"Mun syömmeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton."

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Mökkikauden avaus


Kesäihminen alkoi olla jo hyvin vihainen ja masentunut, kun talvi vaan jatkui ja jatkui... Lähtihän se lumi vihdoin sulamaan ja merikin vapautui jääkahleistaan. Siitä se ajatus sitten lähti: mikä lie jäätilanne mökkiseudulla. Siispä mökkikautta avaamaan. Lapsia ei saatu houkuteltua mukaan. Ei haittaa, appivanhemmat työllistivät (ja ruokkivat) jälkipolven siksi aikaa. Mökkikirjasta luin että suht samoihin aikoihin jo kolmatta vuotta tultiin ensikäynnille (vaikka nyt muka luultiin olevamme poikkeuksellisen myöhään liikkeellä...). Vuonna 2011 ensikäynti oli 23.4., viime vuonna 28.4. ja tänä vuonna siis 27.4. Sen sijaan säätilanne näyttää vaihtelevan melkoisesti; toissavuonna meitä hellittiin 18 asteella, viime vuonna 12 asteella ja nyt vaivaisella 7 asteella. Siinäpä (täysin turhaa) tilastotietoa...



Jos ulkolämpötila oli se seitsemän astetta, niin mökissä oli nippa nappa kaksi. Eikun lämmittämään. Padan alle tuli, saunankiukaaseen tuli, ja kun piippu todistettavasti veti talven jäljiltä, uskallettiin sytyttää tuli jo tuvan puu-uuniinkin. Kolme tuntia meni ennen kuin sormissa ja varpaissa alkoi veri kiertää ja lämpö alkoi hiipiä talviuniltaan heräilevän saunamökin nurkkiin. Sen jälkeen olikin jo melkein kuuma. Järvi oli pari metriä auki rannasta, täydellistä. Saatiin vesi saunaan ja päästiin pulahtamaankin. Kolme kertaa. Neliasteinen vesi on kuulkaa piristävä kokemus. Ja veri alkoi kiertää niin että iho ihan helotti punaisena. Tunne sen jälkeen on ihan mahtava. No, avantouimarit tietävät varmaan paremmin.


Aamurusko päivän tuska; jollei sada niin tuulee.

Joka talveksi puoliso vetää mutteriterassin ympärille pressut: näin grilli ja kalusteet sekä muu irtonainen sälä säilyy säältä suojassa. Homma tuntuu toimivan. Ilmeisesti mökin rakennustekniikkakin on ollut asianmukaista, koska hiiret eivät ole tietänsä mökin nurkkiin löytäneet. Pienestä pitää olla kiitollinen? Siitäkin huolimatta että mökin ympäristö vieläkin näyttää rakennustyömaalta...

Yö oli hikinen saunan lämmittämällä parvella, mutta siihenhän on jo totuttu. Sunnuntaiaamuna herättiin lintujen lauluun (ja puhelimen soittoon). Järvi oli ohuen jääriitteen peitossa. Aamupulahdus jäi täten suorittamatta, ei antanut sisu myöten mennä jäitä rikkoen järveen. Se oli ensimmäinen kerta kun jätin aamu-uinnin mökillä väliin. Harmittavaa.



Meidän mökkimatkarutiinimme menevät yleensä niin, että puoliso ajaa kolmen ja puolen tunnin matkan ja meikä lukee akkainlehtiä (kun kerrankin on aikaa keskittyä). Tällä kertaa luin mm. suomalaisesta naisesta, joka pyörii kansainvälisissä hevospiireissä ja seurustelee siinä sivussa julkkisten ja kuninkaallisten ym ”tärkeiden” ihmisten kanssa. Tunsin jonkinasteista sääliä häntä kohtaan (luultavasti turhaan). Sen täytyy syödä sielua, että on tarve elää muiden loisteen varjossa ja yrittää siipeilemällä ansaita hiukan luxusta omaan elämään. Että olisi ”jotain” (kun tavallisuus ei riitä). Allekirjoittanut tajusi saavansa älyttömät kicksit ihan mitättömän tuntuisista asioista, niin kuin aamu-uinnista mökkijärvessä, tai puuhellalla kiehautetusta espressosta. Ystäviksikin kelpaavat ihan tavalliset ihmiset. Rohkenen väittää että neljän euron Prosecco voi maistua oikeassa tilanteessa paremmalta kuin maailman kallein shampanja – kyse on tunnelmasta ja omasta arvomaailmasta kuitenkin. Tai no, mistä sen tietää kun en ole koskaan juonut tuhannen euron hintaista shampanjaa...



Leikittiin taannoin puolison kanssa Mitä tekisit 40 miljoonan euron lottovoitolla –leikkiä. Aika helppoa on keksiä mitä kaikkea hankkisi jos mahdollista olisi. Mutta yhden asian pitäisin ennallaan: tämän vaatimattoman saunamökin Korppisen rannalla. Tänne olisi tervehdyttävää palata turhuuden markkinoilta, keskelle luontoa ja alkeellisia olosuhteita. Sitten muistaisi mikä oikeasti on: tavallinen suomalainen muija (joka haluaisi salaa olla italialainen donna...). Vaatimattomuus ei kaunista, mutta taatusti tervehdyttää sielua. Eivät kartanonrouvatkaan ihan paatumattomia hienostelijoita siis ole. Vitsi vitsi. P.S. Autoksi ostaisin Hummerin, lapsille opiskelija-asunnot pääkaupungista, itselleni linnan Italiasta (tai Ranskasta) ja hyväntekeväisyyskohde olisi vanhainkoti, ihan uudella konseptilla. Unelmissa on kiva elää!

Kesähän tästä tulee kunhan ilmat siliää ja tiet lämpiää.



tiistai 16. huhtikuuta 2013

Kaupasta vai kotikutsuilta

Pätkääkään en muista olenko tästä(kin) aiheesta jo aiemmin jotain rustannut, mutta samapa tuo. Jostain akkainlehdestä bongasin aiheen nimittäin. Lehtijutussa puhuttiin verkostomarkkinoinnista ja siitä miten se käytännössä toimii, ja mikä siinä viehättää. Kuulemma alan ihmiset eivät kyseistä ilmaisua halua edes käyttää, kun siinä on ikävä sointi johtuen taannoisista pyramidihuijauksista jne. Nyt puhutaan siis ihan laillisesta (sivu)bisneksestä, josta varmaan useimmalla meistä on kokemuksia, ainakin ostajana. Toivottavasti tästä postauksesta ei saa väärää käsitystä, että millään tavalla olisin ajatusta vastaan. En vähäisemmässäkään määrin. Olen itsekin erään verkostomarkkinointiyrityksen jälleenmyyjä; tosin hankkiakseni tuotteita edullisemmin itselleni, en niinkään kaupitellakseni niitä muille.



Uskoisin että useimmille meistä plus/miinus-viisikymppisistä naisista ensimmäinen kokemus verkostomarkkinoinnista on ollut Tupperware. Näitä kodin muovisia kippoja ja kappoja on myyty menestyksekkäästi jo vuodesta 1946, ja voisin kuvitella että joku tuote löytyy lähes jokaisesta suomalaisesta nykykodista. Pahaa sanaa ei ole sanottavana minullakaan; kivan näköisiä ja värikkäitä säilytysastioita ja leivonta-apuvälineitä, jotka kestävät jopa tiskikoneen ilman muoville niin yleistä kulumista (eihän muovia edes suositella pestäväksi koneessa, huomauttaa martta...). Kartanon kaapeista löytyy leivontakulhoa, lävikköä, siivilää, kahvipurkkia, kuorimaveistä, säilytysrasiaa jos monenmoista, suurin osa jokapäiväisessä käytössä.



Sitten taisi tulla Oriflame-kosmetiikka tietoisuuteeni. Siihen ei intohimoa koskaan syntynyt, koska maailman lentokentiltä ja laivojen tax-free-kaupoista oli huomattavasti kivempi shoppailla ihania merkkituotteita, kokeilun ja erehdyksen kautta ja lehtijuttujen innoittamana. Kerran saimme pariskuntana kutsun "väärin perustein" ja ystävyyteen vedoten illanviettoon, joka paljastuikin Amway-kutsuiksi (pesuaineita, ravintolisiä, ruokaa, kattiloita jne). Hermostuimme täysin ja taisimme negatiivisuudellamme pilata koko illan. Yhden yhtä tuotetta en tilannut (enkä tule tilaamaan). Tänäkin päivänä laskettelemme Amway-vitsejä. Kyllä niin tasan tarkkaan haen ruokatarvikkeet S-Marketista tai K-kaupasta ja nautin valinnanvapaudesta (tai no...).



Sitten kolahti (sisustushullu kun olen) Party Lite - kynttilät ja sisustustavarat. Niitä löytyy huushollistamme erittäinkin laaja valikoima, jopa avaamattomia paketteja kellarista (mitä laitetaan?). Tuoksukynttilöistä tosin luovuin ja parin kokeilun jälkeen, kun päätä särki ihan tuhottomasti liian voimakkaiden tuoksujen takia. Kynttilöitä noin muuten polttelen sekä kotona että mökillä kohtuuttomia määriä vuodessa (otetaan vastaan siis niin paljon kuin jaksatte meille kantaa, kiitos). Herba Life oli seuraava tuttavuus. Ihminen kerta kaikkiaan tarvitsee ravintolisiä oman terveytensä takia. Aikansa kutakin, pillereitä syötiin ahkerasti kunnes kyllästyttiin. Nyt riittävät apteekista hankitut Möllerin Tupla ja Q-10...



Jossain välissä kävin myös alusvaatekutsuilla (merkkiä en muista); rintaliivit olivat niin epämukavat että jäivät ikuisesti käyttämättä ja siirtyivät suosiolla alusvaatteiden taivaaseen. Saksalaisiin vaatteisiin (taas merkki hukassa mielestä) sain tuntuman, kun joku puolituttu lopetti jälleenmyyjänä ja myi varastonsa pois. Niidenkin hankintojen kanssa taisi käydä niin, että käyttämättä jäivät, kunnes hitaasti ja varmasti löysivät tiensä UFF:n laatikkoon. Kun vatsakivut olivat pahimmillaan, vuosia sitten, tutustuin Aloe Vera -tuotteisiin (Forever Living). Jälleenmyyjästä tuli sittemmin rakas ystäväni, ja hän elää nykyään pelkästään myyntityöllään. Kyse on siis ihan oikeasta bisneksestä, sitä ei sovi epäillä. Rakkaus näihin tuotteisiin elää ja voi hyvin (toistaiseksi); aloitan aamuni Aloe Vera -juomalla, lisäksi kaapeista löytyy mm. geeliä palovammoihin, erilaisia rasvoja, saippuaa ja raikasta hammastahnaa.



Kuten näkyy, kokemusta on. Kun joku ystävä (epätoivoissaan) pyytää kutsuille, onhan se mentävä. Ja jotain pitää ostaakin, että ilta on edes jollekulle kannattava. Periaatteessa olen kuitenkin niitä ihmisiä, jotka mieluiten ostavat kaupasta ja tarpeeseen, samalla pääsee hipelöimään tavaroita ja harkitsemaan. Kutsuilla on aina vähän sellainen "pakko-ostamisen" meininki. Luultavasti et tarvitse mitään näistä tuotteista. Mutta sehän ei olekaan se pointti. Olen käynyt myös jälleenmyyjien omissa myynti-illoissa. Se hurmoshenkisyys on käsittämätöntä, ihan kuin herätyskokouksessa olisi. Nämä verkostoihmiset ovat onnensa kukkuloilla ja se näkyy heistä. Illan aikana palkitaan parhaita jälleenmyyjiä eikä halauksista, ruusuista, taputuksista ja onnenkyyneleistä meinaa loppua tulla. On vaan tunnustettava, että työympäristönä en voi kuvitella mitään kannustavampaa ja yhteishenkeä kohottavampaa kuin verkostomarkkinointiyritykset. Erittäin ansioituneille myyjille järjestetään "success day" -tyyppisiä glamöörejä juhlia ympäri maailmaa - niissä bileissä juhlitaan iltapuvuissa ja maailmankuulut starat esiintyvät vain heille.



