Äitienpäivän tunnelmissa

Kartanossa vietettiin äitienpäivää paitsi aurinkoisissa myös suhteellisen tutuissa kuvioissa. Vuosien saatossa olen puolisoni tavat tullut tuntemaan, ja osaan ennakoida yhtä sun toista. Jo vuosia olen varannut jääkaappiin leivoksen (tai kakkua), joka minua miellyttää ensimmäiseksi aamulla. Kerran sain kaapin pohjalta löytynyttä kuivaa känttyä, ja siitä viisastuneena olen pitänyt huolen siitä, ettei niin toiste käy.

Aamukahvi ilmestyy siis sänkyyn asianmukaisesti; isä ja lapset yhteistuumin hoitavat homman. Joka äitienpäivä on puoliso onnistunut löytämään kaappien kätköistä mitä erilaisempia (keräily)kahvikuppeja tarjotinta elävöittämään. Ja kyllä, hän muistaa myös kakkuhaarukan ja servetin. Siitä pisteet. Tänä äitienpäivänä teinipoika oli niin väsynyt (valvottuaan kolmeen yöllä), ettei jaksanut kuin sen verran sängystä nousta, että tuli muiden kanssa toivottamaan hyvää äitienpäivää, ja valui takaisin nukkumaan. Se hänelle suotakoon.

Toinen asia jonka varmistan, on oikeaoppinen kukkakimppu. Tuttu kukkakauppias on ajoissa informoitu siitä millaisen puskan puolisolle tunkee matkaan. Tänä vuonna menin niin pitkälle, että hainkin kimpun jo etukäteen ihan itse, ja sitten kehuin puolisolle kuinka kauniin kimpun oli lähettipalvelu tuonut... Hitusen ihmetteli herra.

Kolmas asia on äitienpäivälounas. Senkin varasin tänä vuonna itse. Emme siis yleensä harrasta näitä lounaita, mutta ajoittain kartanonrouvaa alkaa jatkuva ruoanlaitto tympiä siihen malliin, että on ihanaa istua valmiiseen pöytään. Pienessä, idyllisessä vanhan kaupungin espanjalaistyylisessä ravintolassa söimme ulkona auringonpaisteessa ihanan kolmen ruokalajin menun. Ruoka oli erinomaista. Niin, kartanonrouva on siis onnistunut naimaan miehen, jolle sanat 'ennakoiminen ja suunnitteleminen ja varautuminen' ovat täysin hypoteettisia ja epäolennaisia ilmaisuja. Hän ei siis edes keksisi varata etukäteen (siis kuka niin tekee...) pöytää ravintolasta, vaikka olisi mikä juhlapäivä tahansa. "Ainahan nyt jonnekin pääsee syömään", ajattelee hän. Ei muuten pääse, kokemusta on.

Äitienpäivän kunniaksi on puoliso istuttanut jo monta päivää timanttituija-aitaa tontin reunaan. Rajaa on vaatimattomat 25 metriä, joten melkoinen määrä tuijia sinne uppoaa, viitisenkymmentä ainakin. Siinä riittää iltapuhdetta. Mutta arvostan tätä lahjaa enemmän kuin mitään kaulakorua tai muuta tarpeetonta. Pidätän kuitenkin itselläni oikeuden olla eri mieltä, jos tarjolla on karaatin timanttisormus...

Mukavan päivän taittuessa iltaa kohti puoliso vei rouvansa vielä Harrikka-ajelulle, ikään kuin pisteenä iin päällä. Lasten mielestä on koominen näky, kun me melkein viisikymppiset vedämme asianmukaiset Harlikka-kuteet päälle ja sen järkyttävän potan näköisen mustan kypärän päähän ja lähdemme baanalle. Mutta eiväthän ne lapset mitään mistään ymmärrä? Meillä on hauskaa. Ei se ikää katso. Ja vielä mahtuu pylly satulaan...

Tyttären väsäämät äitienpäiväkortit vuosien varrelta ovat toinen toistaan verrattomampia. Ja ihania ovat olleet pojankin varhaisimmat tekeleet. Tänä vuonna luki tyttären kortissa näin:
Ä = älykäs
I = innokas
T = täydellinen
I = ihana

Ekaluokkalaisena poika oli kirjoittanut luokan yhteiseen "mietteitä äidistä" vihkoseen: Äiti on kiva ja äiti tykkää laittaa ruokaa. Äiti ei tykkää koirista eikä siitä, että me riehutaan.
(Viittaus koiriin johtunee siitä, että tuolloin meillä oli aika epämieluisa koiraepisodi perheessä...)

Tallessa ovat kaikki ihanat lasten omin pikku kätösin tekemät kortit. Niitä sitten mummona kiikkustuolissa lueskelen ja muistelen miten ihanaa on ollut olla äiti. Äiti, olet paras, sydämeni varas.