Muistojen polulla

Kartanonrouva ryhtyi tänään muistelemaan menneitä, lähinnä lapsuutta. Ja miksi se on mainitsemisen arvoista? Siksi että kuulun niihin ihmisiin, jotka juurikaan eivät menneitä muistele. Nokka pääasiallisesti eteenpäin. Mutta toki joskus tulee mieleen vanhoja juttuja, syitä ja seurauksia, onnen hetkiä ja vähän onnettomampiakin hetkiä. Elämän kirjoa. Häivähdyksiä eletystä.

Ajatus lähti siitä, kun luin anopin blogia ja ihmettelin miten ihmeessä hän voi tuntea nimeltä kaikki kukat ja kasvit. Kun kartanonrouva ei tunne viittä enempää. Suurin piirtein. Johtuuko se lapsuudesta; vai koulusta vai sittenkin vaan mielenkiinnosta. Tai sen puutteesta.

Rakkain paikka lapsuudessa oli mummola. Maatila tästä neljänkymmenen kilometrin päässä. Siellä olen syntynytkin. Jaa no, naistenklinikalla kai silleen tarkalleen ottaen kuitenkin. Lienenkö ollut kolmevuotias kun kaupunkiin, isän työn luokse, muutimme. Lapsia oli silloin jo kolme; olen siis esikoinen ja minulla on kaksi veljeä. Koko konkkaronkka syntynyt vuoden välein. On mahtanut olla äidillä säpinää.

Joitain yksittäisiä tapahtumia muistan, vaan en mitään ihmeellisempää. Välähdyksiä sieltä täältä. Kesäisin kun talonmies käynnisti isolla nurmikkoalueella sadettimen, olimme salamana vaihtamassa uimapukuja päälle ja sitten juoksimme sadettimen alle ja pois. Pihapiirissä (kaksi pitkää kerrostaloa) asui äidin muistelujen mukaan yli viisikymmentä lasta parhaimmillaan. Aina oli kavereita ja toimintaa. Kouluiässä poljettiin Monninkylän maauimalaan, matka 10 kilometriä suuntaansa. Mitä ihmeellistä siinä silloin oli. Vaan ei tulisi kysymykseenkään tämän päivän ylihuolehtimisyhteiskunnassa.

Kirkonrottaa leikittiin eniten, muistaakseni. Rosvoa ja poliisia polkupyörien kanssa. Koulumatka oli tasan kaksi kilometriä ja sen kävelin (12 vuotta) joka jumalan päivä eestaas, tai pyöräilin. Eivät vieneet vanhemmat autokyydillä eikä julkisiakaan käytetty. Lyhyt matkahan se on. Varmaan "ennen vanhaan" käveltiin paljon pidempiäkin matkoja. Nykylapset eivät metriäkään, ainakaan mielellään.

Mummola, se maatila, oli niin rakas paikka, että siellä taisin viettää suurimman osan ajasta ennen kouluunmenoa, ja sen jälkeen kaikki mahdolliset lomat. Ns. hiihtolomilla (nykyään puhutaan talvilomasta) kerättiin pieneen vihkoseen hiihtokilometrejä, ja papan kanssa tunnollisesti hiihdettiin omissa metsissä joka päivä. Pappa oli rakas ihminen. Aikuiset sanoivat aika tulisieluiseksi, olen kuullut jälkeenpäin; lapsena näin vain ihanan papan, jolla oli valkoinen tukka, ja jonka sylissä oli turvallista.

Maatilalla oli paitsi peltoja myös lehmiä, ja niistäkin jokunen muisto on. Kuten se kun kesällä lehmien ollessa ulkona, astuin paljaalla jalalla siihen ihanan lämpimään läjään... Ja sen kun mummo lypsi lehmiä käsin siinä laitumen vieressä olevassa lypsykopissa. Jossain vaiheessa tulivat navettaan lypsykoneetkin. Muistan ns. kuivurin, jossa vilja kuivattiin. Olipa jännittäviä vekottimia lapsen mielestä. Muistan jauhohuoneen. Ja maitohuoneen. Ja navetan perällä olevan saunan, jonka pesuhuoneessa oli iso pata, ja siinä mummo keitteli valkopyykkiä.

Enneagrammikoulutuksessa gurumme Marika pyysi muistelemaan lapsuuden onnellista hetkeä. Minulle se oli aivan selkeä: nukuin vierashuoneessa (vai mikä lie työhuone) mummolassa, vanhan ajan hetekalla, ja kuulin kun mummo lähti aamuvarhaisella lypsylle. Hymyilin onnellisena ja jatkoin nukkumista lämpimän täkin alla, hetekan syleilyssä. Vieläkin saan sen muistikuvan selkeänä mieleeni. Ja se tekee onnelliseksi.

