"Mun syömmeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton."

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Mörkö ja Lumi

Kartanonrouvan blogihan on varsinainen sekametelisoppa, tunnustetaan. Aihetta on riittänyt laidasta laitaan; matkoista, mökkeilystä, normielämästä, elämäntaidonvalmennuksesta tietenkin, ravinnosta ja liikunnasta, havainnoista ja tuumailuista. Tänään ajattelinkin kertoa teille rakkaista persialaiskissoistamme. En tunnusta olevani erityisen eläinrakas, mutta perheeseen on mahtunut aikanaan kaksi cavalierkingcharlesinspanielia, ja nyt siis nämä persialaiskissat.



Aloitetaan Mörköstä. Rakas ystäväni Nina on jo vuosia kasvattanut persialaisia, ja siitä se ajatus sitten lähti. Kissoja siksi ettei niitä tarvitse ulkoiluttaa ja pärjäävät parikin päivää ilman hoitoa, tarpeen vaatiessa. Ja koska Nina tietää, että matkustamme paljon, lupasi hän aina tarpeen tullen ottaa kissat hoitoonsa. Näin on homma pelannut, ja kaikki ovat olleet tyytyväisiä. Pääasiallisesti... Puolison hermot tosin välillä laulavat, kun karvoja on joka paikassa (eihän hän edes siivoa...) ja kissat teroittavat kynsiään muuhunkin kuin kiipeilypuuhun.



Heti alkuun totean etten edes muista kissojeni syntymäpäiviä... Mörkö tuli taloomme nelisen vuotta sitten. Viralliselta nimeltään hän on Nightmare's Mystery Meow. Ja salaperäinen maukuja Mörkö onkin! Hänellä on erityisen omaperäinen ääni. Mörkö on alusta asti ollut oman tiensä kulkija, eikä ole ollut kiinnostunut liiasta lähentelystä. Tietyt rituaalit ovat Mörkön heiniä; siinä hän muistuttaakin eniten koiraa. Mörkö tulee mm ovelle vastaan, kun saavumme kotiin. Mörkö esittää aamuisin "anna mulle ruokaa" -shown maukumalla ja hieromalla itseään sääreeni. Mörkön bravuuri on pesän tekeminen avoimeen matkalaukkuun. Siinä hän nukkuu ja varmistaa samalla, ettei kukaan lähde minnekään hänen tietämättään.



Lumi, viralliselta nimeltään Nightmare's Anamaria, tuli taloon kaksi vuotta myöhemmin. Mörköstä ja Lumesta tuli kaverit heti, vaikka joskus kaksi narttua yhdessä saattaa olla vaikeakin yhtälö. Juu, tiedetään ihan täältä ihmismaailmastakin tämä... Lumi on enemmän lutustelijatyyppiä ja hakee usein hellittelyä. Hän saattaa jo aamuvarhain hypätä sänkyyn vaatimaan rapsutusta ja supsutusta. Siinä missä Mörkö on aina lähellä ruokakippoa, Lumi nukkuu mieluuummin, mitä erikoisemmissa paikoissa. Välillä kuvittelin, ettei hän saa Mörkön ahneuden takia ruokaa lainkaan. Eläinlääkärin mielestä on kyllä saanut...



Iltaisin nartut saavat hulinakohtauksen ja viilettävät ympäri huushollia toisiaan jahdaten. Välillä "leikkitappelevat" ja Mörkö puree Lumea ja pistää kuriin ja järjestykseen nuorempaansa. Ihan kuin lapsemme aikoinaan... Kisailua on kiva vierestä seurata. Karvat vaan pöllyävät kun kissat viilettävät ympäri ja ämpäri. Karvoista puheenollen; niitä riittää! Imurilla on töitä vaikka joka päivä, ja silti karvat leijailevat yltympäri. Ruokalautaseltakin kaivetaan säännöllisesti kissankarvoja. Sama juttu oli aikoinaan cavalierien kanssa, joten ei mitään uutta auringon alla.



Kiipeilypuu on ollut ihan ehdoton juttu. Tosiasiassa nämä daamit teroittelevat kynsiään myös huonekaluihin. Ja se näkyy tuoleissa ja sohvassa. Puolisoa asia harmittaa vietävästi. Kyllä hän silti rakastaa kissoja, uskoisin. Ainakin hellittelystä päätellen... Tytär unelmoi jo kolmannesta kissasta, sinisestä tällä kertaa. Epäilen vahvasti ettei perheenpää suostu siihen mistään hinnasta. Kartanonrouvakin alkaa olla sitä mieltä, että näin on hyvä. Kaksi lasta, kaksi kissaa. Kaksi on hyvä, tasainen luku.



Kun anopin Simo-terrieri tulee hoitoon, alkaa aivan uudenlainen järjestys huushollissa. Ensinnäkin Lumi etsii piilopaikan niin korkealta kuin mahdollista ja sinne hän jämähtää siihen asti, kun Simo on poistunut. Mörkö sen sijaan ilmaisee avoimen halveksuntansa ihan kuin sarjakuvassa Karvinen ja Osku: jos Simo tunkee liian lähelle Mörkön reviiriä, tassusta tulee. Ja tietenkin menee ihan Simon eteen härnäämään, asiaankuuluvasti. Siinä Simo-rassukka yrittää epätoivoisesti tehdä tuttavuutta. Tasan ei käy onnenlahjat.



Edesmenneen Kari Suomalaisen pilapiirroksessa pariskunta on liikkeellä koiransa kanssa ja kohtaa tutun. Rouva esittelee ystävälleen: "Hän on koirani. Hänen nimensä on Jesse. Se on mieheni. Sen nimi on Jarkko."

Miksi eläimet ovat niin monen mielestä kiehtovia?
Niiden syvin olemus - Oleminen - ei ole peittynyt
tietoisen minän alle kuten useimmilla ihmisillä.

Ja aina kun tavoitat tuon syvimmän olemuksen toisessa,
tavoitat sen myös itsessäsi.

- Eckhart Tolle -


2 kommenttia: