Kaupunkitarinoita

Kartanonrouva on kaupunkitarinoiden fanittaja. Urbaanilegendoiksi näitä nykytarinoita kutsutaan. Niissä on jotain kerrassaan kiehtovaa. Asiaan kuuluu että kertoja itse ihan oikeasti uskoo tarinansa todeksi, ja kuulijan itsestäänselvä tehtävä on olla epäilemättä tarinan paikkansapitävyyttä ja esittää sopivan hämmästynyttä tai kauhistunutta.

Elias Lönnrot, kansalliseepoksemme Kalevalan kirjoittaja, kulki omana aikanaan 1800-luvulla ympäri Kainuuta keräämässä runoja ja tarinoita. Larin Paraske oli toinen tunnettu tarinankertoja samalta aikakaudelta. Ja tarinoista on syntynyt Raamattukin. Tarinoiden kertominen on siis kiehtonut ihmismieliä maailman alusta asti. Miksipä ei.

Kaupunkilegendat ovat siitä kiehtovia, että tarinoilla ei ole todellisuuspohjaa eikä tieteellisiä faktoja tukenaan. Ne ovat yleensä tapahtuneet "tutun tutulle", joten tarina on melkein kosketeltava ja siksi uskottava, mutta kuitenkaan ei olla oltu lähikontaktissa koskaan tähän "tutun tuttuun". Useimmiten tarinat ovat kiertäneet jopa ympäri maailmaa.

Kartanonrouvakin on kuullut melkoisen määrän näitä kaupunkitarinoita. Yksi tunnetuimmista on varmaan "liftaajatarina", jossa tien varressa seisoo liftari, joskus puhutaan myös valkoisiin pukeutuneesta naisesta, ja kun kuljettaja pysähtyy, liftari onkin hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Yhdessä versiossa liftari on otettu kyytiin, mutta hän katoaa auton takapenkiltä. "Coca-cola-tarina" on myös yleisimmästä päästä: siinä kerrotaan totena että Cocis-lasiin laitettu hammas liukenee yön aikana olemattomiin. Liekö tarinan taustalla kilpaileva limonaditehdas vai sokerijuomien vastainen kampanja...

"Konsulinkyyti" lienee tuttu ilmaisu kaikille. Tosiasiassahan sen enempää Suomen suurlähetystö kuin konsulaattikaan ei kuskaa ketään ulkomailla passinsa ja rahansa kadottanutta suomalaisturistia ilmaiseksi kotiin, vaan maksusitoumusta vastaan voidaan auttaa lentolipun hankinnassa, tai saamaan yhteys omaan pankkiin tai sukulaisiin kotimaassa. Kun Egyptissä alkoivat mellakat, siellä asuville suomalaisille järjestettiin valtiovallan toimesta pelastuslento kotimaahan, mutta lentolipuista piti maksaa 400 euroa per matkustaja, jos kyytiin mieli päästä. Tässä yhteiskunnassa ei ole ilmaisia matkoja, muilla kuin poliitikoilla...

Sellaistakin kaupunkitarinaa olen kuullut, että suomalainen nainen oli herännyt Tallinnan ulkopuolelta ja todennut, että hänet oli ilmeisesti huumattu ja vatsastakin löytyi leikkausarpi. Sisäelin oli viety yön tunteina... Tämä tarina elää muuten vahvasti amerikkalaisissa CSI-tyyppisissä tv-sarjoissa. Liekö saanut tämäkin urbaanilegenda alkunsa Amerikoista... Siellä osataan olla raflaavia.

Yksi kartanonrouvan inhokkilegendoista on "hämähäkki-tarina": turistimatkan jälkeen henkilön poskeen on ilmestynyt patti ja sitten jonain yönä paise puhkeaa ja sieltä ryömii ulos hämähäkkejä. Yök. Eipä onneksi ole totta. New Yorkin viemäreissä asustelee kuulemma alligaattoreita, Loch Nessin hirviötä etsitään aina vaan, Bermudan kolmio imee lentokoneita ja laivoja mystisesti, näitä tarinoita riittää.

Ravintola-alan ihmisten (ammatti)kaupunkitarinaan liittyy chifonet-siivousliina. Tarinassa asiakas palauttaa pihvin epäkelpona ja kokki siitä suivaantuneena leivittää chifonetin ja paistaa sen pieteetillä, ja kappas vaan, asiakas syö "pihvinsä" hyvällä ruokahalulla tällä kertaa. Tarinoita kerrotaan myös siivoojista, jotka isäntiinsä kyllästyneinä pesevät vessat isäntäväen hammasharjoilla.

Keksi Sinäkin oma kaupunkilegendasi! Kartanrouva on päättänyt vakaasti uskoa seuraavanlaiseen urbaanilegendaan: koska olemme jaksaneet ja kestäneet tämän pitkän, kylmän ja runsaslumisen talven, meitä odottaa ennätyslämmin kesä. Näillä eväillä mennään.