Tätivaroitus

Kartanonrouva alkaa vääjäämättä olla täti-ihminen. Ja sen huomaa monestakin asiasta - pitäisikö lisätä "ikävä kyllä" vai "luonnollisesti"... Milloin siis tietää olevansa täti-iässä? Omasta kokemuksestani vaikkapa seuraavista syistä:

Kun kävelylenkillä kumartuu noukkimaan maassa lojuvia tyhjiä karkki- ja chipsipusseja ja tiputtaa ne närkästyneesti tuhahtaen lähimpään roskikseen.

Kun bussissa tekisi mieli kääntyä sanomaan takana istuvalle, kännykkään puhuvalle teinille, ettei yhtään nyt huvittaisi kuunnella hänen parisuhdejuttujaan.

Kun kaupan kassalla paheksuu aamukaljaa ostavia juoppoja. Tai tekisi mieli kertoa terveellisistä ruokailutottumuksista niille asiakkaille, jotka lataavat hihnalle vain eineksiä.

Kun iloitsee siitä että kaupan täti saa varastelevan teinin kiinni rysän päältä. Jotain järjestystä...

Kun ulos lähtiessä pukeutuu lämpimästi ja 'sään mukaisesti'.

Kun korkkarit alkavat väsyttää jalkoja.

Kun seminaarimatkoilla lähtee ensimmäisten joukossa nukkumaan ja keräämään voimia seuraavaa päivää varten.

Kun herää kukonlaulun aikaan ihan itsestään.

Kun kahdesta viinilasillisesta tulee krapula.

Kun sana "eläkepäivät" kuulostaa houkuttelevalta tulevaisuudenkuvalta.

Kun sukujuhlissa ihailee kuinka serkkujen lapset ovat jo niin isoja; "muistan kun olit vielä ihan pieni"...

Kun alkaa miettiä pitäisikö laatia testamentti jo pikku hiljaa.

Kun alkaa laatia listaa miksi on tätimäinen.

Hyvää viikonloppua!

Akselia jäljitellen

Axel Waldemar Gallén, sittemmin Akseli Gallen-Kallela kirjoitti näin: "Erämaan kätköissä tahtoisin omistaa sakaraharjaisen linnan, jossa olisi torni harmaata kiveä, honka- ja tammipuuta. Siellä tahtoisin istua yksin hautoen ajatuksiani, viettää muutamia tunteja laboratoriossa sulattimieni ääressä ja muutamia kirjastohuoneessa ja lopun päivästä takoen ja maalaten ja veistäen."

Kartanonrouva päätyi seuraavanlaiseen kopiointiin: "Rauhaisan puhtaan järven rannalle tahi pauhaavan, alati muotoaan muuttavan meren ääreen tahtoisin rakentaa monimuotoisen, valkoisen kivitalon, jossa valo kulkisi esteettä huoneesta toiseen, ja suurien ikkunoiden takana alati muuttuva maisema. Lasiverannalla istuisin ja unelmoisin, fundeeraisin syntyjä syviä, pehmeän nojatuolin lämpimässä sylissä lukisin kirjoja ja kirjoittelisin tarinoita, tarjoaisin antoisia valmennustuokioita ihanille asiakkailleni. Päivän päätteeksi tahtoisin meditoida saunan lauteilla pehmeissä löylyissä ja antautua veden viehkeään syleilyyn."

Akseli sai sakaraharjaisen linnansa Tarvaspäähän. Kartanonrouva vielä unelmoi. Ja piirtää taloluonnosta paperille. Keittiöön valkoiset, lasiovelliset kaapit, iso saareke, terassinovet puutarhaan ja aamukahvipatiolle. Ikioma pukeutusmishuone Carrie Bradshaw´n tyyliin. Valoisassa kylpyhuoneessa tassujalkainen amme ikkunan alla. Lasiveranta. Ikkunaluukut välimerelliseen tyyliin. Monta parveketta. Tummat lattiat. Valkoiset kalusteet. Satoja kynttilöitä... Aah. Unelmoiminen on ihanaa!

Täydellinen elämä Vol 2

"Täydellinen elämä hakusessa" postausta oli ilo tehdä tässä taannoin. Kynä ihan sauhusi, niin sanoakseni. Kirjoittaminen on hurjan kivaa hommaa, etenkin kun tällaisen (Enneagrammi-)Seiskan päässä pyörii valtavasti asioita, laidasta laitaan. Elämäntaidonvalmentajan näkökulmasta aihe herätti suurempiakin tunteita. Näiden onnellisuus-asioiden kanssahan tässä työskennellään pääasiallisesti. Tärkeintä kun on löytää se (itselleen) olennainen tässä elämässä. Ja se on elämänikäinen projekti jos mikä!

Ajattelin pistää tällä kertaa paperille ne omat tärkeät asiat, jotka tekevät elämästä (lähes) täydellisen. Edelleenkin olen sitä mieltä, ettei absoluuttista täydellisyyttä ole olemassakaan. On vain asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen. Ei enempää eikä vähempää.

Oma koti kullan kallis. Kymmenen vuoden jälkeen ei kenties niin moderni ja ajan hengen mukainen, mutta oma pesä kumminkin. Joka aamu katson ensimmäiseksi ulos ikkunasta. Katselen oravan leikkiä naapurin pihamaalla. Tarkkailen fasaanin keikkumista pihakeinun päällä. Kuuntelen lokkien kirkumista Sahasaarten yllä. Ja siitäkin huolimatta: koti on siellä missä sattuu milloinkin olemaan. Koti ei ole paikkaan sidottu. Koti on siellä missä perhe on. Kodin ihminen tekee vaikka lipputangon nokkaan.

Perhe. Ihanat lapset jotka osaavat tervehtiä ja tulla kiltisti ajallaan päivälliselle ja kiittää ruoasta. Mukavat tarinatuokiot tyttären kanssa kävelylenkin lomassa. Pojan älykäs huumorintaju ja terävä huomiokyky. Puolison kanssa tehdyt Harrikka-ajelut kesäviikonloppuisin, ihan kuin nuortuisi kymmeniä vuosia taas. Isovanhemmat joista lapset tykkäävät tasapuolisesti ja ehdoitta. Sisarukset jotka pysyvät vierellä aina ja ikuisesti.

Mökki. Pieni mutta kodikas, vaatimaton saunamökki, jossa asutaan tiiviisti ja tunnelmallisesti. Luontaista meditointia saunassa, järvessä ja laiturilla, ilman kalliita lentomatkoja gurujen luokse. Yhteiset aamupuurot mummin mökissä. Kuikan huuto. Rauha. Kukka-astiat. Käsitiski ulkosalla. Maailman parhaat löylyt.

Matkustelu. Se on meidän juttumme. Aika monessa maassa on piipahdettu ja matka jatkuu. Uudet maat, uudet kulttuurit, uudet tavat ja tottumukset, historian kirjoista tutut monumentit ja nähtävyydet. Korvaamatonta pääomaa myös lapsille. Jokainen matkoihin sijoitettu euro on ollut sen arvoinen.

Rento elämäntyyli. Tärkeintä on löytää elämäntehtävä, jossa on onnellinen. Viis maineesta ja mammonasta, kunhan viihtyy ja nauttii. Ja jos siitä vielä tienaakin hyvin, tai saa kunniaa, niin aina parempi. Asioita ei tehdä siksi, että niin pitää tehdä, vaan siksi että niin haluaa tehdä. Joustoa tilanteen mukaan: aina eivät asiat mene kuin elokuvissa. Pitää oppia luovimaan. Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Tärkeintä ei ole arvosanat vaan oppiminen. Tärkeintä on se että perhe pitää yhtä. Tärkeää on löytää jokaisesta päivästä jotain kivaa tai hauskaa. Huonollakin tuulella saa olla, kunhan se ei jää pysyväksi olotilaksi.

Aika yksinkertaisia eväitä loppujen lopuksi? Näillä mennään. Kukin oman tyylinsä mukaisesti.

"Pikku Myy oli tapansa mukaan omin päin jossakin, mutta siitähän ei oikeastaan tarvinnut välittää. Hän selviytyi luultavasti parhaiten koko perheestä."

(Muumipappa ja meri)

Täydellinen elämä tilauksessa

Mitä jos hankkisi itselleen täydellisen elämän? Siihen tarvitaan toki apua, monestakin suunnasta. Rahaakin palaa rutkasti, arvaan. Mutta on kai se sen arvoista? Mitä kaikkea täydellinen elämä voisi pitää sisällään, mietitään.

Sinne upposi...

Täydellinen koti. Ensinnäkin tarvitaan viikkosiivooja, joka pistää paikat säntilliseen järjestykseen ja muistaa jynssätä  ne kummallisetkin paikat, niin kuin nyt jääkaapin taustan tai uunin tai ovenkarmit, rappusten kaiteet. Joka tuulettaa myös sohvatyynyt ja torkkupeitot, pesee täkit ja tyynyt kaksi kertaa vuodessa. Ei kai pölyisessä ja kenties jopa siivottomassa huushollissa kukaan täydellistä elämää hamuava saata elää? Viikkoakaan. - Toiseksi tarvitaan personal organizer, joka hankkiutuu eroon kaikesta turhasta ja tarpeettomasta. Pois nurkista kaikki virttynyt, kulunut, ruma ja tyyliin sopimaton. Pois paperipinot, sanomalehdet, tyhjät pullot ja purkit, muovipussit, mauttomat matkamuistot. Joka failaa tärkeät paperit asiayhteyden mukaiseen järjestykseen. Kun huusholli on järjestyksessä, pään sisälläkin vallitsee järjestys?
- Tarvitaan sisustussuunnittelija, joka kohentaa huushollin tälle vuosikymmenelle. Yhtenäistää huonekalut "hallituksi kokonaisuudeksi", maalaa/tapetoi seinät linjakkailla ja tuoreilla värisävyillä, stailaa paikat sisustuslehtityyliin viimosen päälle "myyvän näköiseksi". Eikö koti kerrokin kaiken asukkaistaan?

Kissojen jäljiltä...

Täydellinen minä. Personal trainer tarvitaan ehdottomasti. Pitäähän kropan näyttää timmiltä; tutkimusten mukaan hoikat menestyvät urallaan ylipainoisia kanssasisariaan paremmin. Stailaaja on ihan ehdoton. Hän käy vaatekaapin läpi ja laatii sellaisen garderobin, jonka kanssa voi elää kunniakkaasti. Asuja voi kätevästi yhdistää arjesta juhlaan ja vartalon parhaan puolet pääsevät paremmin esiin, muodin viimeisimpiä virtauksia unohtamatta. Luottokampaaja vaihdetaan trendikkäämpään versioon, homokampaajat ovat parhaita; pitkät hiukset leikataan virtaviivaisiksi tai lyhyet hiukset varustetaan lisäkkeillä, muutosta joka tapauksessa luvassa. New look - new me! Meikkitaiteilija loihtii juuri sinun erityispiirteisiisi sopivan meikin, joka syntyy sitten käden käänteessä ominkin käsin, trendikkäillä mineraalimeikeillä luonnollisesti.

39 moskiiton pistosta...

Täydellinen perhe. Jos puoliso ei ole trendikkäimmästä päästä, niin vaihtoon vaan. Täydellisessä elämässä mieskin tuoksuu hyvältä ja hänellä on hoidetut kynnet. Lasten on ehdottomasti mentävä lukioon ja sieltä arvostettuun yliopistoon. Mielellään heidän pitää olla huippuhyviä koulussa, tai ainakin erityislahjakkaita jollain tietyllä alueella. Kultainen noutaja tai joku vastaava ihastuttava koirarotu täydentää perhekuvan kivasti. Oman hevosen omistaminen on jo suorastaan luxusta. Autolla on väliä! Tämän päivän hottia on tietenkin citymaasturi, hyvin trendikästä. Älypuhelimet luovat kuvan ihmisestä, joka tietää missä mennään. IPad tai muu vastaava tabletti luo tehokkaan vaikutelman. Harrastukset ovat erittäin tärkeitä täydellisessä elämässä. Golf on aina hyvä valinta. Sitä paitsi greenillä tavataan muita täydellisiä ihmisiä ja verkostoidutaan. Täydellisessä elämässä ruokaa "harrastetaan" ja sitä syödään hartaudella ja pitkään. Kyllä, arkenakin!

"En puhu teille...ootte tyhmiä..."

Lottovoitosta uneksiminen ei kuulu täydelliseen elämään. Rahat pitää tienata itse. Ja senhän täydelliset ihmiset osaavat. Osakesalkkujen omistaminen osoittaa mitä suurimmassa määrin fiksuutta ja filmaattisuutta. Luotettava salkunhoitaja siis on kultaakin arvokkaampi. Tai voithan toki sijoittaa kultaan, se tekee vaikutuksen aina. Täydellisessä elämässä ei kiroilla, piereskellä eikä sairastella. Täydellisessä elämässä tilillä on aina katetta. Täydellinen elämä on liian täydellistä ollakseen totta.

Kartanonrouva näki unta täydellisestä elämästä, ja heräsi siihen, kun muisti että aikuiskoulutuskeskuksessa kaivataan koulu-, YO- ja työtodistuksia. Valitettavasti ne ovat kadonneet tänne kaaoksen keskelle. Missä se kirotun personal organizer oikein viipyy? Voiko kukaan elää näin epätäydellisessä elämässä, kysyn vaan.

Viisautta kautta aikojen

Desiderata

Max Ehrmannin runon mukaan
(vapaasti suomennettuna alkuperäistekstistä)

***

Kulje tyynenä melun ja kiireen keskellä, ja muista mikä rauha onkaan hiljaisuudessa.

Tule mahdollisimman hyvin toimeen muiden ihmisten kanssa, alistamatta itseäsi.

Kerro omasta totuudestasi hiljaa ja selkeästi; ja kuuntele myös muita, niitäkin joita pidät tylsinä ja oppimattomina; heilläkin on tarina kerrottavanaan. Vältä äänekkäitä ja vihamielisiä ihmisiä, he eivät ole hyväksi sielullesi.

Itsensä vertaileminen muihin saattaa synnyttää vain turhamaisuutta tai katkeruutta; onhan aina ihmisiä jotka ovat sinua suurempia tai pienempiä. Iloitse saavutuksistasi siinä missä suunnitelmistasikin. Ole kiinnostunut urastasi, kuinka vaatimaton tahansa se onkin; elämän jatkuvissa vaihteluissa se tulee kuitenkin aina olemaan sinun saavutuksesi.

Ole varovainen liike-elämässä, onhan maailma huijareita tulvillaan. Näe kuitenkin yrittämisen arvo; pyrkiväthän monet meistä korkeampiin tavoitteisiin, ja joka puolella elämä on täynnä urotekoja. Ole oma itsesi. Älä milloinkaan näyttele kiintymystä. Äläkä ole epäileväinen rakkauden suhteen, koska kaikesta pettymyksestä ja lakastumisesta huolimatta rakkaus on kuitenkin yhtä iätöntä kuin ruoho, joka kasvaa aina uudestaan.

