Valittamatta paras?

Tehtiin Exclusive-ryhmämme kanssa yhteinen päätös olla valittamatta seuraavaan tapaamiseemme asti. Siis noin kolme viikkoa. Ei onnistunut allekirjoittaneelta. Facebookissa muuten pyörii sama haaste, siitä mekin ideamme saimme. Niin, siitä valittamisesta. Kävimme mielenkiintoisen keskustelun ryhmässämme siitä onko selittäminen ja puolustaminenkin valittamista. Todettiin yksimielisesti että on. Nehän ovat vain valittamisen erilaisia muotoja, ja samaa negaatiota joka tapauksessa. Eikä valittaminen muutu sen hyväksyttävämmäksi, vaikka käyttäisi sanaa "fakta"...

Olen kai joskus maininnutkin, että tutkimusten mukaan ajatuksistamme peräti 80 prosenttia ovat negatiivisia. Kamalaa energian tuhlaamista, vai mitä. Valitettavan totta kuitenkin. Olen maininnut myös Kiitollisuus-päiväkirjani. Ei ole mikään ongelma kirjoittaa kymmenen positiivista asiaa joka ilta. Sen sijaan on tuhat kertaa (kahdeksan kertaa?) vaikeampaa olla sanomatta ääneen (tai mielessään) yhden yhtä negatiivista asiaa. Kyllä on tsemppaamista tässä asiassa.

Mihin siis kaatui omalta kohdaltani valittamattomuuden jalo pyrkimys? Kipuihin, ensisijaisesti. Tämä riivatun leikattu silmä on kolme päivää jomottanut niin, että eilen meni jo itkun puolelle. Puoliso oli vallan paniikissa töistä tullessaan, kun vaimo vaan itkeä pillittää puolihysteerisenä ja dramatisoi. Olinhan tietenkin yhteydessä Silmäklinikalle puhelimitse, jo toista kertaa. Aina päädytään samaan; silmä ärtyy ilmeisesti kortisonitipoista ja silmää pitää vaan ahkerasti kosteuttaa. Mihinkään vakavampaan eivät usko päivystyksessä. Enkä usko itsekään. Ja silti pelottaa ja itkettää ja harmittaa. Ja sitten valitan "kohtaloani". Siitäkin huolimatta että tiedän maailmassa olevan paljon pahempiakin ongelmia. Mutta kun ne eivät ole minun ongelmiani. Tämä silmä on minun juttuni, ja ainoa asia mikä päässä pyörii. Siispä valitan.

Ryhmässämme puhuttiin myös negaation yleistämisestä, "joukkohysteriasta". Eräs ryhmäläinen kertoi kuinka oli maininnut sosiaalisessa yhteisössä kärsivänsä flunssasta. Vastaukseksi oli tullut aika monelta, että "sulla on varmaan influessa". Ei, ei hänellä ollut influenssa, vaan tavallinen flunssa. Joku sisäinen pakko meillä ihmisillä vaan tuntuu olevan aina nähdä ne pahimmat skenaariot. Aikanaan raskaana ollessani jouduin siihen tilanteeseen, että ns. perätilassa oleva vauva piti kääntää. Sain kuulla kammottavia tarinoita siitä, miten hirveää se on. No, lääkäri otti kahdella kädellä kiinni vauvasta vatsapeitteiden läpi ja käänsi. Meni kaksi minuuttia eikä tuntunut missään. Siinä saivat kaikki manaajamammat nenilleen. Olipa tosiaan kamalaa...

Joka päivä teen päätöksen olla valittamatta mistään. Aloitan sen päätöksen uudestaan niin monta kertaa kuin on tarvis. Eikös se menekin niin että kertaus on opintojen äiti? Siispä kertaamaan. Tänään minulla on hyvä päivä. Tänään mihinkään ei koske. Tänään on täydellinen päivä oppia uusia asioita. Tänään syön hyvää ruokaa perheeni kanssa. Tänään nautin mukavasta ulkoilusta.

"Terve, Ihaa", sanoi Risto Reipas avattuaan oven ja astuttuan ulos. "Miten sinä voit?" "Lunta sataa yhä", sanoi Ihaa synkeästi. "Niin sataa." "Ja pakkanen paukkuu." "Paukkuuko?" "Paukkuu", sanoi Ihaa. "Vaikka on totta", hän lisäsi piristyen hiukan, "että maanjäristyksiltä on viime aikoina vältytty."