Voihan "shootout" ja "sudden death" sentään

Kartanonrouva ei tunnustaudu varsinaisesti lätkäfaniksi, mutta kun MM-kisoista on kyse, niin silloin heittäydyn faniksi. Suomi-Saksa-matsi oli varsinainen jännitysnäytelmä perjantaina. Se on aina harmillista, kun lopputulos ratkaistaan rankkarikisalla, mutta sentään tällä kertaa se meni Suomen kannalta paremmin kuin hyvin. Huh. Oli hiki monta kertaa ottelun aikana. Ja ollaan vasta välierissä kuitenkin. No, tänään jännitetään sitten Slovakia-matsia. Luvassa kuumotusta ja nostetta.

"Ennen vanhaan" oli itsestään selvää, että Suomi pelaa parhaiden joukossa. Ei ole selvää enää tänä päivänä. Jotenkin on jääkiekkokin kokenut inflaation, monen muun asian muassa. Näin elämäntaidonvalmentajan näkökulmasta olen tehnyt havainnon (meistä) suomalaisfaneista: ollaan kovasti tukemassa kun hyvin menee, mutta helposti myös lannistumassa jos huonolta näyttää. Liian usein suusta lipsahtaa: "ei se Suomi tässä pärjää", "ei se Suomi saa maalia vaikka nenän eteen annetaan"... Olisikohan aika koko lätkäkansan ryhtyä positiivisemmaksi ja kannustavammaksi; jos tarttuisi maailmankaikkeudesta viesti pelaajiin asti?

Vaikka itsekin menen aika intensiivisesti tunnelmaan mukaan, niin onpa hauskaa huomioida puolison jääkiekkohekumaa. "Itse pitäisi mennä pelaamaan, mutta kun ei millään kaikkea ehdi", karjui puoliso niin että raitilla raikui. Ehdottomasti huippulausahdus! Ja sisältää sen viisaan ja tutun ironian, että katsomosta on niin kovin helppo nähdä tilanteet ihan eri kantilta kuin siellä jäällä. Se näkökulma, nähkääs! Me kaikki katsomme asioita eri näkökulmista...

Oli perjantai muutenkin huippuhyvä päivä. Rakkaan kyläkoulumme vihkiäisiä vietettiin nimittäin. Ja kutsuvieraina saimme kunnian olla puolison, ja koko vanhempainyhdistyksen, kanssa. Kuten aina tässä koulussa, oppilaat olivat juhlaohjelmassa pääosassa, ei suinkaan paatokselliset päättäjien puheet. Nähtiin historiikki kyläkoulun vaiheista, kuultiin kuorolaulua ja erilaisia musiikkiesityksiä. Entinen rehtori piti hurmaavan puheen, jossa muistutti meitä siitä mistä kaiken kaikkiaan koulussa on kyse: oppilaiden ahaa-elämyksistä ja niiden seurauksena opettajien saamista onnenhetkistä. Melkoisen pysäyttävä muistutus meille kaikille.

Rassen eka koulupäivä v. 2003

Melkoisen taistelun olemme tämän alakoulumme kanssa läpikäyneet, ja on se ottanut kartanonrouvankin sydämelle. Suhteet politiikkaan on käytetty ns. hyväksi, ja lobbausta harjoitettu, lukuisia yleisönosastokirjoituksia raapustettu, mielenilmaisu organisoitu kaupungintalon eteen, kirjelmiä laadittu. Koulun ja virkamiesten suhteet on luottamuksellisiksi havaittu. Kaikille asianosaisille siis suuri kiitos minunkin puolestani! Vuoden päästä nuorimmaisenikin lähtee tästä koulusta, ja sen jälkeen kyläkoulumme on vain kaunis muisto. Joka pysyy sydämessä ikuisesti. Sitten tulevat uudet lapset ja uudet vanhemmat, uudet vanhempainyhdistyksen jäsenet. Elämä jatkaa kulkuaan. Aikansa kutakin.

Huomenna vietetäänkin valtakunnassa äitienpäivää. Siitä miten se kartanossa vietettiin kerrotaan kenties maanantaina. Tai sitten ei. Nähkääs kun koskaan ei tiedä mitä sattuu kartanonrouvan päässä milloinkin pyörimään. Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille!