Pojasta mieheksi

Aloitin bloggauksen 16.1.2011 ja aiheena ihkaensimmäisessä postauksessani oli Riparia pukkaa. Poikani, esikoiseni, aloitti tuolloin rippikoulun. Bloggaus vei naisen mennessään ja tekstiä on suollettu nyt puoli vuotta. Eilen, lauantaina 16.7.2011 poikani rippikoulu sai päätöksen ja vietimme konfirmaatiota. Niin, ripari kestää sen puoli vuotta. Vaikkei etukäteen olisi uskonutkaan. Nyt on poika saanut "naimaluvan" kirkolta. Isänsä tosin oli sitä mieltä, että vain "teoreettisesti"...

Kartanossa rippijuhliin valmistauduttiin perinteisesti; isäntä siivosi autotallia ja rouva valvoi yöt miettien miten tästä selvitään. Kuulostaako tutulta? Tosiasiassa juhlat sujuvat yleensä painollaan ja vieraat viihtyvät ajallaan, eikä autotallissa käy kukaan... Ystäväni Tiina vinkkasi ystävästään Siljasta, jonka sainkin hoitamaan keittiöhommiin liittyvät työt (ja hyvin hoitikin!). Eihän toki ole sopivaa, että konfirmoitavan äiti häärii keittiössä. Cafè Cabrioletin kakut tilattiin hyvissä ajoin, ja Silja keksi ajatuksen salaatti- ja juustopöydästä. Anton&Anton sai kunnian toimittaa ihanat, tuoreet leivät. Shampanjat oli hankittu jo hyvissä ajoin Ranskan-kontaktien avulla.

Pihalle pystytettiin teltta, varmuuden vuoksi, ja taivaan isältä tilattiin aurinkoinen sää. Se myös saatiin. Suhteet yläkertaan ilmeisesti kunnossa? Kutsussa luki pihajuhlat, ja pihajuhlat vietettiin. Kartanossa ei ole (nimestään huolimatta...) koskaan osattu niuhottaa eikä pönöttää, joten juhlat olivat rennot ja mukavat. Näyttivät vieraatkin viihtyvän.

Palataksemme kirkkoon, katossa näkyy vielä muutaman vuoden takaisen palon jälkiä. Silloin meinasi arvokkaalle Tuomiokirkollemme käydä hullusti, erään hölmön päähänpiston takia. Omasta rippikouluajastani muistan, että ehtoollinen jännitti kovin. Lähinnä siksi että meitä peloteltiin sillä, että ehtoollisleipä jää kurkkuun. Ei jää. Hyvin sulaa. Poikaa ei kuulemma jännittänyt.

Ja sekin ihme ja kumma nähtiin, että kartanonrouva kävi puolisonsa kanssa ehtoollisella, poikansa kunniaksi (anopin painostuksesta):

Pojalle tärkein tapahtuma taisi olla kummien siunaus. Rasmuksella on kummeina kaksi ihanaa naista, Johanna ja Nina, molemmat äidin vanhimpia ystäviä ihan lapsuudesta asti. Veljeni Harri on ns. kunniakummi, koska ei kirkkoon kuulu. Hartsalle muuten erityiskiitos näistä upeista kuvista. Ilman niitä meillä ei mitään kuvallisia muistoja tilaisuudesta olisikaan. Oma kamera kun jäi kotiin...

Asiaankuuluvasti (?) kartanonrouva kyynelehti koko toimituksen ajan, ja tytär häpesi suunnattomasti. Kun on herkkyys riesaksi (lahjaksi?) annettu, niin minkäs teet. Ilosta itken, surusta itken, ja joskus itken ihan muuten vaan. Luojan kiitos, nauran kuitenkin triplasti enemmän. Kartanonrouvasta olisi Itkijäeukoksi, jos sellaisia jonnekin vielä tarvitaan!

Rakas esikoiseni lähtee viimeiselle luokalleen peruskoulussa, ja sen jälkeen edessä on päätös siitä, mihin suuntaan elämässä tähdätään. Se on sataprosenttisesti hänen päätöksensä. Vanhempina annamme vain sen neuvon, että kannattaa seurata omaa sydäntään. Me vanhempina tuemme aina ja ikuisesti pojan elämäntietä ja valintoja.

Rasmus on huippupoika!