillä. Kuuma oli kuin ryssän helvetissä. Vielä yölläkin. Meitä nauratti kun saunamökissämme nukutaan parvella, saunan yläpuolella, ja voitte uskoa että oli hiki saunan lämmityksen jälkeen. Vaan ei valitettu. Järveen pulahtaminen tuskin vilvoitti, kun vesikin oli kuin linnunmaitoa. Sitten kun vielä Venäjältä pöllähtivät jokakesäiset metsäpalosavut taivaalle, niin olo oli kuin Thaimaassa. Ilman älämölöä ja turisteja. Thaimaan-matkalta hankitut rätitkin tuli tehokkaasti käytettyä viime kesänä. Mökillä kun voi (ja saa) hillua vaikka minkälaisissa rytkyissä...



Kartanonorouva odottelee jo kevättä ja tippuvia räystäitä. Jäiden lähtöä. Etelästä palaavia lintuauroja. Maasta pinnisteleviä narsisseja ja tulppaaneja. Kesäsuunnitelmia. Tarkastusmatkaa mökille. Talvivaatteiden pesemistä ja pakkaamista varastoon. Veneiden kunnostajia telakalle. Ikkunoidenpesua...

Mukavaa keskiviikkopäivää!

tiistai 8. helmikuuta 2011

Kuuluisia lausahduksia, sattuvia sanontoja

Olette varmaankin huomanneet, että jotkut lausahdukset ja tokaisut jäävät elämään ikuisiksi ajoiksi. Repliikit elokuvassa, vitsiksi tarkoitetut kommentit tv-sarjoissa, poliitikon tokaisut toimittajille, mitä näitä nyt on. Päässäni alkoi pyöriä näitä lauseita, ja eikun blogia kirjoittamaan. Katsokaas kun "köyhän ainoa huvitus, on vilkas mielikuvitus" (Juha Watt Vainio)

Aloitetaan elokuvista. "After all, tomorrow is another day." (Onhan huomenna taas uusi päivä.) Näin sanoi Scarlet O'Hara (Vivien Leigh), kun Rhett Butler (Clark Gable) jätti hänet rakkauden puutteen takia elokuvassa Tuulen Viemää (Gone with the wind, 1939), Amerikan sisällissodan tuoksinassa. Miten aikuismainen, ja lohdullinen, ajatusmalli tämänkin päivän elämään. Entinen työkaverini kirjapainossa ei surrut kuralle menneitä töitä, vaan tokaisi iloisesti: "Nousee se aurinko huomennakin." Niin muuten nousi!



Toinen mieleenjäänyt lause on "Play it, Sam. Play: As Time goes by." Se taas oli Ilsa Lund Laszlo (Ingrid Bergman) elokuvassa Casablanca (1942). Vastanäyttelijänä tuo tympeän charmantti Humphrey Bogart (Richard Blairen roolissa). Tapahtui toisen maailmansodan aikana Afrikassa. Voi aikoja, voi elämää!

Suomalaista elokuvahistoriaa puolestaan edustaa Tuntematon sotilas, ja erityisesti kannakselainen Antero "Antti" Rokka, joka puhui rehevää karjalanmurretta ja teki mitä huvitti, käskytyksistä huolimatta. "Vartiomies on sellainen mies, jolle ei rähistä." "No siehän sälli oot."

Metsolat oli 1990-luvun suosittu draamasarja kainuulaisesta pienviljelijäperheestä. Kartanonrouva puolisoineen oli aikanaan ihan hurahtanut sarjaan. Meidän suosikkirepliikkimme edelleen on vanhan isännän Antin (näyttelijä Ahti Haljala) vakiolausahdus vaimolleen: "Nyt kyllä keitetään kunnon kahvit." Niin tehdään kartanossakin vähän väliä, ja hyvin toimii.



Legendaarinen kehotus on vuodelta 1987, ja paikkana Oberstdorf ja naisten viiden kilometrin hiihto. Marjo Matikainen lähestyy väliaikapaikkaa kehnossa kelissä, lumen paakkuuntuessa suksenpohjiin, ja karjaisee avustajille "Havuja...perkele". No, jos ei hommia hoideta, niin johan on perkele!

Valtioneuvos ja poliitikko Harri Holkeri on kunnostautunut tokaisuillaan. Kuka muistaa vielä "Syökää silakkaa" -kehotuksen 1990-luvun taitteesta, kun pääministeri Holkeri antaa köyhille lama-ajan ruokavinkin. Toinen yhtä tunnettu tokaisu lienee "Minä juon nyt kahvia". Toimittajat kävivät iholle kysymyksillään 1990, kun Holkerin suunnitelmista presidenttivaalien suhteen käytiin spekulaatiota.

"Arbeit macht frei" (työ vapauttaa) ei taida herättää sympaattisia tuntoja, vaikka kuuluisa lausehan se on sekin. Tällainen teksti oli mm. kyltissä Auschwitzin keskitysleirin pääportilla. Se oli natsien kasvatustavoite juutalaisten suhteen. Kyseinen kyltti muuten varastettiin v. 2009.



Juha Watt Vainio lienee Juicen ohella niitä sanarikkaimpia lauluntekijöitämme. Hänen suustaan on kuultu mm. "Kaikkihan te tiedätte, että minä en osaa laulaa, mutta asiaa parantaa se, että en osaa myöskään soittaa."

Kartanonrouvan all-time-favourite on Matti Nykänen. Rakkauteni tuohon maailman parhaaseen mäkihyppääjään ei kuole koskaan. Kartanonrouvan suosikit tulevat tässä: "Kaikki on all right ainakin minulla. En tiedä, onko muilla." (kommentti avioeron peruuntumisista) "En suosittele antabusta kenellekään. Sen kanssa tulee ryypätessä ihan kammottava olo." "Aina ku mä hyppään ja pääsen siihen hyppyrin nokalle, niin mulle tulee sellanen bon voyage -tunne, siis että oon kokenu tänä joskus aikaisemminkin."

Unkarilais-amerikkalainen näyttelijätär Zsa Zsa Gabor on mm sanonut, että "En ole vihannut ketään miestä niin paljon, että olisin antanut timantit takaisin." Ranskalainen kirjailija Francoise Sagan puolestaan on sanonut: "Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta itken mieluummin Jaguarissa kuin bussissa." Niin totta!

Näitähän riittää. Siirrän muisteluvastuun nyt teille, rakkaat lukijat! Ja muistakaa: "Huominen on aina tulevaisuutta."

maanantai 7. helmikuuta 2011

Vaikutusvaltaa vai tahtoa vaikuttaa

Kartanonrouva ei osaisi laatia listaa ihmisistä, jotka ovat vaikutusvaltaisia. Ainakaan jos tarkoitetaan rahan mahtia ja valtaa, niin kuin tällaiset listat pääasiallisesti tuntuvat edustavan. Ennemmin kohdistan ihailuni ihmisiin, jotka vaikuttavat ajatusmaailmaamme ja tuovat sisältöä ihmisten elämään henkisellä tasolla. Siitäpä sain ajatuksen listata muutaman henkilön, joita arvostan tai ihailen. On kai heitä muitakin, mutta tässä ensimmäisenä mieleen tulleita:

Listan ykkösenä tulee ehdottomasti Paulo Coelho, tuo brasilialainen kirjailija ja oman tien kulkija. Kun aikanaan luin Alkemistin, minulle kävi niin kuin miljoonille muillekin on käynyt: se muutti koko ajattelutavan. Tiesittekö että Alkemistia on myyty 65 milj kappaletta ja se on käännetty yli 70 kielelle. Ehdottomasti kirja joka jokaisen tulisi lukea. Coelho on käynyt rankan tien; omat vanhemmat laittoivat hänet mm. mielisairaalaan, kun hän oli teini-ikäinen. 20-vuotiaana hän pääsi laitoksesta vihdoin pois, ja kokeili kaikenlaisia ammatteja ennen kuin päätyi kirjailijaksi. Käänteentekevä tapahtuma hänen elämässään oli pyhiinvaellusmatka Santiago de Compostelaan. Tätä Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreittiä on kuljettu jo yli tuhat vuotta. Se on yksi kartanonrouvankin unelmista.



Kotimaisista ajattelijoistamme nimeäisin emerituspiispa Eero Huovisen. Hänessä on sellaista ylevyyttä ja sovittelevaa luonteenlaatua, jota vain harvoille annetaan. Hän on positiivinen ja miellyttävä persoona. Olin erityisen vaikuttunut hänen esiintymisistään mm. sellaisten suurten katastrofien kuin Estonian uppoamisen ja tsunamin jälkimainingeissa. Kirkollinen mies osasi aidosti olla läsnä tavallisena kanssaihmisenä, ja tuoda toivoa surun ja pelon keskellä. Lähtömessussa Helsingin tuomiokirkossa 31.8.2010 Huovinen sanoi saarnassaan näin: "Mutta nyt on lähdön aika. Lähtijän mieleen, ja toki minunkin mieleeni, nousee väistämätön kysymys: miten ihmeessä te tulette toimeen ilman minua? Miten teidän käy sen jälkeen, kun en ole enää teidän luonanna?"



Näyttelijä, kirjailija Anna-Leena Härkönen kuuluu myös ihmisiin, jotka olisi mielenkiintoista tavata ihan livenä. Erityisesti ihailen hänen nasevia ja itseironisia kolumnejaan. Kukaan ei varmaankaan ole unohtanut hänen ensiteostaan Häräntappoase, joka oli oman aikansa puhutuin romaani. Härkönen kirjoitti sen vasta 17-vuotiaana, ja siitä on tehty sekä tv-sarja että useita teatteriesityksiä. Tällä hetkellä hän loistaa Linnan tähdet -televisiosarjassa, omana itsenään, traumoineen ja omituisuuksineen. Rohkeana naisena.

Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka on kestosuosikkini. Jo nuorena lukiolaisena rakastin hänen kolumnejaan. Kun Jukka Tarkka toimii poliittisena kommentaattorina vaalivalvojaisissa, imen hänen tarkkanäköisiä huomioitaan kuin janoinen. Tarkan ulosanti on rauhallista, älykästä ja hiukan ironistakin. Täydellistä!



Sokerina pohjalla on Peppi Pitkätossu, tuo Astrid Lindgrenin luoma pisamanaamainen lettipää. Oikealta nimeltään Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu. Pepillä oli ihana Huvikumpu-talonsa, jossa kaikki oli vinksin vonksin tai ainakin heikunkeikun. Talossa saivat asua myös Herra Tossavainen ja Lilla Gubben -niminen hevonen. Peppi oli oman tien kulkija, joka pärjäsi omillaan, nukkui jalat tyynyllä, piti erivärisiä sukkia eikä piitannut muiden mielipiteistä eikä säännöistä. Sellainen epäsovinnainen elämä sopisi Kartanonrouvallekin. Terveisiä vaan Gotlantiin Villa Villekullaan!

Keitä henkilöitä Sinä ihailet tai arvostat?

perjantai 4. helmikuuta 2011

Runebergiä ja vähän muutakin

Huomenna kartanossa juhlitaan tyttären 12-vuotissyntymäpäiviä. Runebergin päivänä, 5. helmikuuta. Vähän pienempänä tyttäreni taisi kuvitella, että liput vedetään salkoon hänen kunniakseen. Sittemmin on selvinnyt päivän syvällisempi merkitys. Johan Ludvig Runeberg (syntynyt 5.2.1804, kuollut 6.5.1877) oli Suomen kansallisrunoilija, jonka tuotanto on hyvinkin isänmaallista. Porvoolaiset ovat omaksuneet hänet omaksi pojakseen, asuihan hän tässä Suomen toiseksi vanhimmassa kaupungissa aina vuodesta 1837 asti, ja toimi Porvoon kymnaasissa lehtorina. Runebergin koti on muuten toiminut kotimuseona vuodesta 1880 asti. Vieläkin siellä kukkivat Fredrika-rouvan aikaiset ruukkukasvit. Parin vuoden takainen restaurointi on tehty harkiten ja huolella, ja kotimuseo on entistäkin viehättävämpi.

Runebergin tortut

Runebergin kodissa on vietetty juhlia niin kauan kuin muistan. Toisin meinasi käydä tänä vuonna. Kaupungin kuralla olevan taloudellisen tilanteen takia päätettiin jättää Runebergin päivän vietto kokonaan väliin. Siitä suivaantuneina pari aktiivista ja kulttuurinnälkäistä kuntalaista päätti, että onnistuu ne juhlat ilman kaupunginkin panosta. Huomenna toteutuu iltavastaanotto avoimena kaikille porvoolaisille. Kaupungin järjestämä juhla onkin ollut vain kutsuvieraille. Runebergin kodissa museon oma väki toteuttaa tunnin seurusteluhetken Runebergin hengessä, ja Grandissa aktiiviset kuntalaiset pitävät oman juhlansa kansallisrunoilijan kunniaksi. Harmillista kyllä, Grandin iltajuhla toteutuu vain toisella kotimaisella, resurssien puutteen takia. Kysyttiinkö edes suomenkielisiä yhteistyökumppaneita, sitä tarina ei kerro. Hyvä kuitenkin että juhla yleensäkin järjestetään. Runeberg on sen arvoinen.

