Nisse in memoriam

Kirjoitin jossain aiemmassa blogissani siitä miten ja miksi aikanaan Hamariin päädyimme. Tänään kerron teille Nissestä ja Annelista, naapurin ihanasta pariskunnasta. Nissen saatoimme viime viikolla viimeiselle matkalleen, 78 vuoden iässä. Nissellä ja minulla oli sama syntymäpäivä, kesäpäivän seisaus, ja vuosia välissä tasan 30. Meillä synkkasi alusta asti, sehän selvä, samanlaiset luonteet...

Siinä vaiheessa kun rakennuslupaa talolle piti hakea, päätimme itse kiertää kuulemassa naapurit ja hakemassa papereihin allekirjoitukset. Ei niinkään säästösyistä, vaan siksi että näin tutustumme samalla tuleviin naapureihimme. Nisse ja Anneli asuivat rajanaapureina, ja meidän talomme tuli heidän merinäköalansa eteen, tontille jossa koskaan ei ole taloa ollutkaan. Muistan kuinka Nisse vei meidät yläkertaan heidän makuuhuoneeseensa ja näytti minkä upean näkymän talomme tulee pilaamaan. Toki hän ymmärsi sen, että kaavoitetulle tontille saa ja voi rakentaa, olivat naapurit mitä mieltä tahansa. Alku oli siis hiukan hankala, mutta lopussa kiitos seisoi.

Meistä tuli kaikesta huolimatta hyvät naapurukset keskenämme. Nisse ja Anneli olivat kuuluja kadullamme siitä, että naapureiden lapset olivat heidän erityissuojeluksessaan. Sen tiesin että tyttäremme kävi parhaan ystävänsä Laurin kanssa säännöllisesti mehulla ja keksillä Nissen ja Annelin keittiössä, mutta vasta vuosia myöhemmin selvisi, että he ovat lisäksi aina hakeneet naapuritalosta myös ns. lauantaikarkit. Kaikki kadun lapset ovat vuorollaan olleet tervetulleita vieraita Nissen ja Annelin kodissa. Vuosien varrella olemme nostaneet maljan yhteisen syntymäpäivämme merkeissä, jo vuosia Anneli ja Nisse ovat olleet vakiovieraita jouluaattopöydässämme. Tyttäremme syntymäpäivilläkin he ovat käyneet kaikki nämä vuodet.

Anneli oli puutarhaihminen ja hän ihaili suuresti ruusupenkkiäni ja siinä kasvavia upeita Ingrid Bergman ryhmäruusuja. Välillä hän vaan seisoi rappusillaan ja katseli ruusupenkkiäni, välillä hiippaili pihaan niitä tarkastelemaan. Kukkiin liittyy sellainenkin tarina, että Roosan ja Laurin ollessa vilkkaita taaperoita, he päättivät kerran tehdä tulppaanisoppaa isossa padassa ja siihen tarkoitukseen kävivät katkomassa Annelin kukkapenkistä tulppaanit. Siitä nousi melkoinen älämölö. Kun lapset oli toruttu, he saivat taas mehua ja keksiä, ja sitten Anneli paljasti heille, että kadun isommat lapset ovat tehneet saman tempun omana taaperoaikanaan. Anneli oli aika joustava ja ymmärtäväinen ihminen siis. Ja erityisen lapsirakas. Hänellä ja Nissellä ei yhteisiä lapsia ollut.

Nissellä oli tapana kävellä ovesta sisään sen enempää koputtelematta, niin kuin maalla on ollut tapana. Välillä ihan pelästyin, kun hän yhtäkkiä seisoi keskellä keittiötämme. Ei se minua ole koskaan häirinnyt kuitenkaan. Kun Anneli puolitoista vuotta sitten joutui hoitokotiin Alzheimerin taudin takia, otin Nissen enemmän siipieni suojaan ja kuskasin häntä joskus kauppoihin tai vein kahville tai Annelia katsomaan.Viime jouluna Nisse oli yksin joulupöydässämme, kun Annelia ei kotiin enää hoitokodista laskettu. Tuntuu oudolta ettei hän tänä jouluna enää istukaan seuraamme. Nissekin sairastui samaan julmaan tautiin, Alzheimerin tautiin, ja se osoittautui hänen tapauksessaan hyvin aggressiiviseksi.

Nisse oli temperamenttinen mutta sydämellinen ihminen. Hän tykkäsi halailla ja tuoda suklaata ja kukkia. "Minä niin tykkään sinusta", hän kuiskasi joskus korvaani, salaa muilta. Nisse oli aina liikkeellä ja aktiivinen, keilasi ja kävi onkimassa, lakaisi kotikatuamme ja talvisin kolasi, tuli välillä pihaamme asti lumitöitä tekemään. Puoliso sanoi joskus leikillään, että "nyt Nisse tulee jo vähän liikaa reviirille". Vitsaili tietysti. Kivahan se oli, että Nisse oli huolehtivainen. Hän se organisoi laiturikunnostuksetkin ja auttoi muita venehommissa voimiensa mukaan. Kun hän näki aidan yli, että meillä on pihahommia käynnissä, oli hän kohta jo mukana menossa. Syksyisin Nisse keitteli omenahilloa ja muisti aina tuoda purkillisen meillekin.

Nisse lumitöissä

"Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole", sanotaan muistokirjoituksessa. Nisse rakasti erityisesti kesää, olihan hän kesän lapsi niin kuin minäkin, ja harmi oli ettei hän päässyt viime kesästä nauttimaan täällä rakkaassa Hamarissaan, vaan joutui jo keväällä akuuttihoitoon. Toinen rakas paikka Nisselle oli Gotlanti, Ruotsissa. Hän oli ollut siellä sotalapsena, ja sinne jäi pala sydämestäkin. Nisse kävikin joka kesä tapaamassa toista perhettään saarella. Ruotsin-perhe oli mukana muistotilaisuudessa, ja "Ruotsin-veljelle" Nissen poismeno näytti olevan erityisen raskasta. Alzheimer on kuitenkin niin katala sairaus, että parempi näin. Niin yritän itse ajatella.

Siunaustilaisuus oli erityisen kaunis ja oman erityispiirteensä siihen antoi se, että neljä lasta kotikadultamme osallistui siunaukseen kesken koulupäivän. Roosalle, Laurille, Juholle ja Onnille Nisse oli erityinen henkilö. Melkein kuin oma pappa.

Tällainen tarina tänään. Lukijoille tuntematon ihminen, mutta meille tärkeä. Tämä oli minun muistokirjoitukseni mukavasta naapurin vaarista.