Luopumisen tuska

Muistan sen kuin eilisen päivän, kun kahdeksan vuotta sitten pimeänä, kylmänä syysiltana astelin ujona kylämme alakoulun pihamaalle tarkoituksenani osallistua vanhempainyhdistyksen toimintaan. Olihan poikani juuri aloittanut ensimmäisen kouluvuotensa k.o. koulussa. Meitä oli kolme vanhempaa (äitiä), jotka olimme vaivautuneet paikalle. Kyseessä oli sentään sääntömääräinen vuosikokous. Seuraavana syksynä minusta leivottiinkin jo yhdistyksen puheenjohtaja. Ja siinä pestissä ehdin sitten toimia seitsemän vuotta. Seitsemän ihanaa ja antoisaa vuotta! Vuosikokouksiinkin saatiin sittemmin runsaampi osanotto.

Laitoin tämän lavastetun kuvan siksi, että se ikään kuin symboloi tätä olotilaani juuri nyt. Eilen kruunu päässä, tänään ilman. Olin jo pitkään pohtinut mistä löytyy seuraaja yhdistystä vetämään, vai löytyykö lainkaan. Kun kauan tekee jotain hommaa, sen omii itselleen. Minäkin huomasin, että tämä pesti on ollut jo liian kauan käsissäni enkä enää tuo siihen mitään uutta. Enkä osannut edes delegoida, vaan tein suuren osan hommista (itsekkäästi) itse. Niinpä eilen vuosikokouksessa saimme uuden puheenjohtajan ekaluokkalaisen oppilaan isästä. Hän on nuori, innokas, innovatiivinen. Ja mikä parasta - mies. Onhan vanhempainyhdistystoiminta enimmäkseen naisten käsissä. Uudet ihmiset, uudet ideat.

Vaikka olinkin näennäisesti halukas luopumaan, sydämeen sattuu silti. Tämä koulumme on ollut erityisen rakas minulle; olemmehan vuosien varrella taistelleet sen olemassaolon puolesta ja kokeneet niin ylä- kuin alamäkiäkin. Nyt ovat asiat kuitenkin koulussa mallillaan, ja osa kiitoksesta kuuluu vanhempainyhdistykselle ja sen aktiivisuudelle. Taakse ei siis jää savuavia raunioita, päinvastoin. Viime yö meni kaikesta huolimatta valvoessa ja miettiessä mitä nyt. Aamulla iski paniikki: osaavatkohan ne uudet hoitaa asiat. Miten itsekästä... Ei sota yhtä miestä kaipaa? Niinpä käänsin surutyön toiminnaksi ja ryhdyin käytännön puuhiin. Uusi puheenjohtaja tarvitsee kaiken taustatiedon tuekseen.

Maailmankaikkeuden laki toimii niin, että kun luopuu jostakin, saa uutta tilalle. Siihen minun on nyt luotettava. Puoliso lohdutti pillittävää puolisoaan toteamalla, että onhan sinulla vaikka mitä juttuja vielä. Muita luottamustoimia, italian jatko-opinnot, life coachaaminen ja enneagrammi. Niin onkin. Ja siltikin luopuminen jostain niin rakkaasta on raskasta. Kartanonrouva kaipaa nyt piristystä!