Kuinkas kävikään?

Parisen kuukautta sitten paikallislehdessä kerrottiin, että vanhan kaupungin idyllinen hotelli on myynnissä. Siltä istumalta päätimme ystäväni Heidin kanssa että se on sitten meidän. Joka viikko on laitettu täsmälotto vetämään, Kiitollisuus-päiväkirjaan on iltaisin kirjattu, että hotelli on meidän, fokus on tähdätty tähän hankkeeseen siinä mittakaavassa kuin se suinkin on kohtuullista. Tänään luki paikallislehdessä että hotelli on nyt myyty. Joillekin muille. Auts.

Nyt voisi lukija tehdä pikaisen johtopäätöksen, että masennus taisi iskeä näihin naisiin. Ei muuten iskenyt. Suunnitelma vain sai uuden muodon; hotelli toteutuu edelleen, mutta jossain muualla. Toisella tavalla. Omannäköisellä tavalla. Sitä paitsi unelmointi on hauskaa. Joskus käy niinkin, ettei unelman ole edes tarkoitettu toteutua. Siksi kai sitä kutsutaan unelmoinniksi.

Vanha totuushan on: jos haluat elämääsi uutta, sinun on oltava valmis luopumaan jostain vanhasta. Väkisinkin herään miettimään pidänkö kenties kiinni jostakin vanhasta vielä... Toinen ajatus, joka tulee mieleen, on "olenko itse tehnyt mitään ansaitakseni muutoksen", esimerkiksi sen hotellin muodossa. Ei maailmankaikkeudelle voi esittää vaatimuksia, pitää osata myös itse antaa. Insinööri toteaisi varmaankin hotellidilemmaamme, että menkää tytöt hakemaan lainaa ja asia on sillä selvä. Ei muuten mennä. Tai, saatetaan jonain päivänä mennäkin...

Toissapäivänä kun tein lähtöä vaurausvalmennukseen ja esittelin perheenpäälle illan ohjelmaa, hän tokaisi (sanoisinko kliseisesti, "melko tyypilliseen miesmäiseen tapaan"): "jakaako se Marika teille lottonumerot?". Heko heko. Tosiasiassa illan aikana ei juurikaan edes rahasta puhutta, sikäli mikäli se kenellekään vaurautta merkitsee. Pikemminkin puhuttiin onnellisuudesta, ja siitä miten vauraus seuraa onnellisuuden perässä. Tulipahan sekin selväksi, ettei rahaa tee onnelliseksi EIKÄ onnettomaksi. Rahankin suhteen kyse on aina mielentilasta, ja siitä osaako nauttia elämästään, rikkaana tai köyhänä. Eikä kukaan kai sitäkään tosiasiaa kiellä, etteikö raha olisi aika olennainen osa tätä elämää. Meinaan jos ei halua että sähköt katkaistaan...

Onnellisuus-teema näköjään jäi kartanonrouvan päähän pyörimään. Liekö Marikan valovoimaisuuden ansiota... (Vaikka siihenhän allekirjoittaneen olisi pitänyt jo puolessatoista vuodessa tottua.) Tänä aamuna sain todeta taas kerran pienten asioiden merkityksellisyyden. Eikä siihen tarvittu sen kummempaa kuin että tytär lähti kouluun, suksien kera, ja huikkasi 'heippa' ovelta. Ajattelin mielessäni, että olen täällä joka aamu  kuulemassa moikan. Ja lapseni tosiaan aina tervehtivät, kun tulevat ja menevät, eivätkä ikinä lähde tai saavu salaa tai huomaamattomasti. Kuuluu tämän talon hyviin tapoihin vissiin. Niitäkin on siis edes jokunen...

Kartanonrouva pitää edelleen kiinni unelmastaan, omasta hotellista. Ja rohkaisee rakkaita lukijoitaankin unelmoimaan. Se on kivaa! Jari Sarasvuo on sanonut: "Elämän kruunu on uskallus elää oma tarina todeksi ja täydeksi." Niin tehdään. Kun uskalletaan.

Kiitos Tiinalle näistä ihanista Gardan-kuvista. Yksi parhaimmista lomistani ikinä.