Pyhäinpäivän tunnelmia

Eilen vietettiin Pyhäinpäivää, entiseltä nimeltään Pyhäinmiestenpäivää. Nykymaailmassa kaikki ovat pyhiä, niin miehet kuin naisetkin. Päivän teemana on poisnukkuneiden muistelu, siitäkin huolimatta että Jumala on elävien Jumala, ei kuolleiden. Pyhäinpäivä on yksi kristikunnan suosituimpia kirkossakäyntipäiviä. Me emme kirkossa käyneet, kuten emme juuri muutenkaan. Emmekä käyneet hautausmaallakaan, kuten useimmat tekevät. Miksi me emme osaa muistella poisnukkuneita ystäviämme ja sukulaisiamme haudan äärellä, sitä en osaa selittää.

Puolisoni on kuvaillut hautuumaalla käyntiä turhaksi, koska eihän siellä ole ketään. Ymmärrettävä näkökulma. Ja niin on sekin, että juuri nimenomaan kirkkomaalla on muistelu helpompaa ja ikään kuin luontevaa. Minulle tulee hautausmaalla paha olo. Muistelen mieluummin hymyillen; katselen valokuvia ja muistelen yhteisiä tapahtumia ja asioita. Kannan mukanani ajatuksissani joka päivä.

Eilinen päivä ei muuten eronnut muista lauantaipäivistä, paitsi että kaksi suru-uutista kantautui tietoisuuteeni. Ensin ystävätär soitti ja kertoi olevansa tätiään tukemassa, koska tämän poika on traagisesti kuollut ulkomailla. Äidin tuskaa en uskalla edes ajatella. Illalla tuli tekstiviesti toisaalta: rakas naapurin setä on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Suren häntä valtavasti. Hän on kulkenut mukanamme siitä asti, kun muutimme tänne kylämaisemaan. Otti ystävikseen, kestitsi lapsiamme, istui monena vuonna joulupöydässämme ja tyttäremme syntymäpäivillä, kävi tekemässä lumitöitäkin pihallamme toimeliaisuuttaan, yhdessä teimme pihahommia, kävimme kahvilla ja vaimoaan vanhainkodissa tapaamassa.

Naapurin vaarin vei kammottava sairaus, Alzheimerin tauti. Samaa potee vaimonsa vanhainkodissa. Sama tauti on kolmannellakin naapurillamme. Asiat on otettava vastaan niin kuin ne tulevat. Pyhäinpäivänä muistelin muitakin poisnukkuneita. Rakas Saima-mummoni lähti dementoituneena vanhainkodissa. Olin menossa katsomaan viimeisen kerran, en ehtinyt. Itketti oma saamattomuus ja väärä tärkeysjärjestys. Yksin kuoli. Saima-mummo oli erityisen rakas, koska vietin paljon aikaa hänen kanssaan, vuodet ennen koulua lähes asuin maatilalla. Ihailin hänen tyylikkyyttään ja jämptiyttään. Hän opetti minua leipomaan karjalanpiirakoita. Hän opetti kauniin kattauksen merkityksen. Hän oli naiseuden esikuvani.

Muistelin myös edesmennyttä kälyäni, joka lähti liian varhain ja vääristä syistä. Muistan kuinka syyttelin itseäni siitä etten ymmärtänyt hänen vaivojaan. En osannut olla empaattinen. Ja kuitenkin, niin paljon mukavia yhteisiä vuosia kun kasvatimme lapsiamme samaan tahtiin, matkustelimme ja retkeilimme, vietimme juhlaa ja arkea, pidimme yllä traditioita, puhuimme, itkimme ja nauroimme. Katselen kuvia ja huomaan itkeväni vieläkin, vuosien jälkeen. Olenko itsekäs kun harmittelen ettei häntä ole enää, ystävänä ja retkikaverina, traditioita ylläpitämässä?

Muistelen ystäväni puolisoa, joka lähti yllättäen kesällä, mies parhaassa iässä, työssään pätevä. Muistan kuinka istuimme pari viikkoa aiemmin laiturilla viinilasit kädessä ja suunnittelimme matkoja. Nauroimme kuin ei maailmassa olisi huolen häivää. Lyhyeen loppui elämänilo, matkat jäivät tekemättä, vain suru jäi jäljelle. Miten pienestä on elämänlanka kiinni. Muistelen työntekijäämme, jota yritimme auttaa ja tukea, tarjota sairaslomaa ja hoitoa, kuunnella. Masennus vei voiton; ei ihminen silloin enää kuuntele kun on päätöksensä tehnyt, esittää vaan kuuntelevansa. Hauska mies oli eläessään, aina metkut mielessä, sydämellinenkin.

Onhan heitä, muistelemisen arvoisia ja rakkaita. Paljon jäi hyviä tekoja tekemättä, paljon kauniita sanoja sanomatta. Niitä voimme tehdä nyt ja sanoa nyt, me elävät toisillemme.