Nerokas on myös heidän ansaintalogiikkansa. Sehän lienee sanomattakin selvää, että jälleenmyyjät ostavat tavaraa halvemmalla ja myyvät kalliimmalla. Se ei ole kuitenkaan koko totuus: lisäksi luodaan aktiivisesti jälleenmyyntiorganisaatioita, joissa voi nousta ikään kuin "korkeammalle pallille" ja näin kerätä oman linjansa jälleenmyyjien myynnistä provisioita. Fiksu tyyppi kerää hyviä jälleenmyyjiä linjaansa ja tienaa siinä sivussa ruhtinaallisesti. Kerrassaan nerokas järjestely. Kolikon kääntöpuoli on se, että tuotteet järjestään ovat "ylihinnoiteltuja", eli tavallisesta kaupasta saa paljon halvemmalla vastaavia tuotteita. Kaupan tavistuotteet eivät kuitenkaan nauti samanlaista laatu-statusta, joka näille verkostomarkkinointituotteille on taidolla ja tarkkaan harkitulla markkinoinnilla luotu. Juuri siksi verkostomarkkinointituotteista ollaan valmiita maksamaan vähän enemmän. Onhan meille opetettu, että laatu maksaa. Eikä juuri näitä tuotteita edes saa kaupasta. Sitä paitsi, ei se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa, voisi tähän kyynisesti lisätä...



Niin kauan kuin ketään ei tieten tahtoen petetä eikä huijata, ei tähän systeemiin ole tarpeen puuttua. Jokainen tulkoon onnelliseksi tavallaan. Aina silloin tällöin joku näistä yrityksistä pääsee otsikoihin ja tuotteiden, erityisesti luontaistuotteiden ja ravintolisien, teho tai terveellisyys asetetaan kyseenalaiseksi. Muistettakoon kuitenkin että Suomessa on niin tiukat vaatimukset ravintolisille, etteivät ne ainakaan voi olla hengenvaarallisia. Tehottomia ne toki voivat olla, mutta sehän ei ole rikos suoranaisesti. Sekin on asiakkaan oma asia pitääkö tätä kynttilää parempana kuin tuota toista, ja kannattaako se ostaa Robin Hoodista vai kotikutsuilta. Aika pitkällehän verkostomarkkinoinnissa on kuitenkin kyse tarpeen luomisesta, ei siihen vastaamisesta. Vai...?

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Parisuhdekiemuroita

Kävin kuuntelemassa erittäin kiehtovaa ja mielenkiintoista luentoa aiheesta parisuhde. Jostain syystä aihe osui ja upposi, kertakaikkisesti. Ei elämä aina ole helppoa työkavereidenkaan kanssa, mutta parisuhde se vasta kimuranttia on, koska sen toisen puolikkaansa kanssa eletetään 24/7 (niin kuin nykyään on tapana sanoa). Siinä meillä on käsissä kahden kauppa, josta ei ihan helpolla eroon pääse. Eikä kai se ole tarkoituskaan? En edes yritä esittää alan asiantuntijaa, mutta sen sijaan mielelläni jaan sen mitä opin ja mikä kolahti. Kyllä niin huomasin, että järkyttäviä virheitä on tullut tehtyä oman parisuhteen kanssa...



Oletteko huomanneet että parisuhteen kinat ja riidat menevät aina saman kaavan mukaan, ja pääsääntöisesti aiheetkin ovat aina niitä samoja? Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että "jos käytämme aina samaa strategiaa, saamme aina samaa takaisin". Riitelykin on taitolaji, jota kannattaa harjoitella. Nimittäin riiteleminen sinänsä ei ole vaarallista eikä parisuhteelle tuhoisaa, jos se tehdään oikeaoppisesti ja riita saa aikaan edistystä parisuhteessa. Jos riidat sen sijaan polkevat paikallaan, ollaan pulassa. Uskokaa tai älkää, niin puhuminen on yliarvostettua. Joskus on parempi vain yksinkertaisesti mennä nukkumaan sen sijaan että väkisin yrittäisi setviä asioita ja jatkaa riitaa. Yleensä aamulla on rauhallisempi ja asiaan on helpompi palata järkevällä tavalla. Yön yli nukkuminen auttaa moneen muuhunkin dilemmaan.