Tällaista innovatiivisuutta ja yhdessätekemisen meininkiä peräänkuulutan yhteiskuntaamme enemmänkin. Nykyaikana tuppaa olemaan asia niin, että valmista odotetaan, kunhan ei itse tarvitse vaivaa nähdä. Patenttiselityksenä on aina sama: siksihän tässä veroja maksetaan. No juu, maksetaan ja maksetaan. Tosiasiassa verorahoilla katetaan paljon muutakin kuin ihan perusasioita, ja kansalaisten vaatimukset ovat kasvusuunnassa. Jokainen ryhmä, jolta leikataan, nostaa älämölön ja on sitä mieltä, että juuri se leikkaus oli tyhmä. Niin aina. Harmi ettei tärkeysjärjestystä ole laissa määritelty tarkemmin, päästäisiin vähemmällä itkulla ja hampaidenkiristyksellä.



Kartanonrouvalla on edessään melkoinen runebergintorttujen leivontaurakka. Tänään yksi satsi, huomenna kaksi. Siinä mantelijauhe pöllyää! Pari vinkkiä rutinoituneelta kotileipurilta: tortun sylinterimäinen muoto ei ole laissa määrätty, joten suosittelen käyttämään muffinssivuokaa (sellainen missä on kaksitoista koloa), ja koska karvasmanteli harvoja miellyttää, vaihtakaa se suosiolla loraukseen Amaretto-mantelilikööriä (ja vähän kermaa). Maistuvat lapsillekin.

Runeberg muuten nautti runebergintorttunsa aamuisin punssin kera. Se herra on tiennyt mitä on mukava elämä. No, olihan hänellä Fredrika!

Tähän loppuun pätkä eepoksesta Hanna, joka on kuvaus papintyttären ensirakastumisesta ja samalla valkean kesäyön ylistys:

Liitävin askelin siivekkäin kuin soutaen ilmaa
nuoret suuntasivat luo peilinä kuultavan järven.
Ystävä vieraalleen kodin rakkaan näytti jo kaiken
kauneuden, näin lakkaamatta hän muisteli, haastoi:
"Katsohan, veen rusotus erilaista on kuin meri siellä,
missä se huoaten lyö kotiseutusi kalliorantaan.
Täällä on vihreys vaihtelevaa. Lukemattomat saaret
nousevat aaltojen alta ja huojuen kutsuvat puutkin
soutelijaa väsynyttä, ne hälle varjoa tarpoo."


torstai 3. helmikuuta 2011

Jäniksen vuosi

Kiinalainen uusi vuosi aloitti Jäniksen vuoden. Helmikuun 3. päivänä, elikä tänään, vaihtuu siis Tiikerin vuosi Jäniksen vuodeksi. Se on muuten kartanonrouvan vuosi. Tilit ja vastuut on tehty selviksi edelliseltä vuodelta ja uusi vuosi otettu vastaan ilotulituksilla ja lahjoilla. Siis niin tekivät eilen kiinalaiset ja koko Itä-Aasia. Peesasin täältä käsin hiukan hillitymmin. Ja tilit ainakin on tehty selviksi. Sananmukaisesti.

Jänis ottaa siis tämän vuoden 2011 haltuunsa (aina 22.1.2012 asti), ja vaikuttaa omalla tavallaan kuhunkin yhteentoista muuhun eläinmerkkiin. Jänikset ovat olemukseltaan harmonisia, suojelevat järkähtämättä läheisiään ja omaavat diplomaattisen neuvottelijan kyvyt. Älykkään jäniksen muita ominaisuuksia ovat ahkeruus, järjestelykyky, mukavuudenhalu sekä tietojen ja taitojen kehittäminen. Lisäksi hän on järjestystä kaipaava koti-ihminen. Just niin! Eniten kartanonrouvaa hetkautti se, että suotuisat ammatit ovat mm. vastaanottovirkailija ja kustantaja. Sopisivat meikäläiselle mitä parhaiten! Kuka tarjoaa töitä?