Muistan kymmenet ja kymmenet herukkapuskat, joita urakalla tyhjennettiin, ja sisällä tuvassa mehu-Maija kävi kuumana. Mehua pullotettiin ja pullotettiin. Puu-uunissa mummo paistoi karjalanpiirakoita; niitä olen syönyt koko ikäni enkä ole vieläkään kyllästynyt. Harvoin vaan saa niin hyviä kuin mummon tekemät. Jälkilämmössä muhi se maailman ihanin uunipuuro. Riisipuuro. En edes muista koska viimeksi olen sellaista syönyt.

Kasvimaan kitkeminen mummon kanssa oli yksi kesäinen vakiopuuha. Helppoa kuin heinän teko, koska tehtiin niin usein etteivät rikkaruohot juurikaan ehtineet rehottaa. Muistan syksyiset perunannostotalkoot. Kamalia! Vieläkin puistattaa. Onneksi serkkupoika oli huomattavasti nuorempi kuin meidän sisarusparvemme, ja sain lapsenhoitopestin ja pääsin livahtamaan pellolta "parempiin hommiin". Niitä perunapeltoja riitti satoja metrejä, ainakin siltä se näytti. Muistan heinänteotkin. Ja mummon tuomat päiväkahvit. Tuoretta pullaa, nautittuna heinäntuoksussa, nam.

Ja miten tämä kaikki liittyy anopin kasvintuntemukseen? Ei kai mitenkään. Paitsi että näistä lähtökohdista olisi kuvitellut kartanonrouvallekin kasvaneen sellaiset geenit, että marjastaminen, hilloaminen ja puutarhanhoito tahi kasvien ja lintujen tuntemus olisi päivänselvä juttu. Vaan kun ei ole. Landelta kotoisin, ja ihan kaupunkilaistyttö. Ei ole omaa kasvimaata, tuskin tuleekaan. Kukista ja puutarhanhoidosta en tiedä hittojakaan, ja se kyllä näkyy kartanon pihamaalla, ikävä kyllä. Viinejä kyllä tunnen. Kasveistahan nekin tulevat... Martta-yhdistyksessä toimin, mutta marttaa ei kartanonrouvasta saisi tekemälläkään. Yhden yhtä sukkaa tai lapasta en ole eläissäni kutonut, en edes osaisi aloittaa. Ikkunat pesin viime keväänä vissiin ensimmäistä kertaa ihan itse. Aiemmin olen palkannut ammatti-ihmisen hoitamaan senkin urakan. Miten tässä näin kävi?

Lapsena lähdettiin koko perheen voimin milloin puolukoita keräämään Emäsalon metsistä (ja sitten hätisteltiin hirvikärpäsiä autosta ja äidin hiuksista), milloin toisessa mummolassa karpaloita suolta poimimaan. Enää ei kartanonrouvaa saisi marjanpoimintaan millään ilveellä. Eikä tarviikaan, kun appiukko hoitaa sen puolen. Siunattu appiukko! Yksi omenapuu, 40-vuotislahjaksi annettu, kasvaa kartanon tontilla; nekin harvat omenat mätänevät puuhun. Tai tippuvat maahan. Missä mättää? Ruokaa osaan tehdä; pastaa, risottoa, lasagnea, herkuttelijan broileriruukkua, bataattivuohenjuustovuokaa, vaikka mitä. Mutta älkää pyytäkö valmistamaan karjalanpaistia, kaalilaatikkoa, kaalikääryleitä, kaalikeittoa... - ei hajuakaan miten niitä tehdään. Elämäni ensimmäisen hernekeitonkin tein viime jouluna. Ihan hyvää, mutta tuskin teen toista kertaa. Hillonnut tai säilönyt en ole kuuna päivänä, saatika mehustanut. Enkö oppinut yhtään mitään?

Tottahan se on, että ei meille kaupunkilaislapsille siellä maalla vaatimuksia esitetty. Varmaan juttu olisi ollut toinen jos olisimme itse eläneet maatilan arkea. Nyt olimme "vierailijoita", lapsenlapsia mummolassa. Enkä haihattele maalaiselämän perään. Muuta kuin herkissä muistoissani. Kyllä tiedän että rankkaa elämää se on. Oikeata elämää. Nykyään seurataan sivusta maatilan elämää Savossa mökkeillessä. Kiva on käydä lehmiä tervehtimässä ja navetanhajua haistelemassa naapuritilalla. Heräävät mukavat mummolamuistot mieleen. Ja on se tuore "lehmänmaito" vaan hyvää luomua! Ei tule laktoosioireita, kun ei ole vielä pastöroinnilla ennätetty maitoa pilaamaan. Kippis!

Tulisipa jo kesä ja kärpäsiä. Kartanonrouva on nyt ihan täpinöissään, muistojen polkuja hetken askellettuaan.

P.S. Kuvat ovat tuulesta temmattuja, mitä lie muistoja vuosien varrelta. Intuitiolla valittu.