Historiallinen Hamari

Tänään ajattelin muistella miten me tänne historialliseen Hamariin aikanaan päädyimme asumaan, ja mikä tässä kyläpahasessa on niin merkittävää. Aikanaan puolison kanssa hynttyyt yhteen lyötyämme hankimme asumisoikeusasunnon ja elelimme siinä onnellisina kahden koiran kanssa. Puoliso havitteli kuitenkin koko ajan omakotitaloa, olihan hän aina sellaisessa asunut, ja ammattikin kun oli kirvesmies, niin tarve oli saada jotain omaa. Etsimme korjattavia taloja, kävimme pakkohuutokaupoissa, anoimme kaupungilta tonttia... Vuodet vierivät, mitään ei löytynyt, tonttia ei herunut, appivanhempien takamaillekaan ei poikkeuslupaa myönnetty. Ehdimme jo vaihtaa isompaan asoasuntoon, kun lapsiakin oli siunaantunut.

Sitten eräänä päivänä puoliso raahasi minut tänne Hamariin. Mikä ihmeen Hamari - täysin musta aukko sivistyksessä... Esitteli tontin ja kysyi saako ostaa. Vastasin että tee mitä haluat, mutta minä en tänne jumalan selän taakse muuta. Toisin kävi. Tontti hankittiin, herra ajelutti rouvaa vähän väliä tonttia tiirailemaan, kuvaili talon mallia, hehkutti veneilyn ihanuutta... Rouva lämpeni. Pikku hiljaa ymmärsin myös ympäristön ainutlaatuisuuden: meri ja luonto, kyläkoulu, historian havina ja asumisen kerroksellisuus. Täydellistä!

Siitä se lähti. Puoliso rakensi omin kätösin ihanan, mansardikattoisen perinnetalon tontille, omien piirustusten pohjalta. Matkan varrella selvisi sekin miksi tämä tontti itsessäänkin on niin merkittävä. Heikki Liimatainen oli hamarilainen leipuri 20-luvun alussa. (Ja koska maailma on pieni, hänen pojanpoikansa työskenteli firmassamme monta vuotta sisustusasentajana...) Vielä kuuluisampi Liimatainen oli koko Suomen kansalle; juoksihan hän olympiakultaa maastojuoksussa v. 1920 Antwerpenissä ja v. 1924 Pariisissa, yhdessä Paavo Nurmen kanssa. Kunta palkitsi Liimataisen tontilla ja talolla Hamarin rannassa: ja se tontti on tämä meidän tonttimme, sattuvasti nimeltään Olympiamuisto.

Liimatainen ei itse asunut talossa koskaan, vaan siinä eleli vaihtelevia vuokralaisia, mm. mustalaisia, jotka saivat hamarilaisilta reilun ja tasavertaisen kohtelun. Jossain vaiheessa tontti on jaettu kahteen osaan, ja me siis hankimme ensin sen puoliskon, jossa aikanaan sijaitsi hevostalli ja huussi. Toisen tontin hankimme muutamaa vuotta myöhemmin, ja tontilla seissyt rapistunut taloraato paloi lasten tulitikkuleikkien seurauksena v. 2005. Sekin oli aikamoinen episodi. Makoilimme ruoan jälkeen puolison kanssa sohvalla päivätorkuilla, kun heräsimme siihen että joku paukuttaa ovea. Tuntematon nainen seisoi oven takana ja selitti että talo palaa. Kesti hetken ymmärtää. Sitten tulikin kiire. Oma huopakattomme kuumeni nimittäin liekkien leimutessa huolestuttavassa määrin. Puoliso juoksi sisälle palavaan autiotaloon tarkastamaan ettei siellä ole ketään jumissa. Koko yön istuivat palomiehet sitten kipinävahteina savuavien raunioiden ääressä.

Elämä on ollut ihanaa täällä "kyläpahasessa". Meren läheisyys on sielua ravitsevaa. Kesällä uidaan (savisessa) vedessä, laiturille matkaa vaatimattomat 50 metriä. Talvella on luisteltu jäällä, ja tietysti hiihdetty ja lumikelkkailtu. Ensimmäiset kesät menivät veneilyn parissa, sittemmin se harrastus on hyytynyt mm. mökkiprojektin takia. Poika kavereineen käy ongella,  ja välillä soutavat Sahasaarille yöpymäänkin. Hamarin kuuluisa Lokki-kahvila (SEOksikin kutsuttu) vetää niin aikuisia kuin lapsiakin, ehtoisan isäntäparin ansiosta. Eikä vain hamarilaisia, vaan ympäri Porvoon tullaan Hamarin Seolle näyttäytymään. Melojat poikkeavat kesäisin puolenmatkankahveille. Veneilijät piipahtavat tankkaamassa ja kupposella. Talvisin hiihtäjät kansoittavat Seon pihan. Ja monen moista tapahtumaa mahtuu vuoden varrelle.

Kyläkoulu oli yksi suurin syy siihen, että rakensimme tänne. Lasten kannalta pieni koulu on luksusta, jos on mahdollisuus valita. Useimmiten ei ole. Opettajat tuntevat kaikki lapset, ja kaikki lapset toisensa. Vanhemmatkin ovat yhtä suurta perhettä. Olen ollut onnekas kun olen saanut seitsemän vuotta vetää Vanhempainyhdistys-toimintaa näin ihanassa koulussa. Hamarin koulu on saanut alkunsa jo 1800-luvulla, kiitos edistyksellisen August Eklöfin, joka omisti höyrysahan ns. Sahasaarilla, tuossa meitä vastapäätä. Koulu aloitti kaksikielisenä ja yksityisenä v. 1884, ja v. 1916 se muuttui yksikieliseksi ja kunnallistettiin seuraavana vuonna. Koulussa onkin aina kunnioitettu kylän historiaa; mm muutama vuosi sitten oppilaat tekivät upean nelivärisen, kovakantisen satukirjan "Koira nimeltä koira - lasten tarinoita Hamarista".

Niin, koskaan ei pidä sano ei koskaan. Kartanonrouvakin joutui syömään ensimmäiset, epäkohteliaat sanansa puolisolle, ja kymmenen vuotta on hujahtanut näissä merellisissä maisemissa. Hyvin olen viihtynyt vaikken juurikaan tuntenut koko kylää aiemmin. Onhan se kiva tunne, kun uudet tuttavuudet ajavat tänne ensimmäistä kertaa ja ovat ihan haltioissaan maiseman nähtyään. Itsekin innostuu aina uudestaan. Monta kertaa vuoden aikana kiipeän Hamarin kallioille katsomaan merimaisemia ja tunnen läikähdyksen sydämessä. Täällä mekin saamme asua.

Jos kiinnostaa kuulla Kissa-Miinasta, Intiaani-Gustafssonista, postineiti Iriksestä tai limonaditehtailija Sjöholmista, niin Porvoon kaupungin kotisivuilla on julkaistu tarina Porvoon kansallinen kaupunkipuisto -kohteista, ja yksi niistä on tämä meidän Hamarimme. Lukekaa hauskoja ja mielenkiintoisia tarinoita menneiltä ajoilta. Ilman menneisyyttä ei ole nykyhetkeä, eikä ilman nykyhetkeä ole tulevaisuutta.

Mukavaa viikonloppua. Ja iloista isänpäivää! Kiitos meidän isillemme ihanasta kodista!!!