"Mun syömmeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton."

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Dolce far niente

Välimeren maissa hallitaan suloinen joutilaisuus. Vietetään siestaa, tehdään asiat kiireettömästi, syödään hyvin ja mikä parasta, vietetään aikaa perheen ja suvun ja ystävien kanssa. Kartanonrouvan näkökulmasta täydellistä elämää. Miksi minä sitten menin syntymään tänne kylmän kalseaan pohjolaan, jossa "työstä tulee sinun olla väsynyt" ja ruokaa syödään nälkään (tai masennukseen), lorvailla ei saa koska se on laiskuutta, ja sukukin on vaan rasite. Itsemurhatilastoista sen näkee, että jossain mättää täällä pohjolassa, mutta missä.

Katsoin viikonloppuna elokuvan Eat, pray, love! jota tähditti Julia Roberts. Siskot, suosittelen katsomaan ilman aviomiehiä. Mieluiten yksin, ja ajatuksella. Etenkin jos olette jo neljänkympin "paremmalla puolella". Elokuvassa käydään läpi keski-ikäisen naisen henkinen kasvu, vuoden reissaamisen aikana: ensin löydetään oraaliset nautinnot Italiassa, sitten rukouksen ja meditaation voima Intiassa, ja lopuksi rakastutaan Balilla. Eikä mitenkään siirappisesti, niin kuin voisi äkkiä kuvitella. Muuten, elokuvasta lainasin otsikonkin. Ja miksi ilman aviomiehiä: siksi että he nukahtavat kuitenkin kesken leffan ja pilaavat tunnelatauksen.



Ei nyt lähdetä sille tielle, että haukutaan Suomi ja tämä (pee)ilmasto maan rakoon. Siinäkin asiassa olen kehityskaareni käynyt jo läpi: vieläkään en ole talvi-ihminen (enkä tulekaan olemaan), mutta siedän talvea joten kuten. Nimittäin kun tytär hihkuu talven onnea ja pulkkamäen ihanuutta, ja puoliso palaa ihkaonnellisena hiihtolenkiltä ja hehkuttaa kuinka  hienoa metsäladulla oli, ei kartanonrouvakaan voi ihan sydämettömäksi heittäytyä. Ja kuten olette blogin kuvituksesta aiemmin nähneetkin, melkoinen määrä on talvisia maisemakuvia tallennettu. Neljä vuodenaikaa, niiden kanssa on elettävä.

Sosiaaliset olosuhteetkin tässä maassa ovat kunnossa, ainakin päällisin puolin. Nälkää ei sanan varsinaisessa merkityksessä tarvitse nähdä, eikä kadunkulmassa istua hattu kädessä kerjäämässä. Koulua voi käydä ilmaiseksi, ja sieltä saa jopa lounaan päivittäin. Mielipiteensä saa ilmaista vapaasti eikä siitä joudu vankilaan eikä ammutuksi. Asiat ovat "ihan hyvin". Materialistisesti ajatellen. Mutta tiukkapipoinen luterilaisuus välillä mättää. Eläminen on tehty urakaksi ja saavutukseksi ja rutiineiksi. Missä rentous? Missä ilo? Missä suloinen joutilaisuus?



Se toki tekee iloiseksi, että asiat pääsääntöisesti ovat hyvin. Näkeehän sen yleisönosastokirjoituksistakin: jos aiheet liikkuvat tasolla "kumpi parempi, kotiäiti vai uraäiti", "koirankakkakasat tien varsilla ärsyttävät", "miksei aurausauto käynyt aamulla meidän kotitiellä", "kuka parkkeerasi invapaikalle ilman lupalappua", "miksi naapuri tupakoi parvekkeella" jne, niin kertoohan se ainakin siitä ettei mitään todellisia epäkohtia yhteiskunnassa ole. On aikaa vahdata naapureiden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä.

Kartanonrouva on aina unelmoinut eläkepäivistä Italiassa. Viime aikoina on herännyt pelko, että onko se sittenkään sama kuin olla syntynyt Italiaan. Nimittäin jos muutamme sinne kahdestaan perheenpään kanssa, niin missä on suku ja perhe ja ystävät? Italialaisilla he ovat siellä ympärillä, mutta entäpä meillä maahanmuuttajilla. Miten me pääsemme kahdestaan mukaan tähän sukurakkaaseen yhteiskuntaan? Vai viemmekö suvun mukanamme...? Sekin ajatus on käynyt mielessä. Mutta kannattaako koko elämä siinä tapauksessa siirtää muualle alun alkaenkaan?



Kohta on ihana kesä, ja sitten suloista joutilaisuutta voi viettää yllin kyllin vaikkapa mökkilaiturilla. Kun sukat riisuu toukokuun alussa, ne voikin unohtaa kaapin perälle syyskuuhun asti. Se on suomalaisissa suurenmoinen piirre, että kesällä kaikki näyttävät jotenkin freeseiltä ja iloisemmilta. Ehkä Välimeren maiden onni ja autuus on kuitenkin valo ja lämpö? Ja sehän meiltä puuttuu suurimman osan vuotta. Vetäähän pimeys ja kylmyys väkisinkin mielen matalaksi. (Vaikka hiihtämisestä tykkäisikin.) Kesällä voi ja saa taas kuoriutua talvikitistä ja lähteä turuille ja toreille vetelehtimään. Töissä käyminenkin on kesällä jotenkin kivempaa; aamulla on helppo herätä valoisuuden ansiosta, ja mikä sen mukavampaa kuin vaikkapa hiukset hulmuten polkaista fillarilla kustannuspaikalle. Siinä saa arkipäivän liikunnankin kaupan päälle.

Kohta pukkaa keskikesän juhlaa. Italialaiset eivät ainakaan voi kehua yöttömällä yöllä. Eiku grillit kuumiksi ja saletisti natsaa!

1 kommentti: