Big, big dreams

Anoppi haastoi blogissaan paljastamaan rahantuhlaushaaveitani, materialistisia tai ei-materialistisia, kuinka haluatte. Siis ohjeistus meni jotenkin niin, että "jos sinulla olisi käytettävissäni kaikki maailman rahat, niin mihin viiteen kohteeseen niitä ensisijaisesti käyttäisit". Nyt pisti anoppi pahan. Tasan tarkkaan tiedän miten millin lottovoiton käyttäisin, mutta että "kaikki maailman rahat"... Nyt taitaa lähteä mopo kartanonrouvan käsistä, tai ainakin kontrolli pettää. Hmm, mietitään.

Kohde 1: vanhustenhoito on armaassa kotomaassamme niin kehnolla tolalla, että siihen saisi upotettua tolkuttomasti rahaa. Olisipa hienoa että hoitaja saisi istua pitämässä vanhusta kädestä vaikka kaksi tuntia yhteen menoon, ilman huonoa omaatuntoa työajan käytöstään tai pelkoa esimiehen moitteista. Vaippoja saisi vaihtaa vaikka kerran tunnissa jos sikseen tulee. Olisi pilatesta, tai chi'ta, vesijumppaa, puistojumppaa, konserttia, humppaa ja ties  mitä happeninkiä pitkin päivää. Ja konjakkisnapsit illan tullen, ihan oikeata tavaraa, ei mitään yhden tähden jallua. Hopealusikat ja kaviaaria. Sunnuntai-iltapäivän shampanjabrunssit. Ihmisarvoista elämää kaiken kaikkiaan.

Kohde 2: matkustaisin ympäri maailmaa ja vaikka kuuhunkin jos mahdollista. Välillä kotiin pyykkejä pesemään, ja taas tien päälle. Ei tarvitsisi ahtaissa turistiluokissa kärvistellä vaan matkat taittuisivat vähintään business-luokassa, firstissä jopa jos sellaista olisi tarjolla. Viiden tähden hotellit ja henkilökohtaiset limusiinikuskit. Priority-sisäänpääsy kohteeseen kuin kohteeseen. Ja helikopteri alle jos kohde vaikeapääsyinen. Veljeni kanssa ollaan joskus todettu, että tiputtiin lapsena matkustuspataan, ja siinä syy siihen että veri vetää aina tien päälle. So many places to see! (Terkut veljelleni Vietnamiin...)

Kohde 3: lapset saisivat autot ja asunnot, sehän on selvä. Mutta elämään pitää oppia omillaan. Alkusysäys annetaan, resurssien mukaan, mutta työ pitää tehdä itse. Jotain rotia... Mahdollisia lapsenlapsia sen sijaan lellittäisiin hävyttömän ja holtittoman paljon, hihii.

Kohde 4: suurin unelmani tätä nykyä on pieni ja laadukas hotelli jossain Välimeren maassa. Siellä toimisin ehtoisana emäntänä, hyvän henkilökunnan avustuksella ja oman perheeni ympäröimänä. Niin, siihenhän minulla olisi mahdollisuus vaikka heti huomenna niillä "kaikilla maailman rahoilla". Shekin voi lähettää jo, kiitos! Itse asiassa: luovun kaikesta muusta jos saan vain tämän yhden toiveen toteutettua.

Kohde 5: nyt tuli stoppi. Vieläkö jotain? Nyt keksin. Merkkikäsilaukkuja (ja käsineitä, huiveja, lompakoita, kenkiä) kaikilta mahdollisilta muotitaloilta. Louis Vuitton. Gucci. Dior. Hermes. Lanvin. Mitä niitä nyt onkaan. Liikenisi ystävillekin lahjaksi tai iloksi muuten vaan.

Maailmankaikkeuden laki toimii niin, että tämä kaikki on mahdollista kun vain oikein kovasti haluaa. Ilmeisesti en ole vielä tähän päivään mennessä tarpeeksi tahtonut... Hotelli Ranskassa - olen tulossa!!!

Jännittävä ilta

Viikko sitten postasin valinnanvaikeudesta pressanvaalien suhteen, ja tänään ollaan jo viisaampia. Olipa jännittävä ilta sunnuntaina! Istuttiin puolison kanssa kuin tatit tv:n ääressä koko laskennan ajan. Jännitys oli niin sanotusti huipussaan, melkeinpä suuren urheilujuhlan tuntua ilmassa. Kartanossa ei riemulla ollut rajoja, kun selvisi että "varman läpimenijän" Saulin vastapariksi toiselle kierrokselle tulee Haavisto. Nyt se vasta jännitys alkaakin. Jos joku luulee, että läpihuutojuttu Saulille, niin sanon siihen että ei todellakaan. Paavo olisi ollut läpihuutojuttu. Haavisto antaa ennennäkemättömän haasteen, luulen ma.

Kun seurasi näiden kahden kaverin vaalivalvojaisia tuloksen selviämisen jälkeen, ei voinut kuin hämmästellä miten erilaisesta maailmasta kilpakumppanit tulevat. Toisen taustavoimia hallitsee raha, valta ja tehokkuus, toisen taustavoimissa mentiin talkootyön, nuorekkaan meiningin ja innostuksen voimin. Toisen vaalibudjetti oli lähes 1,1 miljoonaa euroa ja toisen 250 tuhatta euroa. Päätelkää itse kummin päin... Ja molemmilla yhtä söpöt puolisot.

Kaksi viikkoa on herroilla aikaa vakuuttaa kansa omasta erinomaisuudestaan. Lokaa ovat molemmat luvanneet olla heittämättä toistensa päälle. Herrasmiesmäistä käytöstä siis luvassa. Kansalla on nyt riittänyt huolta siinä, että jos Haavisto ottaa ja voittaa, niin millaiseksi muodostuvat Itsenäisyyspäivänjuhlat. Mitä väliä? Jos juhlia on samalla kaavalla järjestetty iät ja ajat, niin eikö ole jo aikakin muuttaa konseptia. Ja toisaalta, kuka sanoo että mikään muuttuisi. Se että tervehtimässä on kaksi miestä, tuskin maailmaa mullistaa. Eikös se ole katsojan silmissä, mitä haluaa nähdä? Ja onhan kyseinen juhla vain yksi ilta vuodessa, loppujen lopuksi aika pieni asia kokonaisuuden kannalta.

Kun Sorvankylän pastori Usko Eevertti Luttinen sanoi Putous-viihdeohjelmassa, että hänen tekee mieli paksua, mustaa, nigerialaista kahvia, niin onko vika ohjelman tuottajassa jos katsoja tulkitsee lauseen "omalla tavallaan"? Vai onko sittenkin kyse katsojan likaisesta mielikuvituksesta...

Ollaan me suomalaiset sen sortin edelläkävijöitä, ettei presidentin seksuaalisella suuntautumisella ole merkitystä. Päinvastoin. Näytetään koko maailmalle mallia mitä tarkoittaa suvaitsevaisuus suomalaiseen tyyliin.  Ainakin minun ääneni menee toisella kierroksella Haavistolle. Enkä pane pahakseni Niinistönkään voittoa; en siis muuta sen takia pois maasta. Ja jos joskus muutan, niin muutan ihan omista syistäni, en kenenkään takia.

Pressa kuin pressa, kunhan on fiksu ja filmaattinen - eikä myy Suomea naapureille.

Kenestä pressaksi pressan jälkeen?

Eräs hyvän päivän tuttu päivitteli taannoin, ettei tiedä ketä äänestäisi pressaksi - varmaan sama dilemma yhdellä sun toisella. Häntä kiinnosti erityisesti se mitä pressa nykymaailmassa oikeastaan tekee. Minä löysin ainakin yhden tehtävän, joka kuuluu presidentille. "Julistus kahdesta ekumeenisesta rukouspäivästä vuonna 2012", allekirjoittanut Tarja Halonen 28.10.2011. Haluatte varmaankin tietää mitä ne sellaiset ovat? Toista rukouspäivää vietetään tällä viikolla, tarkemmin 18.1. ja nimeltään se on Kristittyjen ykseyden rukouspäivä. Toinen on 24.10.: Rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukouspäivä. Ja eikös presidentti kirkollisten tehtävien lisäksi toimi myös puolustusvoimien ylipäällikkönä..? Pressasta on siis moneksi.

Moneksi on myös ehdokkaista. Yksi puhuu niin epäselvästi ja ylimielisesti, kierrellen ja kaarrellen, ettei erkkikään saa selvää mitä tarkoittaa. Toisen siviilisääty aiheuttaa nikotusta ja kummastelua kotona ja maailmalla, ja herkkähipiäistä hirvittää. Kolmas on yhden pienen ryhmän asialla eikä oikein osaa puhuakaan "normaalisti". Neljäs paasaa kristillisistä arvoistaan kyllästymiseen asti. Viides on kansanmies, jonka uskottavuus maailmalla ei ole parasta a-luokkaa. Kuudes osaa ja tietää ja on yksinkertaisesti (omasta mielestään) paras. Seitsemäs on liian vanha ja joidenkin mielestä jopa turhan suorasukainen. Kahdeksas, niin kuka se onkaan, ei oikein ole jäänyt mieleen... Valitse nyt tästä sakista.

Kyllä ennen oli helppoa, kun meillä oli Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen... Tytär tässä päivänä muutamana totesi, että koko hänen elämänsä ajan presidenttinä on ollut Tarja. Tyttäreni maailmankuvassa se on varmaankin ikuisuus. Yhdelle presidentille. Koko kansan Tarja. Harvaa presidenttiä kutsutaan etunimellä, se taitaa ainakin todistaa sen, että Tarde on ollut tarpeeksi tavallinen ja helposti lähestyttävä. Ei hullumpaa pressalta? Ehkä nyt on  hiukan jäykemmän ja asiallisemman presidentin vuoro, vaihtelun vuoksi.

Vähiin käy aika, sunnuntaina on päätös tehtävä. Presidentinvaaleissa on kyse sopivasta henkilöstä, ei puolueesta. Presidenttihän ei virassaan edusta mitään puoluetta, vaan tekee työtä koko kansan hyväksi. Työtä koko Suomen hyväksi. Harmi että politiikka sotkee tämänkin valinnanvapauden. Äänestäisikö siis älykästä viitosta, rohkeaa kasia, tunteellista nelosta, turvallista kuutosta, puuhakasta kolmosta, vai... Kaikki yhtä hyviä tyyppejä pohjimmiltaan. Onpas tämä nyt vaikeaa...

"Ymmärryksen lisääntyessä elämään tulee enemmän laatua, näkökulmia ja hyvinvointia."

Mitä laitetaan?

Onko vielä olemassa joku immeinen, joka on välttynyt minkäänlaiselta verkostomarkkinoinnilta tai kotikutsuilta? Kuulut taatusti vähemmistöön, luulen ma. Tavaran pitää vaihtaa omistajaa, jotta maailmantalouden pyörät eivät lakkaa pyörimästä. Apuun ovat tulleet myös verkostomarkkinointiyrittäjät, ja sekaanhan mahtuu. Ensimmäisiä laatuaan taisivat olla muovikippokutsut. Sittemmin on takamuslihaksia tullut kulutettua mm. kynttiläkutsuilla, korukutsuilla, rintaliivikutsuilla, seksilelukutsuilla, lisäravinnekutsuilla, magneettituotekutsuilla, pesuainekutsuilla, kodintekstiilikutsuilla, lastenvaatekutsuilla, ja mitä niitä nyt onkaan. Parastahan kutsuissa on se, että siellä yleensä ehtoisa emäntä tarjoaa kahvia ja pullaa. Aina maistuu!

Mikä vitsi siinä sitten on, että kotiin tulee tuote-esittelijä ja ystävät ja naapurit sälytetään hippasille? Verkostomarkkinointi lähtee siitä ajatuksesta, että välikädet jäävät nuolemaan näppejään ja tuote siirtyy suoraan valmistajalta asiakkaalle. No, ainakin melkein. Myyjiä ei tarvitse palkata, koska verkostomarkkinointi ruokkii itse itsensä. Ns. jälleenmyyjä ostaa tuotteen edullisemmalla hinnalla suoraan verkostolta ja myy asiakkaalleen hitusen kalliimmalla. Väliraha jää ikään kuin "palkaksi" tehdystä työstä. Lisäbonuksena on mahdollisuus edetä organisaatiossa korkeammalle tasolle, ja siten saada mainetta ja kunniaa. Tästä voi jokainen ihan itse päätellä kuinka hyvä tai huono järjestelmä on. Jos itsensä tällä konstilla elättää, niin systeemi ilmiselvästi toimii.

Minulle henkilökohtaisesti on taivahan sama kuka välirahan saa, tukku vai jälleenmyyjä. Jos tuote on hyvä, ostan sen. Kotikutsut on sitä paitsi todettu psykologisesti hyväksi konstiksi myydä tavaraa, koska vieraille tulee tunne, että jotain on "pakko" ostaa kun kerran täällä ollaan ja kahviakin tarjotaan. Toisaalta, aito ja oikea shoppailija haluaa edelleen käydä ostoskeskuksissa ja tavarataivaissa hipelöimässä laajempaa valikoimaa. Jää valinnanvapaus. Eniten rassaa kauppakäytävillä seisovat tuote-esittelijät, jotka jakavat "ilmaisia" näytteitä, ja saman tien kun kiltti ihminen pysähtyy kuuntelemaan, niin ollaan jo ojentamassa vuoden sitoumuspaperia allekirjoitettavaksi tai tekemässä kauppoja yksittäisestä, yleensä ylihinnoitellusta ja - sallinette ilmaisun - epämääräisestä tuotteesta. Onneksi ohikulkijalla on valinnan vapaus: aina voi kävellä tiehensä.

Yrittäjänä yksi riesa ylitse muiden on erilaiset puhelimitse tehtävät hyväntekeväisyyskeräykset. Korjaan sen verran, että hyväntekeväisyys sinänsä on fantastinen tapa auttaa niitä, joilla menee huonommin. Valitettavasti hyväntekeväisyydestäkin on tehty bisnes, ja tavan takaa paljastuu kaikenlaista viheltäjää, jotka ovatkin panneet rahat omaan taskuunsa. Puhumattakaan että kuinka paljon eräät rahankerääjät upottavat rahaa pelkkään organisaatioon. Kannattaa siis olla tarkkana kenelle rahojansa syytää, vaikka kuinka haluaa auttaa. Aina löytyy sellainenkin järjestö, joka ilman turhia välikäsiä vie rahan juuri sinne minne se oli tarkoitettukin. Rahaa kerätään syöpäsairaille, kuulovammaisille, mielenterveyspotilaille, kehitysvammaisille, poliisien ja palomiesten salibandylle, venäläisille katulapsille, pelastushelikopterille, väärinkohdelluille lapsille, kansanterveydelle, jne jne. Tässä muutama niistä järjestöistä, jotka allekirjoittaneelle ovat soittaneet avun tarpeessaan. Valitse siitä sitten...

Sitä ongelmaa ei maailmassa ole, että raha kesken loppuisi. Se on niin vanha keksintö. Jos joku ihmispoloinen itkee lehtien lööpeissä, että WinCapita vei rahat, niin tunnetko myötätuntoa? Minä en. Ei kukaan rahojasi vie, ihan itse niitä syydät maailmalle, vapaaehtoisesti kaiken lisäksi.

Kun kartanon hyllyt ja kaapit pursuavat tavaraa, niin rouva katsoo peiliin: tarvitsetko todellakin tätä kaikkea? Niin, tarvitsenko...

Olen vakavissani harkinnut alkavani välittää aloe vera -tuotteita, koska olen ne omassa käytössä hyviksi havainnut. Mitä laitetaan?

Valitsetko ongelman vai ratkaisun?

Kun lukee yleisönosastokirjoituksia tai tekstaripalstaa, on helppo huomata että valittaminen ja ongelmien esiintuominen vievät voiton 8-2. Kiitoksia ei pahemmin jaella näillä foorumeilla. Sinänsä ei mitään ihmeellistä auringon alla; onhan peräti 80 prosenttia ajatuksistamme negatiivisia. Ihan totta. Kuinka yhteiskunnallisesti tuottavaa olisikaan, jos suhde olisi toisinpäin? Ja jos ei edes yhteiskunnallisesti, niin ainakin itse kunkin henkilökohtainen elämä olisi taatusti parempaa laadultaan. Voiko positiivisuus siis olla perseestä, niin kuin facebookissa joskus on väitetty...

Vetovoiman laki toimii niin, että sitä saa mitä tilaa. Jos puhuu ongelmista suu vaahdossa, niitä myös saa tulevaisuudessakin. Jos sen sijaan puhuu laveasti hyvästä tilanteesta, sitä saa lisää. Käytännössä tarkoittaa sitä, että ongelmista on syytä puhua vain toteavasti ja ylimalkaisesti, kun taas mukavista asioista sitäkin yksityiskohtaisemmin. Eikä tällä mitään tekemistä ole kehuskelun kanssa. Itseään kehuskelevat ja omaa erinomaisuuttaan retostelevat ihmiset kun tuppaavat olemaan muiden silmissä rasittavia. Pääsääntöisesti. Ennemminkin on syytä kiinnittää huomio asenteeseen, tapaan millä puhuu.

Minulle oli aluksi vaikeaa kirjoittaa Kiitollisuus-päiväkirjaa. Kuulun persoonallisuustyyppiin, joka pitää joitain asioita vähän huuhaana. Kunnes päätin lopettaa vastustamisen. Päätin kokeilla. Välillä tekstiä tulee solkenaan, välillä menee jopa viikkoja että kirja on koskemattomana yöpöydällä. Systeemi on yksinkertainen: Kiitollisuus-päiväkirjaan kirjoitetaan joka ilta (tai aamu, kuten haluat) vasemmalle sivulle viisi asiaa, joista olet kiitollinen juuri nyt. Oikeanpuoleiselle sivulle kirjoitat viisi asiaa, joista olet kiitollinen tulevaisuudessa. (Nämäkin asiat kirjoitetaan niin kuin ne tapahtuisivat jo.) Kirjakaupassa myydään hienoja kirjoja tarkoitusta varten, mutta sehän on selvä, että mikä tahansa vihkonen toimii yhtä hyvin.

Kiitollisuus-päiväkirja todella toimii. Vetovoiman laki oikeasti toimii. Mieli on parempi kun joka päivä muistaa miten paljon elämässä on kiitollisuuden aiheita. Näkökulma ulkomaailmaankin on lähtökohtaisesti ihan erilainen. Esimerkki positiivisen ajattelun voimasta: olen kesän lapsi ja inhoan talvea. Muistan erään talven kun olin erityisen masentunut kylmyydestä ja pimeydestä. Mitä tein? Varasin perheelle miniloman Saariselälle, yli 20 asteen pakkasiin. Meillä oli mielettömän ihanaa! Koska talvi yksinkertaisesti kuuluu tänne Pohjolaan eikä siitä eroonkaan pääse, muuten kuin muuttamalla, niin otetaan siitä irti se mikä voidaan/osataan. Nykyään valokuvaan ahkerasti talvisia maisemia. Nautin myös siivoamisesta, koska silloin saa olla sisällä lämpimässä. Poltan roppakaupalla kynttilöitä iltaisin ja levittelen uloskin lyhtyjä tunnelmaa tuomaan. Ja mikä parasta: talven jälkeen tulee AINA kevät!!! Kylmyys ei ole ikuista. Sitä paitsi täältä pääsee poiskin jos ihan oikeasti haluaa...

Jäätkö siis vatvomaan ongelmaa, vai onko itsesi kannalta sittenkin parempi löytää ongelmaan ratkaisu? Kummassa olotilassa on mukavampi lillua? Kumpi antaa paremman mielen? Kun seuraavan kerran kohtaat vastoinkäymisiä, hengitä syvään ja katso asiaa toisesta näkökulmasta. Älä jää piehtaroimaan ikävään tunteeseen. Halaa ystävää tai puolisoa tai ketä tahansa, läheisyys lämmittää.

Loppukevennys näkökulman muutoksesta: Kansainvälisen tutkimuksen mukaan suomalaisoppilaat kokevat luokkansa meluisaksi, mutta oppimistulokset ovat hyviä. Hälisevä koululuokka ei siis välttämättä heikennäkään oppilaiden oppimistuloksia. Suomessa luokkahuoneessa vaikuttaa positiivisen vuorovaikutuksen ilmapiiri, ja opettajan luovuus on valttia. Ankara ja autoritäärisen kurinpidollinen lähestymistapa ei siis olekaan ainoa oikea tapa luoda hyvää oppimisympäristöä. Miettikääpä sitä!

Free lancer toimittaja Sirpa Numminen sanoi kolumnissaan näin: "Ohikiitävien hetkien vuoksi nipottaminen on sielun kitsautta." Aika terävästi havaittu?

Loistokasta loppiaista!

Tiesittekö että vielä 200-luvulla joulua vietettiin nykyisen loppiaisen aikaan? 350-luvulla joulu siirrettiin sille paikalle missä se nyt on, ja loppiaisen vietto rakentui kolmen kuninkaan ympärille. Loppiainen on yhtä kuin joulun loppu. Kansanperinteessä loppiaisena heitetään joulukuusi mäkeen ja riisutaan pois muutkin joulukoristeet, on aika suunnata katse kevääseen. Kartanossa luovutaan joulukuusesta perinteisesti jo uutena vuotena. Joulua ei huvita viettää yhtään enempää kuin on pakko, onhan se jo "menneen talven lumia". Päivätkin ovat talvipäivänseisauksesta lähtien alkaneet pidentyä, hitaasti mutta varmasti.

Lähes 20 vuotta loppiaista siirreltiin kalenterissa sinne tänne ns. liikkuvana pyhänä, syystä että se haluttiin pitää mm työmarkkinasyistä arkipyhänä elikä lauantaina. 90-luvun alkupuolelta lähtien loppiainen on ollut omalla kiinteällä paikallaan, 6.1. Me kansalaiset kiitämme tästä viisaasta päätöksestä. Muuten, työssä käyviä kansalaisia ei pahemmin hemmoteltu viime vuonna ylimääräisillä vapailla, kun joulu ja uusi vuosi osuivat sunnuntaille. Tänä vuonna, karkausvuonna, "ylimääräisiä" vapaita tulee sitäkin enemmän. Kansa kiittää.

Sen sijaan täällä kotikaupungissamme ihmetyttää matematiikan vajanainen hallitseminen. Syysloma aiheuttaa mielenkiintoista vääntöä joka syksy. Tietooni on saatettu, että kun toinen kieliryhmä päättää joka toinen vuosi koulujen syysloman pituudesta, se on viikko. Ja kun se toinen kieliryhmä päättää, syysloma on kaksi päivää. Lasten ja opettajien kannalta viikko on parempi. Syyslukukausi on käytännössä osoittautunut raskaaksi sekä oppilaille että opettajille, ja viikon loma on tervetullut katkaisemaan synkän ja pitkän syksyn. Kokonaisuuden kannaltahan vapaapäiviä on ihan yhtä paljon (tai vähän, riippuu näkökulmasta); jos syysloma on viikon, joululoma on kolme päivää lyhyempi. Hyvin yksinkertaista. Viikon syysloma ei siis ole "ylimääräistä" vapaata. Pieni matematiikan kertaus voisi olla viikon syyslomaa vastustaville paikallaan.

Loppiaisesta oli puhe.Loppiaista vietetään siis sen merkiksi, että kolme viisasta miestä (?), Itämaan tietäjää, ratsastivat Betlehemiin salaperäisen tähden johdattamina. Sellaistakin tarinaa on kerrottu, että nämä kolme miestä (kuvannollisesti) edustivat Euroopan, Aasian ja Afrikan kuninkaita. Joka tapauksessa, Jeesus-lapselle tuotiin kultaa, suitsukkeita ja mirhamia. Pakanalliset kuninkaat kumarsivat taivaalliselle kuninkaalle.

Kartanossa ei ole loppiaisperinteitä, se on vain yksi vapaapäivä muiden joukossa. Kuten sanottu, joulustakin luovuttu jo viikko sitten. Hyvää ruokaa syödään, sehän on selvä. Ja käydään kävelyllä. Ennen vanhaan touhuttiin lasten kanssa, nykyään lapset touhuavat omien ystäviensä kanssa. Me kaksi naakkaa yritämme löytää taas suhteen alkuaikojen yhteistä tekemistä. Siinä sitä on loppiaisperinnettä kerrakseen...

Loistokasta loppiaista itse kullekin! Kera kullan ja mirhamin.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua, jotain sinistä

Lainaus liittynee häihin, mutta sopii paremmin kuin hyvin myös vuodenvaihteeseen. Vuoden vaihtuessa on tapana tehdä lupauksia. Tunnustan: ikinä en ole mitään luvannut. Ei ole sitten mitään rikottavaakaan. Liekö oikea ajattelutapa? Kuulostaa nimittäin siltä että luovuttaa jo ennen kuin edes yrittää. Joku sanoisi että realistista, jos ja kun tuntee itsensä. Niin tai näin, lupaukset on lähtökohtaisesti tarkoitettu pidettäviksi. Muuten ne eivät ole lupauksia. Muuten ne ovat sanahelinää. Ja sitä tämä maailma on tulvillaan muutenkin.

Jotain uutta tämä vuosi 2012 tuo aivan varmasti. Seitsemän vuoden kotiäitiys on tullut meikäläisen kohdalla tiensä päähän. Alan olla ennemminkin jo eläkeläinen tätä menoa - hiukan liian varhain ottaen huomioon etten ole vielä lähelläkään eläkeikää. Olen havahtunut siihen tosiasiaan, että haluan töihin. Haluan toimintaa. Haluan omaa palkkaa. Haluan oman elämän. Älkää kysykä mikä se työ on. Se selviää kyllä. Jotain yhteiskunnallisesti merkittävää ja henkisesti antoisaa, se on ainakin varmaa. Kun kulkee avoimin mielin, niin maailmankaikkeus vastaa. Kenties hitunen omaakin aktiivisuutta tarvitaan...

Paljon vanhaa kulkee aina mukana, väkisinkin. Jossain yhdistyksessä tulen taatusti toimimaan aktiivisesti, koska yhteisten asioiden hoitamisesta saa hyvän mielen. Kesäiset päivät Korppisen rannalla ovat sellaista pysyvää luxusta, josta en hevin luovu. Kuntoilu on olennainen osa elämääni aina ja ikuisesti. Puoliso pysyy rinnalla, niin myötä- kuin vastamäessä, kumma kyllä... Hamarikaan ei ole vielä toistaiseksi vaihtumassa uusiksi maisemiksi. Paino sanalla "vielä"... Matkusteluunkin toivottavasti vielä jokunen lantti jossain välissä löytyy.

Marika-gurultani tulen edelleen lainaamaan hienoja ajatuksia elämänhallinnasta ja positiivisesta psykologiasta. Life coach -koulutukseen lähteminen on ollut merkittävin asia elämässäni. Se on tuonut uuden ulottuvuuden maailmankatsomukseeni, ja antanut työkalun, jolla voi korjata ja jäsentää mitä tahansa dilemmaa. Yleistyökalu nimeltään Positiivinen ajattelu. Kuulostaa hienolta? Puhumattakaan Enneagrammi-opista, jonka avulla jokaisesta ihmisestä voi löytää sen helmen, joka meissä kaikissa asuu. Elämä on annettu meille lainaksi, ja kunnia-asiamme on hoitaa se mahdollisimman hyvin.

Sininen on turvallisuuden väri. Sininen on taivas, sininen on meri ja sininen on Korppisen hellä, antava syli. Sinisiä ovat talven kauneimmat hetket, nuo minuutit juuri ennen auringon laskua mailleen. Sinisiä ovat ajatukset silloin kun hitusen masentaa. Fazerin sininen lienee Suomen suosituin suklaa, ja parempi lääke kuin yksikään kemiallinen pilleri. Sininen on kartanon keittiön väri, sininen oli joulukattauskin. Sinisessä asussa kannattaa mennä työhaastatteluun, tiesittekö? Väreillä siis on väliä.

Näillä eväillä lähtee käyntiin vuosi 2012 kartanossa. Millaisilla eväillä Sinä olet aloittanut uuden vuotesi?

"Vanha harmaa aasi Ihaa seisoi eräässä Metsän ohdakkeisessa kolkassa etujalat harallaan ja pää kallellaan ja ajatteli asioita. Välillä hän ajatteli surullisena: Miksi? ja välillä hän ajatteli: Minkä tähden? ja välillä hän ajatteli: Sikälikö kuin mikäli? ja välillä hän ei itsekään oikein tiennyt mitä hän ajatteli. - Nalle Puh -

Voiko hetkessä elää?

Kartanossa ei ole opittu elämään kalenterin mukaan. Yritetty toki on. Aina se kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Voiko elämää edes suunnitella kuukausiksi ja vuosiksi, edes viikoiksi eteenpäin, ja myös edetä sen suunnitelman mukaan? Joku voi, joku ei. Me emme mitä ilmeisemmin voi. Tänään raotan teille kartanon ex tempore -elämää. Kaikki eivät elä näin, luojan kiitos.

Suurin syy tähän ex tempore -elämäämme, ilman syy-sanaan liittyvää negatiivista pohjavirettä, on puolisoni, jonka aikakäsitys on niin sanoakseni "omalaatuinen". Hänen lempi-ilmaisujaan ovat mm. "ihan kohta", "ei siinä kauaa mene", ja "käyn vain pikaisesti"... Kun puoliso lähtee "pikaisesti" käymään "yhdessä paikassa", voi se tarkoittaa mitä tahansa tunnista viiteen, parinsadan kilometrin säteellä. Se täytyy sanoa että kiire hänellä ei ole koskaan. Paitsi silloin kun pitää olla kolmessa paikassa samaan aikaan... Illalla hän yleensä ei vielä tiedä mihin aamulla menee. Sellaiset sivuseikat selviävät yön tunteina, viimeistään aamukahvin aikana. Tai kenties autossa matkalla...

Eli jos meidän perheessämme lähdetään vaikkapa Tallinnaan tai mökille tai mihin tahansa ex tempore, se tarkoittaa sitä sananmukaisesti. Päätös on tehty jopa kolme tuntia ennen laivan lähtöä, ja ehditty on. Kuvaan kuuluu että lähdemme muutenkin aina viime tingassa, ja kiire tuppaa tulemaan. Paitsi puolisolle, joka "ottaa ihan rauhallisesti" ja vakuuttaa "ettei tässä mitään hätää vielä ole, hyvin ehditään". Arvatenkin kartanonrouvan on täytynyt tottua tällaiseen tyyliin vuosien varrella. Kolikon toinen puoli on se, että lomamatkoja on joskus ollut vaikea saada, kun ei pystytä vuotta aikaisemmin päättämään missä milloinkin haluamme olla, tai onko puolisolla mahdollisuutta töiltään edes lähteä. Kun hiihtolomaksi yrittää saada kahden viikon varoitusajalla  lomamatkaa, on se nykymaailmassa lähes mahdotonta. Edes kylpylälomaa ei niin lyhyellä varoitusajalla enää järjesty. Kuka oikeasti tietää missä vuoden päästä haluaa olla???

Menneinä vuosina järjestimme viisi työntekijää useamman kuukauden työkeikalle Singaporeen kahden päivän varoitusajalla. Ei olisi onnistunut jos työntekijät olisivat kaikki tyynni kykenemättömiä tekemään asioita nopealla aikataululla... Istutaanko meidän huushollissamme siis säännöllisesti alas synkronisoimaan kalentereita? Ei todellakaan. Tietääkseni puolisoni ei edes omista kalenteria. Hammaslääkäriajankin hän tallentaa päänsä sisällä olevalle kovalevylle. Joskus muistaa, joskus ei. Saattaahan hän olla "jossain ihan muualla" juuri silloin... Isovanhemmat ovatkin olleet korvaamattomana apuna lasten ollessa pieniä. Kartanonrouvalta olisivat omat työmenot jääneet tekemättä jos apua ei olisi muualta tullut.

Tänään täällä - huomenna jossain muualla. Lukijoita ei hämmästyttäne tieto siitä, ettei meillä ole vielä harmainta hajua miten uutta vuotta tässä perheessä vietetään. Siihenhän on kuitenkin vielä kolme päivää. Mikä kiire tässä on mitään vielä päättää?

Joulu juhlista jaloin

Näinä joulupyhinä mentiin säiden suhteen laidalta toiselle. Aaton aattona tupsahti illansuussa taivaalta mitä kaunein lumisade: isoja hiutaleita leijaili maahan tunnelmallisesti. Tytärkin totesi että "joulun taikaa" selvästi, ja pitihän se lähteä lunta potkimaan ensimmäistä kertaa tänä talvena. Lyhyeen tosin loppui se ilo, kun yöllä jo ropisi sade ikkunaan. Joulupäivän vastaisena yönä saatiinkin sellainen myrsky, että ihme kun katto oli aamulla vielä tallella. Vettäkin tuli kaatamalla. Senhän arvaa että vesi nousi korkealla, yli metrin.

Jos laiturille mielit mennä, niin osta kahluusaappaat!

Porvoon jokirannassa tulvii suht säännöllisesti keväisin, vaan olipa näky tapaninpäivänä kun rantaravintolat näyttivät lähinnä kelluvilta ravintoloilta:

Jossain sääolosuhteiden välimaastossa vietettiin siis jouluakin. Perinteisesti. Näin seiskan näkökulmasta "niin kuin aina", eli vaihtelu tekisi jo hyvää... Vakaa aikomukseni on hyvissä ajoin tehdä ensi joulun suhteen vakava suunnanmuutos, tai ainakin paikkakunnan muutos. Onko se lämpimään kohti, vai sittenkin kylmään ilmastoon, jää vielä nähtäväksi. Näillä eväillä ei kuitenkaan mennä, sen olen päättänyt.

Mikään ei siis mennyt pieleen eikä mitään jäänyt hampaankoloon, ehei. Vaihtelu yksinkertaisesti vaan virkistäisi. Kartanon joulupöydässä oli sinistä, kuten kuvasta näkyy. Ruokaa oli riittävästi, tunnelma katossa, suorastaan huipussaan, lahjojakin jaettiin, joulukuusi ei kaatunut, riitaa ei syntynyt sen enempää aikuisten kuin lastenkaan kesken. Joulupäivän aamua ilahdutti mahtava tiskivuori, ja senhän jaksoi selvittää hymyssä suin kymmenen tunnin yöunien jälkeen.

Mörkö-kissa piti huolen, ettei kuusen alta hävinnyt joululahjoja ennen aikojaan.

Nyt kun joulun pyhät on lusittu, alkaa valmistautuminen uuden vuoden juhlintaan. Ja raketteja hankittava, tottakai. Padat ovat parhaita; niistä riittää pidemmäksi aikaa, eivät nouse liian korkealle ja hinta/laatusuhde kohdallaan. Vinkkinä vaan. Mitäköhän hyvää sitä uutena vuotena söisi...? Shampanjaa sentään vielä jokunen pullo jääkaapissa. Elämä on nyt pelkkää juhlaa, ja ankea tammikuu odottaa jo nurkan takana. Jaksaakohan se vielä kauankin sataa?

Joulukiireitä?

Tunnustin taannoin etten juurikaan ole löytänyt joulun tunnelmaa. Siitä huolimatta yhtä sun toista jouluun liittyvää askaretta tulee päivittäin tehtyä, ikään kuin automaattiohjauksella. Tänään esimerkiksi lähtivät punaisessa kuoressa joulukortit ystäville ja sukulaisille, yhteensä 41 kappaletta. Aika paljon? Tai aika vähän. Riippuu näkökulmasta. Tiedän että jotkut lähettävät satakin. Niin tai näin, joulukortit ovat helppo ja mieluisa tapa toivottaa läheisille Hyvää joulua, ainakin edullisempi vaihtoehto kuin joululahjojen ostaminen. Eikä sähköisessä joulukortissa ole sitä tunnelmaa, joka aidossa joulukortissa on. Joku on oikeasti istunut alas, ajatellut juuri minua ja kirjoittanut kortin, liimannut postimerkin, vienyt postilaatikkoon. Hieno traditio!