Ota opiksesi eletystä elämästä, jätä arvokkaasti taaksesi nuoruusmuistot. Vaali henkistä vahvuuttasi, se auttaa sinua selviytymään äkillisestä epäonnesta. Älä vaivaa päätäsi synkillä ajatuksilla. Monet pelot syntyvät väsymyksen ja yksinäisyyden hetkinä.

Älä ole itsellesi liian ankara. Olet maailmankaikkeuden lapsi, siinä missä puut ja tähdetkin; sinulla on oikeus elämään. Ja vaikka et sitä aina huomaisikaan, niin maailmankaikkeus avautuu juuri sinulle.

Elä siis sovussa Luojasi kanssa, mllaiseksi Hänet olit kuvitellutkin. Mikä ikinä onkin tehtäväsi tai tavoitteesi tässä elämän hullunmyllyssä, pidä kiinni sielunrauhastasi.

Kaikesta petoksesta, raadannasta ja särkyneistä unelmista huolimatta tämä on kuitenkin kaunis maailma.Ole iloinen. Pyri olemaan onnellinen.

Unessa useasti

Mun isi aina sanoi mulle: tyttöni, nukkuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Isäni on viisas mies. Nukkuminen on taivaallisen ihanaa. Usein iltaisin kun painan pääni tyynyyn ja kiskon fantastisen magneettitäkkini tiukasti leukaan asti, huokaan syvään ja totean ääneen: ihanaa mennä nukkumaan. Ja tiedättekö mikä on kerta kaikkiaan huippuihanaa: kun herää aamuyöllä pissalle ja sitten palaa takaisin sänkyyn ja vilkaisee kelloa, vain huomatakseen että vielä saa nukkua monta tuntia. Taivaallista. Sekin on upeaa, kun persialaiskissamme Mörkö hyppää tyynylle hyrräämään ja jää siihen hetkeksi torkahtamaan. Siinä sitten onnellisina kuorsataan, emäntä ja kissa.

Tämä tyttö ei ole niin sanotusti elävien kirjoissa, jos yöunet jäävät alle kahdeksan tunnin. Mieluiten nukun yhdeksän tuntia. Siis yhdeksän ihanaa tuntia. Älkää luulkokaan että nostan kunnioituksesta hattua niille, jotka kehuvat (?) nukkuvansa vain pari tuntia yössä. Hölmöjä, sanon minä. Jaa no, saattaahan se toki olla niinkin, että jollekin uni ei yksinkertaisesti vaan maistu, tai ei nukuta. Nimittäin univaikeudet ovat kamalista kamalimpia. Uniapnea on ihan hirveä vaiva. Tutustuin aikanaan työpaikallani bussikuskiin, joka kärsi uniapneasta, ja näyttikin ihan elävältä ruumiilta. Hänen autonkuljettajan uransa päättyi sittemmin, luonnollisesti. Väsynyt ihminen ei voi ammatikseen kuljettaa muita ihmisiä liikenteessä.

Kävin aikoinaan kuuntelemassa aivotutkija Kiti Müllerin luentoa ja hän korosti unen tarpeellisuutta aivojen hyvinvoinnin näkökulmasta. Hänen isänsä oli puolestaan aina suosinut päiväunia ja opettanut sen tavan tyttärellensäkin. Ihan vaan tiedoksi, tarkoitus ei ole nukkua päiväunia tuntitolkulla, koska siitä kärsivät ne elintärkeät yöunet. Ideana on nukkua 5-30 minuuttia, jotta päiväunista saa maksimaalisen hyödyn. Onhan sellainenkin tutkimus tehty, että 8 minuutin torkahdus virkistää eniten. Sellaista konstia olen kuullut käytettävän, että pidetään kynää kädessä ja suljetaan silmät, ja kun kynä tippuu, on torkahtanut riittävästi. Mene ja tiedä. Ainakin onnistuu helposti konttorihommissa.

Itse en juurikaan nuku päiväunia, paitsi puolikuntoisena. Jos poikkeuksellisesti nukun, niin maksimissaan sen 15 minuuttia. Sen jälkeen on huippuvirkeä olo taas. No, taidan olla aina suhteellisen virkeä. Ehkä eräässä tietyssä hallituksessa ollaan eri mieltä; nimittäin siellä tiedetään, ettei kokousta mielellään kannata järjestää klo 8 aamulla, kun allekirjoittanut on vielä ihan koomassa. Siis normaalia enemmän, hihii...

Nukkumiseen liittyy perheessämme sellainenkin hauska ominaispiirre, että kuva-albumeissa on valtava määrä valokuvia, joissa jompi kumpi lapsista nukkuu isänsä kanssa. Välillä minusta tuntui, että puolisoni kävi kotona vain nukkumassa. Kiva että teki sen kuitenkin lasten kanssa... Hän painoi aina niska limassa töitä, ulkomaita myöten, ja luonnollisesti oli sitten kotona äärimmäisen väsynyt. Minua se tietysti välillä harmitti. Kaipasinhan aikuista seuraa lastenhoidon lomassa. No, aikansa kutakin. Tosin on hän aika lahjakas nukkuja vieläkin. Ja rakastaa päiväunia. Sitten kun meikäläinen painuu jo iltasella punkan pohjalle, herra vasta alkaa virkistyä. Niin on rytmit erilaiset.

Jos siis jossain päin maailmaa on käytetty kidutuskonstina sitä, ettei ihmisen anneta nukkua ja herätellään vähän väliä tai seisotetaan epäinhimillisissä asennoissa, niin voin hyvin ymmärtää miten psyyke kuin psyyke murtuu. Liikenteessä väsynyt ihminen on yhtä vaarallinen kuin alkoholin vaikutuksen alainenkin. En juurikaan välitä muistella niitä aikoja, kun ajoin lentokentälle töihin kolmen aikaan aamuyöllä, ja perillä ihmettelin miten ylipäätään olin hengissä sinne selvinnyt. Mitään muistikuvaa itse ajomatkasta ei ollut. Vuoden jaksoin, sitten siirryin töihin inhimillisempiin työaikoihin ja vaihdoin julkisiin liikennevälineisiin.

Mikä on yöunien jälkeen toiseksi parasta? Tai no, kolmanneksi parasta? Aamukahvit. Ehdottomasti.

"Puh, kun aamulla heräät, mitä sanot itsellesi ensimmäiseksi?, kysyi Nasu viimein. "Mitä tänään on aamiaiseksi?", sanoi Puh. "Mitä sinä sanot?" "Minä sanon: Mitähän jännittävää tänään tapahtuu?", sanoi Nasu. Puh nyökkäsi miettiväisesti. "Se on sama asia", hän sanoi.

Kohti valoa

Kevätaurinko häikäisee silmää ihanasti (etenkin sitä leikattua). Ja sulattaa valtavia lumimassoja tehokkaasti. Räystäistä kuuluu jo viehkoa lorinaa. Kuuma asfaltti pilkistää. Persialaiskissamme alkavat pyöriä ulko-oven tuntumassa, kevään houkuttelemina. Kohta alkanee mouruaminen... Ovat toki leikattuja narttuja, mutta kevätmouruaminen kuuluu asiaan siitä huolimatta. Ulos eivät rassukat kuitenkaan pääse, kun ei ole umpeen aidattua pihaa. Parvekkeelle neidit lasketaan ilmaa haistelemaan ja auringosta nauttimaan. Niin tekee emäntäkin.

Eilen yritettiin puolison kanssa jäälle kävelemään. Näytti niin houkuttelevalta auringonpaisteessa. Pilkkijät istuskelivat passipaikoillaan, muutama satunnainen hiihtäjä sujahti ohi rauhaisaa tahtia, moottorikelkkojakin sinkoili tuon tuosta. Meihin iski kuitenkin heikon jään pelko ja kävelylenkki jäällä kaatui omaan mahdottomuuteensa. Siitäkin huolimatta että jopa poliisipartio oli liikkeellä kelkoillaan. Tuskin he jäälle menisivät, jos se vaarallista olisi?

Kevään innoittamana ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ryhdyin opiskelijaksi. Tarkennukseksi vaan että viimeiset kolme vuotta olen toki opiskellut elämäntaidonvalmennusta, enneagrammia ja henkistä kasvua. Nyt lähdin hankkimaan hiukan maallisempaa koulutusta, nimittäin suoritan hotellivirkailijan ammattitutkintoa. Puoliso oli hämmentynyt, kun kuuli ensimmäisen kerran aikeistani. Olenhan ollut aikanaan lentoyhtiössä töissä pitkänkin aikaa. Mitä lisäarvoa tästä tutkinnosta vielä olisi? Paljonkin. Onhan vakaa aikomuksemme jonain päivänä karistaa tämän maan pölyt jaloistamme ja perustaa jonkinsorttisen majoitustoiminnan jossain päin maailmaa (oliko tarpeeksi ympäripyöreää?). Ajattelin perehtyä alaan omakohtaisesti ennen niinkin suurta päätöstä. Sitä paitsi aivoille tekee hyvää opiskella. Oli se sitten mitä tahansa. Vaikka pitsinnypläystä.

Tytär siirtyy syksyllä yläkouluun, poika aloittaa (ilmeisesti) ammattikoulussa, puolisolla starttaa viimeinen vuosi ammattikorkeakoulussa ja meikäläinen siis hankkii uutta tutkintoa. Siinä on koko perheellä nyt muutosta kerrassaan. Päällisin puolin mitään raflaavaa ei kuitenkaan tapahdu, meneväthän tällaiset asiat omalla painollaan. Ja ajallaan. Yksi asia on kuitenkin raflaavaa: pian koittaa se aika vuodesta, kun pääsemme taas kesämökin rauhaan ja Korppisen hellään syleilyyn. Maailman parhaisiin löylyihin. Kuikan huuto helähtää järvenselältä. Sieluun laskeutuu täydellinen rauha. Sitten jaksaa taas ahertaa arkisten asioiden kanssa.

"Itse suoritus on enemmän kuin mitali.

Se on vain jonkinlainen korvaus."

- Matti Nykänen -

Kalevalasta kajahtaa

Voi oliko se sittenkin Karjalasta... Suomalaisen kulttuurin päivään ei varmaankaan liity "pakollisia" ruokatraditioita, joten päätin vääntää vaikkapa lihamakaronilaatikon. Eikös se ole kansallisruoka jos mikä? Rakkaan marttaystäväni kanssa olemme kerran jos toisenkin pohtineet sitä, kuinka rasittava ruoka kyseinen laatikko on. Ajatelkaa nyt vaikkapa erilaisten työvälineiden ja astioiden määrää: paistinpannu jauhelihaa varten, kattila makaronin keittämistä varten, yksi kippo munamaitoseosta varten, uunivuoka paistamiseen, lisäksi paistinlastaa, vispilää, kauhaa, lävistintä sun muuta. Ihan älytön määrä työvälineitä niinkin vaatimattoman ja mitäänsanomattoman ruoan tekemiseen. Senpä takia mokomaa ei kovin usein viitsi lähteä edes valmistamaan. Paitsi siis tänään.

Ei minulla ollut tosiaankaan mitään ajatusta puhua makaronilaatikosta. Se oli vain (esi)lämmittelyä. Ei ole tosin lopputuloksestakaan mitään tietoa vielä tässä vaiheessa tarinaa...

Istuin maanantaina Silmäklinikalla odottamassa tapaamista kirurgin kanssa. Olin hyvissä ajoin paikalla ja odotushuoneessa pyöri tv:ssä ohjelma nimeltä Sukari. Tiedättehän tämän Suomen lahjan huonekalukaupustelulle, Herra Maskun? Olipa mielenkiintoista. Aikanaan meinasi jauhot mennä kurkkuun, kun kuulin Hjalliksen (herra Jokerit, tiedättehän?) lähtevän mukaan talk show -isännäksi. Sattumoisin pidän kyseistä herraa paitsi erittäin lahjakkaana liikemiehenä ja ex-purjehtijana, myös huonosti käyttäytyvänä suorasuuna. No, en ole seurannut kyseistä keskusteluohjelmaa ikuna, enkä tasan tarkkaan ollut aikonut katsoa Sukarin ohjelmaakaan. Toivoisin etten olisikaan.

Jaksossa pyörittiin Ranskassa, tarkemmin Nizzassa, missä herra Sukarilla oli hulppea kämppä ilmeisesti yhtä hulppealla merinäköalalla. Ranskan kieltä liikemiehemme ei luonnollisestikaan taitanut sanaakaan, mutta vielä hämmentävämpää oli tajuta, ettei hän osaa englantia sen enempää. Oli surkuhupaisaa kuunnella Topin selittävän suomeksi (!) taksikuskille minne on menossa. Olisi nyt edes kuvaaja takapenkillä auttanut vähän miestä mäessä. Tai vaikka mäen alla. Kämpän avaimetkin olivat lähtötohinassa jääneet Suomeen. Sattuuhan sitä. Ainakin kartanossa joskus... Sisustusalan expertit olivat tehneet mittavan, 180 tuhannen euron arvoisen remontin kämpässä, ja sitten vaan lukaali myyntiin. Ilmeisesti Topi tarvitsee rahaa johonkin yleishyödyllisempään tarkoitukseen koti-Suomessa. Niin kuin esimerkiksi sisähuvipuistoon. Oikein, oikein kiva juttu.

Ei minun ollut aikomus tosin Topistakaan sen enempää tarinoida. Muistaakseni olin ajatellut mainostaa rakasta kälyäni, joka tekee aivan mahtavia kalevalainen jäsenkorjaus -hoitoja. Hän tulee vaikka kotiinne pedin ja välineistön kanssa. Voin luvata että olo on taivaallinen kälyni käsittelyn jäljiltä ja ranka niin paikallaan kuin se fyysisesti on mahdollista. Kalevalainen jäsenkorjaus on hellävaraista mobilisaatiokäsittelyä ja sopii erityisesti tuki- ja liikuntaelinsairauksien hoitoon. Se perustuu ikiaikaisiin kansanparannustaitoihin, kuten muuten kuppauskin. Sitä en ole vielä uskaltanut kokeilla, joten en osaa suositellakaan...

Niin, tämä oli siis mainos. Kalevalainen jäsenkorjaus on kulttuuriteko vailla vertaa. Tekisi varmaan hyvää näille tiukkapipo-hjalliksille siinä missä tohottaja-topeillekin. Jos ja kun bisneksenteoltaan ehtivät...

Ja mitä tulee herra Väinämöiseen: jonnekin lämpimämpään olisi saanut kulkunsa aikoinaan suunnata.

"Vaka vanha Väinämöinen

lähteäksensä käkesi

tuonne kylmähän kylähän,

pimeähän Pohjolahan."

(Kalevala: kuudes runo)

Reinoja ja kaksitahtisen tuoksua

Eilen lauantaina ajettiin Hamarin Seolla legendaarinen pappamopokisa, jo kymmenennen kerran. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, vaikkakin kisa on etupäässä takapäässä leikillinen. Juurikaan missään mediassa ei tapahtumasta ilmoitella, mutta paikalliset ja asiaa harrastavat ympäri maan tietävät milloin on syytä suunnata askeleet (ja kaksitahtisen pärinät) tuohon Hamarin yhteiseen kulttuurin kehtoon.

Yhden ainoan kerran kisa on jouduttu siirtämään kuivalle maalle, v. 2008, kun jäätä ei kerta kaikkiaan ollut riittävästi. Tänä vuonna puolestaan ajettiin historian hankalimmassa kelissä. Radan pinnalle oli kerääntynyt vettä niin paljon ettei kuivin Reinoin ollut juurikaan mahdollista kierroksesta selvitä. Eikä helppoa ollut "umpihangessakaan". Tänä vuonna olivat siis kovilla niin mopot ja sähkölaitteet kuin miehetkin.

Koska kisa ajetaan pappamopoilla, niin kisa-asutkin ovat sen mukaiset. Ja osaavat fanitkin asianmukaisen pukeutumisen:

Kolmipyöräisilläkin ajettiin kisaa; nopein aika sadalla metrillä (tai jotain sinne päin).

Eräs kilpailija tokaisi, ettei raskainta ollut juosta radalla, kun mopo hyytyi, vaan kantaa sitä riivatun mopoa. Jalkatapit kun pistivät hanttiin lumihangella... Tapahtuma huipentuu Le Mans 24 -ajoon, joka siis ei tarkoita 24 tuntia vaan 24 minuuttia! Tänä vuonna sekin aika jouduttiin puolittamaan karmaisevan märän kelin takia.

Olipa taas kerran hauska tapahtuma, ja illalla jatkettiin jälkipelin, vale-Elviksen ja lystinpidon tahdissa.

"Anopin yllätysvissiitti hiertää pikkusen rapulassa."

-Halavatun Papat-

Hyvää itsenäisyyspäivää, Viro!

Tiesittekö että tänään (perjantaina) vietetään Viron itsenäisyyspäivää? Toista niistä. Aivan totta, Virolla on kaksi itsenäisyyspäivää. Tänään on "se alkuperäinen", kun Viro v. 1918 julistautui itsenäiseksi valtioksi. 24.2. virolaiset siis marssivat pingviinipuvuissaan presidentin vastaanotolle. Valitettavasti presidentinlinna Tallinnassa on aivan liian pieni näihin kalaaseihin, joten juhlia vietetään milloin missäkin. Nykyinen presidentti (vuodesta 2006 asti) Toomas Ilves on ollut innovatiivinen ja vienyt vastaanottoa myös muihin kaupunkeihin, kuten Tartoon, Narvaan, Saarenmaalle jne. Tiesittekö muuten että presidentti Ilves on syntynyt (26.12.1953) Tukholmassa? Ja muutenkin hyvin kansainvälinen mies.

Se toinen Viron Itsenäisyyspäivä on 20.8. ja on perua siitä, kun Viro vuonna 1991 irtautui Neuvostoliitosta ja julistautui toisen kerran itsenäiseksi. On siinä pienellä maalla historiaa kerrakseen. Maasta se pieninkin ponnistaa, ja monessa on nähty, että Viro on välillä Suomeakin edellä kehityksessään. No, yllättäen maa kuin maa kerää voimansa ja energiansa jos on ollut suuren ja mahtavan äiti-Venäjän kainaloisena...

Kartanossa on vaihteeksi ollut virolaisverta vieraana ja siitä syystä aika paljon keskustellaan maidemme välisistä eroista, tai yhtäläisyyksista. Ja erilaisista ilmaisuista. Eräs virolaisvieraamme aikanaan tutustutti meidät kamaan. Tarkoittaa talkkunaa. Eilen käytiin syvällinen keskustelu hapukoorista, vuolukermasta. Ja tietysti saatiin faktoja itsenäisyyspäivästä ja sen vietosta. Välillä ollaan viihdytetty itseämme eksytyssanoilla; ruumi koristaja (huoneen siivooja), pulma (häät), viiner (nakki), kortsu kreem (ryppyvoide), türa (kulli),... jne. (Pyydän anteeksi viimeistä).

Alunperin ajattelin viettää tämän päivän Tallinnassa, mutta suunnitelmat vähän muuttuivat matkalla. Ei mikään ihme tässä perheessä. Toisaalta, päivää on vielä jäljellä ja laivat tulevat ja menevät... Viron vironkielinen nimi on muuten Eesti Vabariik, mutta on poliittisesti (?) korrektimpaa käyttää suomenkielistä nimeä Viro. Moni tosin puhuu Eestistä, eikä sekään kai pannassa sentään ole. Toistaiseksi. Virolaiset itse käyttävät Viro-nimeä, olen huomannut. Tästäkin asiasta käytiin joskus intressantti keskustelu, mutta en oikein saanut selvyyttä kumpi onpi parempi...

