"Tämä elementti ei ole lainkaan kontekstissaan". "Struktuuri täysin kadoksissa". "Ihan linjaton esitys". "Missä konsistenssi?" "Ryhditön esillepano". "Luokaton viritelmä". Mistä luulette että tässä nyt puhutaan? Sitä minäkin ihmettelen. Puhe on nimittäin ruoasta. Ei sisustamisesta eikä rakennustyömaasta, vaikka niinkin voisi luulla. Ilmaisut ovat viimeisimmästä Top Chef -ohjelmasta.
Ruokabuumi on villinnyt jo monta vuotta, niin tv:ssä kuin elävässä elämässäkin. Ehkä vähän liikaakin. "Syömme elääksemme" -motto on kääntynyt "Elämme syödäksemme" -motoksi. Kumpi onpi parempi, jää lukijan päätettäväksi. Oli asia mikä tahansa, niin liika on aina liikaa. Jos mikä tahansa asia alkaa kohtuuttomuuksiin asti hallita elämää, on todellisuus hämärtynyt.
Minä rakastan hyvää ruokaa. Eläissäni en ole ylensyönyt. Syön elääkseni siis, mutta samalla nautin syömisestä. Joskus kuvittelin jopa olevani hyvä kokki. En enää. En sen jälkeen kun tv:seen tupsahti Master Chef -ohjelma, jossa tavikset kilpailevat paremmuudestaan keittiössä. Edes italialaiset mammat eivät stressaa niin paljon pastan teon kanssa kuin nämä wanna-be-kokit. Italialainen mamma hakee pastansa kaupasta. Master Chef
-kokkien kynnyskysymykseksi kisassa pärjäämiseen muodostuu se osaako tehdä oikeaoppisen pastataikinan ja kuinka taitava on pyörittämään pastakonetta. Mamma mia.
Top Chefissä kilpailevat ammattilaiset, ja tasokin on ihan toisenlainen. Jännitystä aiheuttaa sekin miten paljon kilpakumppanit osaavat pelata ja aiheuttaa toisilleen hankaluuksia. Kivoin kaveri ei yleensä voita, vaan se joka osaa parhaiten tehdä (minimalistisia) ruoka-annoksia. Onhan se haastavaa saada rajoitetussa ajassa (ja joskus rajoitetulla budjetillakin) lautaselle jopa kuusi-seitsemän erilaista komponenttia minikoossa, ja niitäkin luomuksia tuomarit vain tökkivät ja maistavat minimalististisen pienen palan. Yleensä jo kylmänä.
Vaikka välillä huvittaakin, niin kivoja ruokaohjelmat silti ovat. On ihanaa katsoa millaisia taideteoksia nämä ruoalle elämänsä omistaneet ihmiset taikovat lautaselle. Vesi on herahtanut kielelle monta kertaa. Mielenkiintoista on myös huomata kuinka monipuolisesti ruokaa voi tehdä, jos osaa. Tai pitäisikö sanoa, jos tahtoo? Tavallisena kotiäitinä sitä vähän väliä huokailee oman keittiönsä rotaation yksitoikkoisuutta. Ja kun innostuu uudesta ruokalajista, sitä tehdään sitten ziljoona kertaa into piukassa. Kunnes kyllästyy. Keittokirjoja on hyllyssä viitisenkymmentä, luulisi niistä löytyvät variaatiota menu'n suunnitteluun?
Lähettäkää joku niistä masterchefeistä tai topchefeistä meille, niin tämä tyttö lähtee ruoanlaittokurssille Italiaan!
Mutta ensin hankin sen pastakoneen...
Kai se niin on, että parempi lusikka sopassa kuin soppa lusikassa, hih. Mutta mutta: keskiviikon pippaloissa oli seisova pöytä pullollaan herkkuja. Joku mukaan ilmoittautunut marisi siitä, että ei tarjota pöytiin! Oli kuin entinen mies, jolle hienossa ravintolassa tuotiin kuuma kivi (kuin alimmassa kuvassakin) eteen että siinä pihvinsä itselleen sopivaksi paistaisi. Oli tokaissut, että "olen tullut tänne syömään enkä ruokaa laittamaan"...
VastaaPoistaOnneksi edessäsi on punaviinilasi, niinpä sitä jaksaa odotella pihvinsä paistumistakin.
Pastakone vois olla ihan jees!