Ryhdyin ihan itseäni huvittaakseni pitämään Facebookissa joulukalenteria, jossa joka päivä muistutan lukijoita jostain jouluun liittyvästä askareesta. Se on ollut todella hauskaa hupia. Etenkään kun itse en tee niistä tuskin yhtäkään. Laatikot jäävät tässä kartanossa valmistamatta, ne haetaan kaupasta valmiina. Joulusinappia tuskin osaisin itse tehdä, enkä tiedä mitään oluen panemisestakaan. Jouluverhoja en ole eläissäni edes hankkinut. Siltikin on hauskaa miettiä mitä kaikkea voisi tehdä joulun hyväksi, jos oikein antautuisi asialle. Ihailen jouluihmisiä ihan täysillä.

Marttojen Joulukirjassa sanottiin leikkisästi jotenkin näin: "Siivoa kaapit vain jos aiot viettää joulun niissä". Aika kuvaavaa? Paljon tulee tehtyä sellaistakin mikä ei olisi edes välttämätöntä. Meihin on niin syvälle iskostettu se uskomus, että asioita "täytyy" tehdä kun aina on tehty. Varsin paljon naisen elävät uskomuksien mukaan. Epäilen vahvasti ettei miehiä kiinnosta pätkän vertaa. Miksiköhän? Haluaisinpa nähdä sen miehen, joka kirjoittelee listoja joululahjoista tai hätäilee onko varmasti kaikille muistettu lähettää joulukortti, ja mitä aattoaterialla tarjotaan... Kartanossakin herra on autuaan tietämätön jouluhässäkästä, hän kulkee omia polkujaan ja jättää huseeramisen suvereenisti vaimolle. Sentään jouluaterialta ei ole jäänyt kertaakaan pois, ilmeisesti syöminen kuitenkin kiehtoo. Joulunakin.

Mikä siis oli kartanossa se siivouspuuha, joka oli pakko tehdä ennen joulua? Roskiskaapin kuuraaminen. Mutta se kannatti. Vilkaiskaapa joskus, aika helposti sotkeutuva paikka... Siis älkää meille tulko, vaan tarkastakaa omanne, hihii.

Adventtikynttelikkö sanoi sopimuksen irti. Parempaa onnea ensi vuonna!

Tänään ajattelin leipoa tyttären kanssa pipareita. Jouluaattoaterialla löytyy sitten jokaisen ruokailijan lautaselta hänen omalla nimellään varustettu sydänpipari. Vinkkinä lukijoillekin...

Sataa, sataa ropisee, pilipilipom

Näillä vesikeleillä saa toden totta kaivaa itsestään joulutunnelmaa. Ei auta vaikka kuinka ripustelisi jouluvaloa ja jouluhärpäkkää, tunnelma kateissa kerta kaikkiaan. Kampaaja kertoi että ihan kulman takana Askolassa on sentään hiukan lunta maassa, ikään kuin silmälumeeksi. Täällä Suomen toiseksi vanhimmassa kaupungissa ei hitustakaan. Tytär katsoo joka aamu toiveikkaana ikkunasta ulos, josko jo tänään...

Piipahdin ystävättären kanssa minilomalla Tallinnassa viikonloppuna. Sieltä löysin jo joulun fiilistä, vaikka vettä satoikin kaatamalla. Virolaisilla näyttäisi olevan synnynnäinen taito luoda tunnelmaa, kenties ihastuttava Raatihuoneentori ja muutenkin viehättävä vanha kaupunki vaikuttavat asiaan. Ja toisekseen, Tallinnan kaupunki osaa laittaa todella kauniit joulukoristelut. Tavarapaljouskin on miellyttävällä tavalla jouluista ja jopa hallittavissa, materia ei puske päälle niin sanoakseni. Koska me muuten saamme Suomessa nauttia Glühweinia ulkona taivasalla ilman valvontaa? Joulutorilla siis käyty, glögillä ja ostoksilla. No, ehtii tässä vielä suosia suomalaistakin.

Ei minua henkilökohtaisesti haittaa vähäisessäkään määrin vaikka sataisi koko talven. Harmittaa vaan niiden puolesta jotka harrastavat hiihtämistä (niinku puolison ja tyttären...). Toisaalta, säille ei mitään voi, joten turha kai sitä asiaa on harmitellakaan. Sitä tulee mitä taivas haluaa antaa. Ken tietää vaikka tammi-helmikuussa kärvisteltäisiin 30 asteen pakkasissa. Jokaiselle jotakin?

Kartanossa on jouluvalmistelut menneet tasan tarkkaan samaa rataa kuin menneinäkin vuosina. Lahjat vasta hakusessa, suursiivouksesta ei tietoakaan, joulukortitkin sitten näköjään jäivät viime tinkaan... Eräs ystävä on tehnyt "joulun ohjekirjan", jonka mukaan saa hommat hoidettua suuremmitta suruitta ja aikataulussa. Sellaisen taikaoppaan minäkin tarvitsen! Ja ikioman joulutontun...

Mukavaa Lucian-päivää, ja iloa jouluvalmisteluihin!

Itsepäisyyspäivän jälkeen

Olipa taas kiva katsella satumaista elämää Linnan juhlissa. Kauniita juhlapukuja, präniköitä, upeita nutturoita, komeita kadetteja, entisiä presidenttejä vaimoineen. Kartanonrouvan ehdoton kohokohta on adjutanttien asettautuminen Tarden taakse riviin, pitämään huolta paitsi protokollasta myös Tarden juhlalaukusta. Muuten, mihin Tarde sitä veskaansa juhlissa tarvitsee? Eiköhän adjutanttien taskuihin mahtuisi kaikki tarpeellinen... Siksi toisekseen, adjutantit voisivat välillä hätyytellä juoruilemaan jääviä kutsuvieraita. Kättely on kättely, seurustelu hoidetaan sitten kun juhlat ovat jo käynnissä.

Taas jaksettiin iltapäivälehdissä vouhkata homopoikien esiinmarssista ja yhteisistä tansseista. Mitä väliä enää kun kaikki ovat jo kaapista ulos tulleet eikä homous ole sairaudeksi luokiteltava ominaisuus vaan valinta. Joissain asioissa olemme kansana vielä aika vanhakantaisia. Thaimaassakin on ollut kolme sukupuolta jo iät ja ajat; miehet, naiset ja ns. ladyboyt, eli naiset miehen vartalossa. Tulee mieleeni taannoin seurakunnan luottamustehtävissä eräs episodi, kun neuvoston jäsen oli varmana tietona kuullut kirkolliskokouksessa eräältä lääkäriltä, että homoutta voi parantaa... Voi pyhä sylvi sentään. No, kunnioitettu jäsen puhui vain ja ainoastaan omasta puolestaan, ei kirkon. Ja niin teki Räsäskäkin. Puhui omasta puolestaan. Harmillista että kirkko joutui niistä kommenteista sitten kärsimään kohtuuttoman paljon.

Minä nimittäin arvostan valtavan paljon seurakuntien tekemää työtä yhteiskuntamme hyväksi. Siksi olen ollut luottamushenkilönä mm kirkkovaltuustossa. Kun tulin vieläpä valituksi. Harmittaa se että liian moni kansalainen mieltää kirkollisveron ylimääräiseksi menoeräksi, kun roposet kuitenkin menevät mitä moninaisempaan toimintaan, josta pääsevät nauttimaan valtaisa määrä kansalaisia. Joskus kannattaa miettiä nenäänsä pidemmälle. Ei kirkollisveroa makseta vain siksi että pääsee kirkossa naimisiin ja saa hautapaikan siunattuun maahan sitten aikanaan. Kirkollisten toimitusten ja hautaustoimen lisäksi kirkon työsarkaan kuuluu rippileirit, perheleirit, diakoniatyö, sairaalasielunhoito, perheasiain neuvottelukeskus, iltapäiväkerhotoiminta, nuorisokerhotoiminta, eläkeläislounaat, musiikkitoiminta, pyhäkoulut, varhisleirit, palveluoperaatio Puutsi... Siis lista on häkellyttävän pitkä.

Yhtään en tiedä miten puhe kääntyi Linnan juhlista seurakuntatoimintaan... Kummallista tämä bloggaaminen välillä. No, viis siitä. Pääasia että juttua riittää, oli aihe mikä tahansa, tai johti minne tahansa. Pääsääntöisesti on parempi kuitenkin että loppujen lopuksi ajautuu omalle kotiovelle...

*** 

Sadastayhdeksästäkymmenestäyhdestä Mannerheim-ristin ritarista on tämän päivän jälkeen elossa enää yksi, Kauko Gerdt. Kaarlo Nykänen kuoli tänään. Viimeistä viedään, ja näiden kunniakkaiden miesten jälkeen ei itsenäisyytemme saavuttamisen puolesta kerro enää mikään muu kuin historiankirjat. Muistakaamme että itsenäisyyspäivää kuitenkin juhlitaan urhoollisten miesten muistoksi, ei glorian ja näyttäytymisen takia.

Dumela

Olen iloinen siitä, että bongasin pari viikkoa sitten tv:stä (pitkästä aikaa) kivan sarjan. Kyseessä on Alexander McCall Smithin romaanien pohjalta tehty BBC:n minisarja Naisten etsivätoimisto nro 1. Kenties lukijat ovat jo kirjoihin tutustuneetkin? Minä en ole vielä ehtinyt, vaikka suunnitelmissa on. Ensimmäinen Mma Ramotswe -dekkari ilmestyi jo 1998 ja sen jälkeen niitä lienee julkaistu jo tusinan verran, suomennettukin kai jo muutama. Ainakin tv sarja on hyvin tehty ja siinä herkutellaan upeilla Afrikan maisemilla ja letkeällä afrikkalaismusiikilla. (Koska en ole kyseisessä maanosassa käynyt enkä siten omaa kuvagalleriassani Afrikkaan liittyviä valokuviakaan, niin liitän kuvitukseksi toisen maanosan, Amerikan, kuvasatoa. Tarkemmin Floridasta, Disney Worldista.)

Mma Ramotswe on muodoiltaan runsas naisihminen, nelissäkymmenissä, ja hän ratkaisee erinäisiä rikoksia, katoamisia, varkauksia sun muita ongelmia luontevasti ja hötkyilemättä, aseinaan elämänviisaus, maalaisjärki ja intuitio, taloudellisena turvanaan isänsä jättämä perintö. Avustajana toimii tiukkasävyinen ja suoraselkäinen sihteeri Mma (Grace) Makutsi, joka pitää käytännön asiat rullaamassa. Ja rakastaa konekirjoittamista. Mma Ramotswen henkinen tuki ja ystävä on autokorjaamon omistaja Rra Matekoni, joka on auttamattoman rakastunut Mma Ramotsween.

Mma Ramotswe lukee ongelmia kohdatessaan "Yksityisetsivätyön periaatteet" -kirjaa ja juo kauniista kukkakupista Rooibos-teetä, näillä eväillä toimisto pyörii. Vanha ja parhaat päivänsä nähnyt pick-up vie sinne missä Mmaa tarvitaan. Mma Ramotswe on huono rahastamaan, joten säntillinen sihteeri pitää huolen siitä, että hinnoistakin sovitaan asiakkaan kanssa. Vaikka Mma Ramotswe on kiltti, ystävällinen ja sydämellinen nainen, hänestä löytyy tiukkuuttakin kun sitä tarvitaan. Sarjasta tulee niin hyvälle tuulelle, että suosittelen sitä lämpimästi (Yle1 keskiviikkoiltaisin). Itse olen päättänyt haalia alkuperäiset kirjat käsiini mitä pikemmin.

Tapahtumat sijoittuvat etelä-Afrikkaan, Botswanaan, ja siellä tarkemmin pääkaupunkiin Gaboroneen. Botswanan tasavalta on 1,5 miljoonan asukkaan vauras monipuoluedemokratia, jossa presidentillä on laajat valtaoikeudet. Vauraus perustuu timanttikaivoksiin. Turismiin on satsattu viime aikoina ja maahan voi tehdä hinnakkaita luontosafareja. Valuutta on pula. Maan pinta-alasta 85 % on Kalaharin autiomaata. HIV-tilanne on yksi maailman synkimmistä; peräti neljännes aikuisväestöstä on saanut virustartunnan. Lisäksi kansalaisia niittää tietyt muutkin Afrikkaan valitettavasti liittyvät taudit, kuten malaria, bakteeriperäinen ripuli, A-hepatiitti ja lavantauti. Rokotukset siis kuntoon jos safarille aiot lähteä!

P.S. Dumela on tervehdys.