Niin, kartanonrouvahan on kiinnostunut näistä itämaisista uskomuksista. Kun talomme rakennettiin Hamarin rantaan yhdeksän vuotta sitten, feng shui -konsultti kävi kompassinsa kanssa tekemässä omat laskelmansa ja ehdotuksensa huoneiden/tavaroiden sijoittelun suhteen. Hyvin on toiminut. Jos Aasiassa on 5000 vuotta uskottu feng shuin energiavirtoihin ja elementteihin, niin mikä minä vasta-äskettäin-puusta-laskeutunut suomalainen olisin väittämään vastaan. Mieluummin peesaan. Alan kirjoja on kertynyt vino pino, kolmijalkaiset sammakot hyppelevät tarkkaan harkituissa kohdissa huushollia, peilien ja huonekalujen sijoittaminen on sekin mietitty harkiten. Ja vaikkei uskoisikaan feng shuin voimaan, niin roinien raivaus kannattaa silti tehdä aika ajoin.

Myös elämäntaidonvalmennuskoulutus istui mentaliteettiin kuin nenä päähän. Otetaan vastuu omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä eikä syytetä olosuhteita, uskotaan siihen että maailmankaikkeus antaa mitä pyydetään, luopumalla jostain saa uutta tilalle, pidetään kiinni omista arvoista, hidastetaan vauhtia... Paljon hyviä asioita. Sen sijaan horoskooppeihin en juurikaan ole hurahtanut, enkä selvännäkijöihin tai ennustajaeukkoihin. Niitä pidän kyllä melkoisena humpuukina. Vaan mistä sitä kuulkaa tietää...



Olen nähnyt enneuniakin. Niitä ilman elän tosin ihan mielelläni. Onneksi unet ovat olleet aika "helppoja", jos nyt niin voi sanoa. Kukaan ei ole ainakaan kuollut. Unet ovat kuulemma alitajunnan tuotoksia, mutta harvemmin kai ihminen näkee tapahtumia etukäteen. Ennemminkin unissa työstetään mieltä painavia, akuutteja asioita.

Olen myös taikauskoinen. Silleen järjellisissä määrin. En koskaan kävele tikapuiden alta. Jos näen mustan kissan ylittävän tien, sylkäisen olkapään yli kolme kertaa (varokaa siis kävelemästä liian lähellä). Enkä manaa mitään ikävää tapahtuvaksi. Vältän kertomasta etukäteen epävarmoja asioita. Kun mökin puuhella otettiin käyttöön viime kesänä ensimmäisen kerran, niin asiaankuuluvasti otettiin viinaryypyt, ettei uuni ala savuttaa. Tätä kutsutaan "savuviinaksi".

 

Oli helpottavaa lukea yliopistodosenttien ja muiden tutkijoiden näkemyksiä taikauskosta. Meillä kaikilla on sekä kieleen perustuva analyyttinen että paljon vanhempi intuitiivinen järjestelmä sisäänrakennettuna. Ne elävät rinnakkain sisällämme, ja senpä takia koulutus tai älykkyys ei juurikaan korreloi sen kanssa, onko ihminen taikauskoinen vai ei. Taikauskomusten tarkoitus onkin järkeistää epävarmaa maailmaa. Taikauskoa esiintyy muuten eläimilläkin.

Jäniksen vuosi on myös suomalainen elokuva vuodelta 1977. Se pohjautuu Arto Paasilinnan kirjoittamaan romaaniin, Risto Jarva ohjasi elokuvan ja pääosaa näytteli Antti Litja. Siinä päähenkilö (Vatanen) löytää loukkaantuneen jäniksen ja elää sen kanssa seikkailuntäyteistä vuotta ympäri Suomenmaata. Pitäisiköhän katsoa se, ihan nostalgiamielessä, näin Jäniksen vuoden kunniaksi?



En tiedä teistä, mutta kartanonrouvan mielestä Halloween ei oikein istu tähän meidän kulttuuriimme. Yritän sopeutua kuitenkin, harmonisen jäniksen tavoin. (kuvassa pääsiäisnoitia parin vuoden takaa)