Parisuhdetutkijat ovat perehtyneet mm. eron syihin ja löytäneet neljä (viisi) vakavaa syytä, "neljä eri suuntaan vetävää hevosmiestä". Ne ovat kritiikki, puolustelu, halveksunta, syyttely, ja se viides, yllätys yllätys, "ei mitään" eli ei riidellä mistään koska ei puhuta mistään. Jälkimmäinen johtaa eroon yhtä varmasti kuin neljä edellistäkin. Kannattaa siis opetella riitelemään oikein ja mikä tärkeintä, antamaan periksi. Nimittäin negatiivisesta vuorovaikuttamisesta taitaa olla vaikeinta luopua. Ei ole ihan helppoa sanoa toiselle, että hän onkin oikeassa ja minä väärässä. Omasta näkökulmastaanhan sitä juuri haluaa pitää kynsin hampain kiinni.  Kuitenkin erimielisyydet saa varmimmin loppumaan, kun yksinkertaisesti luopuu taisteluasemista ja antaa periksi. Pyytää kenties anteeksi?



Väittääkö joku vielä että toisen ihmisen voi muuttaa haluamakseen? Toivottavasti ei. Me jokainen olemme oman persoonallisuutemme mannekiineja ja vaikeus onkin juuri siinä, että pitää oppia tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa (niin työssä kuin kotonakin). Johonkin piirteeseen siinä toisessa ihmisessä on joskus kuitenkin rakastuttu. Todellisuudessa ainoa ihminen joka voi muuttua olen minä itse. Kun minä muutun, toinen seuraa perässä. Kun luon positiivista energiaa ympärilleni, se kasvaa ja laajenee. Fiksussa parisuhteessa toista kunnioitetaan, arvostetaan, ihaillaankin mielellään, nähdään toisen vahvuudet mieluummin kuin heikkoudet, ei hyökätä eikä puolustauduta, etsitään ratkaisuja konflikteihin. Ensimmäinen askel on miettiä mitä suustaan laskee: yhtä huonoa kommunikointia vastaan pitäisi osata sanoa viisi hyvää asiaa. Se on oikeasti vaikeata, kokeilkaa kuitenkin.



Teimme harjoituksen luennon aikana: luettele oman parisuhteen parhaat puolet, löydä ainakin viisi hyvää asiaa. Aika monelle tuli tenkkapoo: nimittäin niitä vajavaisuuksiahan olisi helpompi luetella. Mutta sehän ei parisuhdetta paranna. Otin kynän kauniiseen käteeni ja löysin aika montakin hyvää asiaa. Jaan ne rohkeasti tässä, ei kai minulla mitään salattavaakaan ole. Olkaa hyvä, tehkää perässä.

- yhteinen tavoite (unelmat)
- perhekeskeisyys
- puolison käyttämä kutsumanimi "hani"
- yhteiset harrastukset
- perheen keskeinen huumori
- toisen ajatusten arvaaminen samalla hetkellä
- arvostus toisen ammattitaitoa kohtaan
- matkusteleminen yhdessä
- mökkeily
- molempien oikeus myös omiin menoihinsa
- puolison joustavuus



Tähän loppuun John Gottmanin seitsemän periaatetta onnelliseen parisuhteeseen: Tunne kumppanisi. Huolla hellyyttä. Käänny kumppanisi puoleen. Opettele positiivinen ja ratkaisukeskeinen asenne. Ratkaise ratkaistavissa olevat ristiriidat. Toteuta unelmasi. Luo yhteistä merkitystä parisuhteelle.

Onnea parisuhteelle!

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Adrianmeren maisemissa

Allekirjoittaneen kaupunkikohdesuosikit ovat New York, Rooma ja Lontoo, tässä järjestyksessä. Nyt lisään listaan vielä Dubrovnikin, Adrianmeren helmen. Vaati toisen käynnin sisäistää kaupungin kauneus ja ainutlaatuisuus, ja se kannatti. Kaksi ja puoli vuotta sitten kävimme ensimmäisen kerran Dubrovnikissa, lasten ja appivanhempien kanssa. Nyt lähdimme puolison kanssa matkaan ihan vaan kahdestaan ja jätimme jälkikasvun isovanhempien hellään huomaan. Matka oli ihana, ja nälkä Kroatiaa kohtaan kasvaa kasvamistaan.



Meillä oli vain kaksi kokonaista lomapäivää käytettävissämme, joten emme stressanneet etukäteissuunnittelulla tai "pakko"-nähtävyyksillä: päätimme mennä fiilisten mukaan. Lauantaina saavuimme sinivalkoisin siivin puolipilviseen Dubrovnikiin kymmenen aikaan aamulla. Ensitöiksemme selvitimme miten julkisilla pääsee helpoiten hotellillemme. Nyt tulee kehuja: lentokenttäbussissa kuljettajan kaverina oli mieshenkilö, joka ensin toivotti matkustajat tervetulleiksi ja antoi pienen tietoiskun ja sen jälkeen hän kiersi joka ikisen matkustajan ja selvitti henkilökohtaisesti jokaisen kanssa mihin ovat menossa, kuinka sinne pääsevät ja mitä muuta apua tarvitsevat. Tätä minä kutsun palveluksi! Kuuna päivänä en usko esim. Pariisissa saavani kokea samanlaista palveluhenkisyyttä lentokenttäbussissa, tahi missään muuallakaan... Näillä ohjeilla olimme hotellissa alta aikayksikön, ja huonekin järjestyi varttitunnissa, aikaisesta ajankohdasta huolimatta. Näkymä huoneesta Adrianmerelle oli huikaiseva. Tuli tunne että kannattaako täältä kaupungille lähteäkään...



Vaatteet vaihtoon, lämpötila oli pikku hiljaa kohonnut jo kahteenkymmeneen asteeseen ja aurinko porotti täyttä häkää, ja nokka kohti seikkailuja. Suuntasimme paikallisbussilla Pile-portille, joka on yksi kolmesta vanhaankaupunkiin johtavista porteista. Ensin istahdettiin Nautica-ravintolan terassille lounaalle ja siitä suunnattiinkin vanhaankaupunkiin (Grad) ja siellä noustiin samoin tein kaupunginmuureille (Graske zidine). Tämä on Dubrovnikin parasta antia: muurit ympäröivät vanhaakaupunkia ja ylhäältä on upeat näkymät sekä merelle että itse kaupunkiin. Parin kilometrin kiertämiseen saa helposti kulumaan parikin tuntia, etenkin jos välillä istahtaa johonkin kahvilaan tai muuten vaan jää ihailemaan ajan kanssa huikeita maisemia. Ihan huippuhienoa kierros oli tällaisena aurinkoisen lämpimänä päivänä. Ja mikä parasta: ei ruuhkia. Sesonki kun ei ollut vielä alkanut.



Stradun-katu (vanhankaupungin pääkatu) kulkee Pile-portilta vanhaan satamaan ja täällä turistitkin viihtyvät. Stradun-kadun kanssa samansuuntainen Od Puca -katu on muuten mielenkiintoinen ostoskatu, jos shoppailu kiinnostaa. Luza-aukiolta löytyy Pyhän Blasiuksen kirkko ja kuinka ollakaan pääsimme seuraamaan hääseremoniaa. Mielenkiintoisinta oli touhu kirkonmenojen jälkeen, kun vieraat parveilivat kirkon edessä, likööripullot kiersivät kädestä toiseen, Kroatian lippua heiluteltiin kirkon ovella ja olipa paikalla pelimanneja ja kuorokin. Ja voi miten upeita vaatteita naisilla olikaan, ja korkeita korkoja. Miehille jaettiin kullanvärisiä solmioita, mikä lie tapa se ollut.



Aukiolla on myös kuulu kellotorni 1400-luvulta ja siellä pronssiset kellonsoittajat nimeltä Maro ja Baro. Alkuperäiset löydät Rehtorin palatsista (historiallinen museo aukion laidalla), tornissa on jäljitelmät. Häitä seurasimme nojailemalla Roland-pylvääseen, joka on Dubrovnikille vapauden symboli ja samalla suosittu näyttäytymispaikka. Vanhassa satamassa seurasimme näiden kalastajien monta tuntia kestänyttä verkkojen setvimistä, ja rauhallisesti ja kärsivällisesti näytti homma sujuvan:



Sunnuntaipäivä aukeni puolipilvisenä ja melkein pelottavan tuulisena. Hotellin aamiainen oli vailla vertaa ja sen voimin jaksoi lähteä uusiin seikkailuihin. Sain puolison ylipuhuttua museokierrokselle, ja ensimmäisenä oli vuorossa Pile-portin vieressä sijaitseva Fransiskaaniluostari ja sen yhteydessä oleva apteekki (Domus Christi), joka on toiminut vuodesta 1317 asti, ja toimii edelleen. Vanhat lääkekaapistot ja purkit olivat upeita:



Koska tuuli oli niin navakka, emme päässeet veneretkelle Lokrum-saarelle. Kuulemma risteilyaluksetkaan eivät päässeet sunnuntaina Dubrovnikiin tuulen takia. Dubrovnikin lähivesillä näkyy normaalisti päivittäin suuria risteilyaluksia, joista pienillä yhteysaluksilla sitten kuljetetaan turisteja "pika"tutustumaan tähän kauniiseen kaupunkiin. Päätimmekin kierrellä vanhankaupungin muuria sen sisäviertä pitkin (toisenlainen näkökulma) ja seikkailla pienillä kujilla. Näin osuimme ikään kuin vahingossa Etnografiseen museoon, josta löytyi kaikkea mielenkiintoista liittyen Kroatian kulttuurihistoriaan, kuten perinneasuja, kalastustarvikkeita ja muuta elämiseen liittyvää rekvisiittaa.



Samalla lipulla pääsi kolmeen museoon, joten askeleet kohti Merenkulkumuseota, joka muuten osuu reitin varrelle kun kierrät vanhankaupungin muuria. Kolmas museo ohjelmassa oli Rehtorin palatsi, eli historiallinen museo, jossa pääset näkemään ne alkuperäiset pronssikaveritkin: Maro ja Baro - olkaa hyvä!



Lounasta syötiin Vanhan sataman (Stara Luka) suositussa kalaravintolassa nimeltä Lokanda Peskarija. Äyriäisrisotto oli taivaallisen hyvää, eivätkä savustetut sardiinitkaan olleet hassumpia. Ruoka on Kroatian rannikolla todella hyvää ja sen takaa tietenkin tuore kala ja merenelävät yleensäkin. Myös kasvisruoat ovat herkullisia. Lihaa on tarjolla vähemmän. Kroatialaiset viinit ovat yllättävän maukkaita. Ruoka on melko edullista suomalaisen kukkarolle, vaikkakin Dubrovnik on Kroatian kalleinta aluetta.



Päätimme hypätä bussiin nro 4 ja katsoa minne joudumme, tähtäin oli Lapad-ranta. Siellä tulikin käveltyä aika tavalla: kesällä tämä alue on Dubrovnikin vilkkainta ja rantaan johtavan promenadin varrella on monen moista pientä hotellia, baaria, kahvilaa, ravintolaa, lasten leikkikenttää. Ainakin tämä Zagreb-hotelli näytti mielenkiintoiselta:



Pitkän kävelylenkin päätteeksi palasimme vielä Pile-portin kulmille, tapasimme kuopiolaispariskunnan johon olimme jo tulomatkalla tutustuneet, ja niinpä vietimme oikein mukavan illan viinin ja ruoan parissa heidän kanssaan. Auringonlasku Adrianmeren yllä oli henkeä salpaavan kaunis. Tänne on päästävä takaisin!


maanantai 1. huhtikuuta 2013

Kansainvälinen pääsiäinen

Parasta pääsiäisessä on varmaankin se, että lapsilla on monta vapaapäivää koulusta ja elämä siksi hetken vailla velvoitteita ja kellonaikoihin tuijottamista. Sattuipa sitten kesäaika vaihtumaan juuri pääsiäisenä. Olimme Tallinnassa ja siellä iski täydellinen tietämättömyyden tunne: vaihtuuko kesäaika samana päivänä myös Virossa? Vuonna 1999 Viro luopui välillä kesäajasta, mutta liityttyään Euroopan Unioniin joutui ottamaan kesäajan taas käyttöönsä. Vaihtuu siis samana päivänä kuin Suomessakin...



Ennen kuin lähdimme Tallinnaan, saimme kotiimme vieraita. Viimeisimmässä työpaikassani työntekijät tulivat Itävallasta, Saksasta, Unkarista, Romaniasta, Virosta... Eräs romanialainen perhe tuli erityisen tutuksi ja kävin jo kerran heidän luonaan kylässä. Nyt oli siis vastavierailun aika. Kaksi aikuista poikaa ja heidän vanhempansa kuuluvat tähän ihastuttavaan perheeseen. Perheen pojat puhuvat erinomaista englantia, joten kommunikointikin on helppoa. Erityisen opettavaista on ollut ymmärtää miten vääristynyt käsitys meillä suomalaisilla ylipäätään on romanialaisista kansana: miellämme heidät helposti kerjäläisiksi ja huijareiksi. Tosiasiassa Suomessakin majailevat kerjäläiset ovat "mustalaisia" (gipsies), samaa vaelluskansaa jota löytyy kaikista Euroopan maista, Suomea myöten. Valitettava tosiasia on, että nämä ns. kerjäläiset ovat vain palasia suuressa bisneksessä, jossa rahat päätyvät erittäin rikkaiden ihmisten taskuihin. Ja näillä rikkailla on esim Romaniassa melkoisen hulppeat  talot ja omaisuudet. Kerjäämälläkin voi siis rikastua...



Pari päivää vietimme Tallinnassa, koska surkeiden säiden takia ei lämmittämättömälle mökille vielä ollut asiaa. Uskallan sanoa suoraan mitä mieltä säästä olen, koska kaksi vuotta sitten pääsiäisenä nautimme mökillä 18 asteen lämpötilasta. Tosin pääsiäinenkin oli silloin myöhemmin kuin nyt. Puoliso yllätti koko perheen ja halusi ehdottomasti shoppailemaan itselleen vaatteita ja kenkiä, ja se jos mikä on suoranainen ihme, joka tapahtuu erittäin harvoin. Hän kuuluu niihin suomalaisiin miehiin, jotka eivät "vaatteilla koreile" ja joiden mielestä vaatteen pitää olla mieluummin mukava kuin tyylikäs. No, sitten kun jotain ostaa, on se merkkitavaraa. Toivottavasti myös käyttää ostamiaan uusia vaatteita... (sanoo vaimo). Joku kulttuurikäynti sisältyy aina Tallinnan-reissuihimme ja tällä kertaa kävimme tutustumassa viehättävään Nõmmen kaupunginosaan: söpöjä pieniä puutaloja ja ihastuttava tori. Tänne kannattaa tulla kesällä uudestaan. Bussilla pääsee, samoin paikallisjunalla, matkaa keskustasta noin 10 km.



Blantyrestä, Malawista, tuli pääsiäiskirje. Perheellämme on kummilapsi Malawissa ja kyseisen kummiorganisaation perustaja ja äiti, Mama Anja, on vuosittaisella matkallaan kummilapsia tapaamassa. Malawi on köyhä, aidsin runtelema ja korruptoitunut maa itä-Afrikassa. Meidän kummien rahoilla lapset saavat koulutusta, koulutarvikkeita, peitot kylmiä öitä varten, kouluasut, vitamiineja... Avustuksilla ja lahjoituksilla on rakennettu mylly, uuneja, koulutuskeskus jne, ja työ jatkuu. Parasta tässä kummijärjestelmässä on se, ettei organisaation ylläpitämiseen mene penniäkään kummien rahoista, vaan jokainen lahjoitettu lantti menee suoraan lapsille ja kyläyhteisölle, ihan fyysisesti siis. Mama Anja maksaa jopa matkansa Malawiin omasta pussistaan. Se jos mikä on reilua peliä. Kaikki kunnia isoille organisaatioille, mutta meikäläisen ajatusmaailmaa häiritsee kovasti se miten kallista on pelkkä organisaatio ja sen ylläpitäminen. Anjan kirjeessä oli eräs lausahdus, jonka haluan jakaa: "eihän täällä oikeastaan muuta voi saada kuin lavantaudin, malarian, keltakuumeen, aivokalvontulehduksen, aivokuumeen, polion, hepatiitin, ja tietenkin HIVin..." On meillä siis asiat melko mukavalla mallilla täällä Suomessa. Surkeasta säästä huolimatta...



Kansainvälistä tuntuu olevan lastemmekin elämä: molempien käymässä yläkoulussa sijaitsee kaupungin ilmeisesti ainoa mamu-luokka, ja siksipä lasten kaveripiiriin kuuluu mm virolaisia, venäläisiä, azerbaidzhanilaisia, kosovoja, thaimaalaisia nuoria. Näille nykyajan lapsille kaikki kansallisuudet ovat yhtä ja samaa, ja loppupelissä tänne muilta mailta muuttaneet ovat integroiduttuaan suomalaisia. Siitä lähdetään ja sitä kunnioitetaan.