"Mun syömmeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton."

maanantai 28. helmikuuta 2011

Kliseinen maailmankuva?

Tiedättekö millaisissa tilanteissa saa hyvät bloginaiheet? No, ainakin kampaajan tuolissa, hierojan pöydällä, ja tietysti siivotessa! Kartanonrouvan pelasti tänään ensin mainittu. Sitten vielä jynssäsin vessat kotona palan painikkeeksi. Kyllä nyt veri virtaa aivoissa, uskokaa vaan, kloriitin huumaavasta vaikutuksestako vai mistä. Siskot, älkäätten inhotko siivoamista: se on erittäin palkitsevaa. Henkisesti ainakin... Tai no, tämän blogin jälkeen joku voi olla ihan toistakin mieltä. (Miten muuten blogiin saa hymiön?, ettei vaikuttaisi liian totiselta touhulta).

Kartanonrouvan kampaaja sattuu nuoresta iästään huolimatta olevan melkoinen sanavirtuoosi ja omaa selvästikin mielipiteitä monestakin asiasta. Sopii meikäläiselle! Ja mikä parasta, yhtään klisettä ei tämän mimmin suusta tule. Teen nyt tunnustuksen (vaikka se juna menikin jo): inhoan kliseitä syvästi, eikä niitä meikäläisen suusta pulpahda ikinä ulos, ei silläkään uhalla että salama nyt iskee valehtelemisen merkiksi. Kliseet ovat jotenkin hoopoja. (Klisee = kulunut idea tai ilmaisu, wikipedia)



Otetaan pari esimerkkiä. Kysypä raskaana olevalta naiselta kumpaa sukupuolta hän toivoo. Mitä luultavammin saat vastaukseksi "ei sillä väliä kunhan on terve lapsi". Siis täh? Kuinka monen äidin olette kuullut vastaavan, että "tulisipa sairas lapsi"... Miksi on niin vaikeaa vastata suoraan kysymykseen. Etenkin kun suurimmalla osalla joku salainen toive kuitenkin on. Vai pelätäänkö sitä, että jonain päivänä k.o. lapsi saa jonkun ajattelemattoman sukulaisen suusta kuulla, että "äitisi muuten toivoi poikaa", ja sitten tämä tyttöraasu juoksee koko aikuisikänsä terapeutin vastaanotolla analysoimassa asiaa. Sitä paitsi mitä pahaa siinäkään on, jos lapsi onkin sairas, tai kehitysvammainen. Jokainen normipsyykeellä varustettu äiti rakastaa lastaan kaikesta huolimatta eniten koko maailmassa. Ilman kliseitä. (Hymiö)

Toinen esimerkki. "Me Peran kanssa erotaan.". "Miksi?" "Me kasvoimme erillemme." Haukotus. Sanoisin ennemminkin että "taannuimme" erillemme... Kunpa joku osaisi kertoa mitä "erilleenkasvaminen" avioliitossa oikein tarkoittaa. Tarkoittaako se sitä, että Pera haluaa käydä Thaimaassa ja rouva Grönlannissa? Vai sitä että Pera katsoo tv:stä urheilua ja vaimo tykkää käsitöistä. Vai mitä? Eräs tuttu mies sanoi eronsa syyksi sen, ettei vaimoa kiinnostanut enää seksi. Olipahan ainakin rehellinen mies. "Me halutaan eri asioita" on toinen yhtä käytetty (ja kulunut) klisee. Niinhän ne useimmat haluaa. Ehkä molempien pitäisi tehdä vuorollaan kompromisseja. Vaan sehän ei tainnut olla kovin hyvä neuvo... Kartanonrouva ei edes yritä esittää avioliittoneuvojaa. Olen aivan liian laiska tehdäkseni minkäänlaisia korjausliikkeitä enää tässä vaiheessa avioliittoa. Tehköön perheenpää mitä tykkää, ja minä teen mitä minä tykkään, ja jos satutaan samoista asioista tykkäämään, niin aina parempi.



Kolmas esimerkki. "Geenit on syynä mun lihomiseen; vaikka söisin vaan yhden keksin, niin se muuttuu läskiksi." Tai: "Mulla on vaan niin isot ja painavat luut, siksi olen tukeva." Maailmanhistoria ei tunne yhtäkään ihmistä, joka lihoo yhdestä keksistä. Tai sitten sen täytyy olla järkyttävän iso keksi... Ja tieteellisesti on todistettu, ettei luiden paino vaihtele juurikaan yhtä kahta kiloa enempää ihmisten kesken.

"Mä olen löytänyt itseni ihmisenä." Nyt menee jo ihan hilseen yli. Onko siis henkilö ollut kateissa itseltään, ja missä ihmeessä? Kenties astraalitasolla jossain leijumassa... Koitetaanpas nyt pitää ne jalat tiukasti maan kamaralla ja löytää se rangan keskipiste, niin ei tarvitse kauempaa lähteä etsimään.

"Raha ei tee ihmistä onnelliseksi." Juu, mutta ei tee onnettomaksikaan. Onnellisuutta ei oikein voi tällaisilla kliseillä selittää. Onhan kysymys monen asian yhteissummasta. Sitä paitsi jos sähkölaskua ei ole varaa maksaa ja ruokaankaan ei tässä kuussa ole varaa, niin väitän että onnellisuuskin on aika alhaalla skaalassa. Ikävä kyllä me tarvitsemme jonkinlaisen määrän rahaa tässä yhteiskunnassa, kun oravannahkoillakaan ei voi enää maksaa. Se mikä määrä kenellekin on "sopiva", on sitten ihan toinen juttu.



Työpaikkahakemuksen kohdassa "kuvaus minusta": "Olen sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut, positiivinen ja iloinen." Olisipa hienoa jos näin todellakin olisi. Valitettava tosiasia on, että suurin osa hakijoista valehtelee tässä kohtaa. Tai no, valehteleminen on aika tyly ilmaisu, sanotaan että "liioittelee vahvasti". Useimmat ihmiset eivät ole sosiaalisia eivätkä etenkään positiivisia. Se että osaa vääntää kasvoilleen tekohymyn sopivalla hetkellä ei kerro iloisuudesta, eikä se kerro sosiaalisuudesta, että osaa käyttäytyä työpaikalla niin kuin siellä pitääkin käyttäytyä. Kaikki ihmiset tietävät teoreettisesti miten työpaikalla käyttäydytään. Positiivisuus ei näy ulospäin, se on sisäänrakennettu ominaisuus tietyillä persoonallisuustyypeillä. No, ei tämä niin vakavaa kuitenkaan ole. Yksikään itseäänkunnioittava työnantaja ei ota näitä kuvauksia tosissaan. Tervemenoa vaan psykologisiin testeihin, mairittelevista itsekehuista huolimatta. (hymiö)

"Ei älykkyys ole niin tärkeää, vaan tunneäly." Tämä on nyt oikein jackpot. Missä ja miten mitataan tunneälyä? Kehtaanko, voinko, saanko epäillä, että jos eteemme laitetaan sata ihmistä, niin jokaikisellä heistä on erilainen käsitys siitä mitä tunneäly tarkoittaa. Eli olemmeko siis kertojan omaehtoisen todistelun varassa tämän hienon ominaisuuden suhteen? Miten tunneälykäs ihminen eroaa taviksista? Ja mikä on tunneälykkään vastakohta: tunneköyhä, tunnetyhmä, tunnepöljä... Ovatko kaikki aviomiehet enemmän tai vähemmän tunnekääpiöitä, ja jos ovat, niin missä sitten ovat ne tunneälykkäät puolisot? Ja vielä, ovatko älykkyys ja tunneäly jotenkin toisensa poissulkevia asioita? Voiko olla kumpaakin...



Nyt menee niin vaikeaksi yhtälöksi tämä postaus, että kloriittikin on jo haihtunut päästä ja jäljellä vain kasvihuonepäästöjä. Haluan vedota kliseisesti siihen, että vauhtisokeus vei kartanonrouvan mukanaan, ja mitään mitä olen tähän blogiin tänään kirjoittanut, ei voi eikä saa käyttää minua vastaan missään tilanteessa. Olen niin sanotusti syyntakeeton, kloriittihumalassa. Tai no, nyt jo krapulassa... Hymiö. Hymiö. Hymiö.

2 kommenttia:

  1. Kun männä vuonna kyselin blogissani vinkkejä luontoystävälliseen vessan siivoukseen, niin biologirouva Israelista kehoitti käyttämään tavallista talousetikkaa. Hyvin toimii, hetken siinä siivotessa joutuu hönkäilemään tuoksuja (siis sen Rajamäen), mutta ei se pahaa ole ja haihtuukin nopeasti.
    En tosin ole havainnut mitään erityistä elvyttävää vaikutusta aivotoiminnalle. :-)

    VastaaPoista
  2. Sixköhän mä niin harvoin harjaan pönttöäni? Kun niin raivo(kas)raitis muka? nimim. K Lis Eine N (näen silti kaiken kahtena). HIH. Hauskasti postasit sanoo An Oppi.

    VastaaPoista