Syksyn tullen

Tänään sunnuntaina vietetään ns. syyspäivän tasausta: päivä on yhtä pitkä kuin yö, tai päinvastoin. Tästä pimeys vain lisääntyy, päivä päivältä. Piipahdimme perheenpään kanssa mökillä Savon sydämessä rentoutumassa yhden yön verran. Vaikka matkaa yhteen suuntaan tuleekin se 300 kilometriä, unohtuu kaikki maallinen turhuus saunan lauteilla ja järven syleilyssä. Niin nytkin. Jaksaa taas arjen aherrusta.

Se arki on todella ottanut yliotteen, kun seitsemän vuoden tauon jälkeen palasin työelämään. Herätys 5.45, aamutoimet, vartin aamujumppa, kissojen ruokkiminen ja tiskikoneen tyhjennys, eväät mukaan ja 6.45 autolla kohti kustannuspaikkaa. Päivä menee yleensä niin vauhdikkaasti, että neljältä huomaan lounaan jääneen taas kerran väliin ja päivä on mennyt parin aamiaisleivän ja jogurtin sekä lukuisan kahvikupillisen voimin. Ei varmaankaan kovin terveellistä... Kotona lapset jo odottavat nälkäisinä hekin, joten ruoanlaittoon. Lenkille on päästävä ihan ehdottomasti. Melkein joka päivä tulee käytyä joko juoksemassa tai kävelemässä. Ei istumatyötä muuten jaksa.

Loppuilta meneekin pyykinpesukoneen ja - valitettavasti - tv:n ääressä. Kymmeneltä tämä tyttö siirtyy jo peiton alle nukkumaan. Nippa nappa vartin verran jaksan kirjaa lukea, ja sitten alkaa jo armottomasti väsyttää. Edes lapset eivät mene niin aikaisin nukkumaan kuin allekirjoittanut. Ihailen muuten ihmisiä, jotka ovat tehneet sen päätöksen, etteivät tarvitse tv:tä lainkaan. Se nimittäin koukuttaa pahan kerran. Miten paljon enemmän saisi aikaan ilman tuntikausia Lemmen viemän, Emmerdalen, Good wifen parissa? Mökillä ei ole tv:tä ja eron ajankäytössä huomaa.

Ei sen puoleen, työelämässä tai ei, niin kiire on suhteellinen käsite. Vaikka päivät menisivät kuinka rutiininomaisesti, ei se tarkoita kiirettä. Ainakaan minulla ei ole juuri koskaan kiire. Siihen voi nimittäin opetella, että unohtaa sanan kiire ja yksinkertaisesti vain tekee asiat siinä järjestyksessä kuin eteen tulevat. Yleensä hosuminen kostautuu ja kaaos on valmis. Voi kun olisi tämän viisauden tiennyt aikanaan kun raahasi lapsia päiväkotiin pimeinä aamun tunteina, matkalla töihin...

Kunnallisvaalit ovat tämän syksyn kohokohta (vai ovatko?). Vannoin ja vakuutin etten lähde enää (neljättä kertaa) ehdolle. Kuinka sitten kävikään? Painostus on ollut kovaa ja perään soiteltu. Annoin siis periksi. Naisia tarvitaan ehdokkaiksi, "vanhoja ukkoja" kuulemma on enemmän kuin tarpeeksi. Ei sillä etteikö heitäkin tarvita. Mielestäni kyse on nyt tästä ajasta: politikointi ei ole enää innostavaa. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että päättäjät ovat kieroja. Omalla vaatimattomalla kokemuksellani sanon kuitenkin, että asia on tyystin päinvastoin. Useimmat tuntemani luottamushenkilöt tekevät armottoman paljon työtä vapaa-ajallaan yhteisten asioiden eteen, erittäin vaatimattomilla palkkioilla. Kyllä minä niin mieleni pahoitan jos tätä ei ymmärretä.

Mökkikirjassa lukee: Pohjatuuli on kylmä, tuulipa se mistä päin tahansa. I rest my case.