Eläköön elämä

Kartanonrouva ja perheenpää osallistuivat viikonloppuna hautajaisiin. Vainaja oli 37-vuotias mies, joka menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen. Mies parhaassa iässä. Suremaan jäi avopuoliso ja tietenkin miehen vanhemmat ja veljet. Meidän monien muiden ystävien ja sukulaisten ohessa. Miten kammottavaa vanhemmille haudata oma lapsi. Miten surullista avopuolisolle haudata elämänkumppani, jonka kanssa oli vielä paljon suunnitelmia edessä.

Päivät ovat etukäteen luetut, sille emme mitään voi. Silti jokainen mielessään pohtii iänikuista kysymystä: miksi? Eikä siihen saada tässä maailmassa vastausta koskaan. Elämän ja kuoleman raadollisuudesta kertoo se, että kun tilaisuus oli ohi, palasimme kotiin, vaihdoimme arkivaatteet päälle ja lähdimme ruokakauppaan. Elämä jatkuu. Meillä muilla. Ei ehkä koskaan ihan samanlaisena kuitenkaan.

Kartanossakin tunnelma oli aika ankea. Ja väsytti, väsytti ihan tolkuttomasti. Sekin alkoi mietityttää, että kannattaako asioita siirtää tulevaisuuteen, kun mitään tietoa ei päivien määrästä ole. Onko aika tehdä niitä asioita mitä aina on halunnut tehdä, onko aika lopettaa selittely ja vetkuttelu ja toimia. Arjen kurimuksessa on niin helppo lillua; eihän se juurikaan ponnisteluja vaadi. Päivät menevät menojaan, vuodet seuraavat toisiaan. Elämä kulkee omia arkisia polkujaan.

Vuosien varrella on hautaan saatettu liian monta ystävää ja työtoveria. Liian varhain lähtivät useimmat heistä, ja vääristä syistä. Jos nyt niin voi sanoa. Joka kerta on sieluun jäänyt arpi. Nyt niitä arpia on jo rypäs. Joku tarkoitus tällä kaikella kuitenkin on, siihen meidän on uskottava.

Tällä kertaa postauksen aihe oli suruvoittoinen. Kartanonrouva oli sen tarpeessa.

Me katoamme kuin uni aamun tullen,

kuin ruoho joka hetken kukoistaa,

joka vielä aamulla viheriöi,

mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.