Työ on iloni?

Kuulemma useimmat lottovoittajat jäävät vanhaan työpaikkaansa, koska "se on niin kivaa". Ottavat korkeintaan vuorotteluvapaata tai lyhyemmän työviikon, mutta hommia ei lopeteta. Ihmettelen suuresti... Mutta onhan se ymmärrettävää: jos elämässä ei ole muuta sisältöä kuin työ, niin miksi siitäkin vähästä pitäisi luopua. Antaahan se työ rotia päivään. Pitää kiinni elämän syrjässä ja tuo sosiaalisia kontakteja. Ne ovat todella tärkeitä asioita. Yksinään nyhjätessä voi elämä tulla tylsäksi.

Allekirjoittaneella on kokemuksia molemmista; töiden tekemisestä niska limassa ja kotiäitiydestä. Silloin aikanaan, kun esikoiseni oli syntynyt, pidin työtekoa ja uraa niin tärkeänä, että palasin takaisin töihin, kun poikani oli vasta kymmenkuinen. Niin julma en ollut, että olisin hänet päiväkotiin kiikuttanut, vauvapoloisen, vaan palkkasin meille kotiin hoitajan. Sehän oli taloudellisesti mahdollista kotihoidontuen avulla. Puolitoistavuotiaana hän sitten siirtyi päiväkotiin. No, näin jälkikäteen se oli virhe, mutta tehty mikä tehty.

Toinen lapsi syntyi perheeseen kolme vuotta myöhemmin, ja sillä kertaa jäin hoitovapaalle äitiysloman jälkeen. Töihin ei huvittanut enää lainkaan palata. Vieläkin soivat korvissa päiväkotitädin sanat, kun poikani oli hoidossa yksitoistatuntisia päiviä: "lapselle ei ole hyväksi olla näin pitkiä päiviä hoidossa". Vaan kun ei ollut muita vaihtoehtoja, tekihän puoliso vielä pidempiä päiviä töissä, yrittäjä kun oli. Niinpä toisen lapsen kohdalla tulin uusiin ajatuksiin työn tärkeydestä ja irtisanouduin "eläkevirastani" lentoyhtiössä. Aikansa kutakin. Tosin sain samoin tein uuden työpaikan kotipaikkakunnaltani (ei enää pitkiä työmatkoja), ja erinomaisen hoitajan kuopukselle (saman joka oli esikoistakin hoitanut aikanaan). Kaikki hyvin siis.

Viisi vuotta rehkin painotalossa myynti- ja markkinointiosastolla; töitä riitti enemmän kuin laki sallii. Jossain vaiheessa vaihdoin osa-aikaiseksi, siis kuuden tunnin päiviin. Käytännössähän se tarkoitti sama työ lyhyemmässä ajassa ja vähemmällä palkalla. Erittäin kätevää työnantajan näkökulmasta. Mutta meikä kyllä jaksoi. Vaikkakin välillä vatsakatarri vihoitteli stressistä. Viisi vuotta raivokasta työntekoa, lukuisia luottamustehtäviä, kotitöiden uuvuttamana... Sitten sain tarpeekseni: koska meillä oli oma perheyritys, puoliso aina töissä, rahaakin riittävästi ja kotona äitiä tarvittiin, päätin jäädä kotiäidiksi. Seitsemän ihanaa vuotta olin "vaan" kotona. Niin, joidenkin ihmisten mielestä kotiäitiys ei ole minkään arvoista, lähinnä laiskojen ihmisten puuhaa. Olen vahvasti eri mieltä. Elämäni parhaat vuodet ehdottomasti, ja aivan varmasti myös perheeni kannalta arvokkaat vuodet.

Viime toukokuussa ystävättäreni houkutteli minut kesätöihin avukseen sihteeriksi erääseen ulkomaiseen yritykseen. Ajattelin että lapset ovat jo isoja ja pärjäävät, ja minullakin on vielä panoksia jäljellä, joten miksei. Olin ihan innoissani, ja olen toki vieläkin, tosin se on jo tullut selväksi että raskasta on työelämä. Eikä mitään takeita että kahdeksan tuntia päivässä riittää, puhumattakaan että ehtisi lounaalle joka päivä. Näillä mennään. Niin kauan kuin viihdyn, pysyn kuvioissa. Sen olen vuosien varrella oppinut, että palkollisena firman talous ei ole minun henkilökohtainen dilemmani, enkä ikinä enää vedä itseäni siihen jamaan, että vatsakatarrin hankin työperäisen stressin takia. Tämä ei ole minun taisteluni. Tämä on "vain" työpaikka. Ja työt tehdään niin hyvin kuin osataan ja jaksetaan.

Oikeastaan halusin vain jakaa oman tarinani ja sen myötä tuoda esiin sen tosiasian, että näkökulmia on erilaisia ja mitään oikeita tai vääriä ratkaisuja ei ole. Jokainen tekee niin kuin itselle parhaiten sopii. Kotiäidit ovat yhtä arvokkaita kuin uraäiditkin, ja päinvastoin; lapset rakastavat vanhempiaan ehdoitta joka tapauksessa. On turhaa tuhlata energiaa siitä riitelemiseen kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Ainoa neuvoni (jos uskallan siihen ryhtyä) on se, että kuuntelee omaa sydämensä ääntä ja uskaltaa toimia sen mukaan. Sitä paitsi apua saa aina: siivoukset sun muut voi ulkoistaa. Elämä on tässä ja nyt.

...Risto Reipas sanoi: "Mistä sinä pidät kaikista eniten maailmassa?" ... "Kaikista eniten pidän siitä kun Minä ja Nasu tulemme tapaamaan sinua ja sinä sanot: Ottaisitko jotain pientä? ja minä sanon: Jotain pientä voisimme varmaan ottaa, vai mitä Nasu? Ja ulkona on hyräilevä päivä ja linnut laulavat."

(Nalle Puh)