Mitä laitetaan?

Onko vielä olemassa joku immeinen, joka on välttynyt minkäänlaiselta verkostomarkkinoinnilta tai kotikutsuilta? Kuulut taatusti vähemmistöön, luulen ma. Tavaran pitää vaihtaa omistajaa, jotta maailmantalouden pyörät eivät lakkaa pyörimästä. Apuun ovat tulleet myös verkostomarkkinointiyrittäjät, ja sekaanhan mahtuu. Ensimmäisiä laatuaan taisivat olla muovikippokutsut. Sittemmin on takamuslihaksia tullut kulutettua mm. kynttiläkutsuilla, korukutsuilla, rintaliivikutsuilla, seksilelukutsuilla, lisäravinnekutsuilla, magneettituotekutsuilla, pesuainekutsuilla, kodintekstiilikutsuilla, lastenvaatekutsuilla, ja mitä niitä nyt onkaan. Parastahan kutsuissa on se, että siellä yleensä ehtoisa emäntä tarjoaa kahvia ja pullaa. Aina maistuu!

Mikä vitsi siinä sitten on, että kotiin tulee tuote-esittelijä ja ystävät ja naapurit sälytetään hippasille? Verkostomarkkinointi lähtee siitä ajatuksesta, että välikädet jäävät nuolemaan näppejään ja tuote siirtyy suoraan valmistajalta asiakkaalle. No, ainakin melkein. Myyjiä ei tarvitse palkata, koska verkostomarkkinointi ruokkii itse itsensä. Ns. jälleenmyyjä ostaa tuotteen edullisemmalla hinnalla suoraan verkostolta ja myy asiakkaalleen hitusen kalliimmalla. Väliraha jää ikään kuin "palkaksi" tehdystä työstä. Lisäbonuksena on mahdollisuus edetä organisaatiossa korkeammalle tasolle, ja siten saada mainetta ja kunniaa. Tästä voi jokainen ihan itse päätellä kuinka hyvä tai huono järjestelmä on. Jos itsensä tällä konstilla elättää, niin systeemi ilmiselvästi toimii.

Minulle henkilökohtaisesti on taivahan sama kuka välirahan saa, tukku vai jälleenmyyjä. Jos tuote on hyvä, ostan sen. Kotikutsut on sitä paitsi todettu psykologisesti hyväksi konstiksi myydä tavaraa, koska vieraille tulee tunne, että jotain on "pakko" ostaa kun kerran täällä ollaan ja kahviakin tarjotaan. Toisaalta, aito ja oikea shoppailija haluaa edelleen käydä ostoskeskuksissa ja tavarataivaissa hipelöimässä laajempaa valikoimaa. Jää valinnanvapaus. Eniten rassaa kauppakäytävillä seisovat tuote-esittelijät, jotka jakavat "ilmaisia" näytteitä, ja saman tien kun kiltti ihminen pysähtyy kuuntelemaan, niin ollaan jo ojentamassa vuoden sitoumuspaperia allekirjoitettavaksi tai tekemässä kauppoja yksittäisestä, yleensä ylihinnoitellusta ja - sallinette ilmaisun - epämääräisestä tuotteesta. Onneksi ohikulkijalla on valinnan vapaus: aina voi kävellä tiehensä.

Yrittäjänä yksi riesa ylitse muiden on erilaiset puhelimitse tehtävät hyväntekeväisyyskeräykset. Korjaan sen verran, että hyväntekeväisyys sinänsä on fantastinen tapa auttaa niitä, joilla menee huonommin. Valitettavasti hyväntekeväisyydestäkin on tehty bisnes, ja tavan takaa paljastuu kaikenlaista viheltäjää, jotka ovatkin panneet rahat omaan taskuunsa. Puhumattakaan että kuinka paljon eräät rahankerääjät upottavat rahaa pelkkään organisaatioon. Kannattaa siis olla tarkkana kenelle rahojansa syytää, vaikka kuinka haluaa auttaa. Aina löytyy sellainenkin järjestö, joka ilman turhia välikäsiä vie rahan juuri sinne minne se oli tarkoitettukin. Rahaa kerätään syöpäsairaille, kuulovammaisille, mielenterveyspotilaille, kehitysvammaisille, poliisien ja palomiesten salibandylle, venäläisille katulapsille, pelastushelikopterille, väärinkohdelluille lapsille, kansanterveydelle, jne jne. Tässä muutama niistä järjestöistä, jotka allekirjoittaneelle ovat soittaneet avun tarpeessaan. Valitse siitä sitten...

Sitä ongelmaa ei maailmassa ole, että raha kesken loppuisi. Se on niin vanha keksintö. Jos joku ihmispoloinen itkee lehtien lööpeissä, että WinCapita vei rahat, niin tunnetko myötätuntoa? Minä en. Ei kukaan rahojasi vie, ihan itse niitä syydät maailmalle, vapaaehtoisesti kaiken lisäksi.

Kun kartanon hyllyt ja kaapit pursuavat tavaraa, niin rouva katsoo peiliin: tarvitsetko todellakin tätä kaikkea? Niin, tarvitsenko...

Olen vakavissani harkinnut alkavani välittää aloe vera -tuotteita, koska olen ne omassa käytössä hyviksi havainnut. Mitä laitetaan?