Talviloma lähenee loppuaan tältä erää, eikä kotikulmia pidemmälle ole päästy. Sujuuhan se näköjään näinkin. Vaihteeksi. Vaikka on se Thaimaa aina Thaimaa, näin talvisaikaan?

Talviloman riemuja

Kartanossa vietetään lasten (ja puolison) talvilomaa koulusta, tänä vuonna ihan kotinurkissa. Sattuneesta syystä. Mieli halajaa kuitenkin aina tähän aikaan vuodesta lämpimämpiin maisemiin. Niin kuin Thaimaaseen. Lämmöllä muistelemme muutaman vuoden takaista matkaamme tuohon suomalaisten yhteen lempikohteeseen, eikä ihme. Ihanaa ruokaa, fantastisia jalkahierontoja, kuumankostea sää, ystävälliset ihmiset, houkutteleva meri:

Perheessä on tosin kaksi talvea(kin) syvästi rakastavaa henkilöä: isä ja tytär. Perheenpää hiihtää into piukassa aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus, tytär pulkkailee, laskettelee, luistelee ja hiihtääkin. Joskus on viiletetty koko perheen voimin luistimilla Hamarin selällä. Viime viikkoina yksi harrastus on ollut yli muiden, nimittäin lumenluominen. Sitähän on riittänyt. Pähkäiltiin että mahtoiko viime talvenakaan olla näin paljon lunta. Epäilen. Terassille jäivät kesäkalusteet ja siellä ne yrittävät selvitä lumimassojen alla:

Rouva oli aikonut tällä viikolla keskittyä suursiivoamiseen, vaan toisin kävi. Jottei elämä olisi jo tarpeeksi tasapaksua, tekemättömyyden tuskauttamaa, tuli vielä lisäharmia silmästä: silmänpaine nousi taivaisiin. Lisää tippoja peliin siis. Ja samoin tein entistä rauhallisempaa oloa. Voi huh ja puh. Tämä rouva ei nähkääs tykkää sohvan pohjalla makoilemisesta, vaan toiminnasta. Actionistä! Vaan kun ei ole vaihtoehtoja tällä kertaa... Jos olisin siis Thaimaassa nyt, niin makoilu sujuisi aurinkovarjon alla bikineissä ikään kuin luonnostaan.

(Ei bikinikuvia kuitenkaan tässä blogissa...) Maailma näyttää tällä hetkellä kauniilta kuin postikortissa, paksun lumivaippansa alla. Valkoinen lumi ja sinitaivas. Sama kotoisa väriyhdistelmä silmäämme hivelee kesälläkin, valkorunkoiset koivut ja sinitaivas:

Ehkä me todella olemmekin siunattu kansa, kun saamme nauttia kaikista vuodenajoista, niin hyvässä kuin pahassa. Kylmää, kuumaa, vettä, lunta, tuulta ja tyyntä, ja kaikkea siltä väliltä. Voisiko sen pimeimmän ajan kuitenkin viskata mappi ö:hön...?

"Pikku Myy oli aina osannut pitää hauskaa omin päin, eikä hänellä tuntunut olevan tarvetta ilmoittaa toisille mitä hän ajatteli ja piti keväästä."

Mukavia lomakelejä!

Valittamatta paras?

Tehtiin Exclusive-ryhmämme kanssa yhteinen päätös olla valittamatta seuraavaan tapaamiseemme asti. Siis noin kolme viikkoa. Ei onnistunut allekirjoittaneelta. Facebookissa muuten pyörii sama haaste, siitä mekin ideamme saimme. Niin, siitä valittamisesta. Kävimme mielenkiintoisen keskustelun ryhmässämme siitä onko selittäminen ja puolustaminenkin valittamista. Todettiin yksimielisesti että on. Nehän ovat vain valittamisen erilaisia muotoja, ja samaa negaatiota joka tapauksessa. Eikä valittaminen muutu sen hyväksyttävämmäksi, vaikka käyttäisi sanaa "fakta"...

Olen kai joskus maininnutkin, että tutkimusten mukaan ajatuksistamme peräti 80 prosenttia ovat negatiivisia. Kamalaa energian tuhlaamista, vai mitä. Valitettavan totta kuitenkin. Olen maininnut myös Kiitollisuus-päiväkirjani. Ei ole mikään ongelma kirjoittaa kymmenen positiivista asiaa joka ilta. Sen sijaan on tuhat kertaa (kahdeksan kertaa?) vaikeampaa olla sanomatta ääneen (tai mielessään) yhden yhtä negatiivista asiaa. Kyllä on tsemppaamista tässä asiassa.

Mihin siis kaatui omalta kohdaltani valittamattomuuden jalo pyrkimys? Kipuihin, ensisijaisesti. Tämä riivatun leikattu silmä on kolme päivää jomottanut niin, että eilen meni jo itkun puolelle. Puoliso oli vallan paniikissa töistä tullessaan, kun vaimo vaan itkeä pillittää puolihysteerisenä ja dramatisoi. Olinhan tietenkin yhteydessä Silmäklinikalle puhelimitse, jo toista kertaa. Aina päädytään samaan; silmä ärtyy ilmeisesti kortisonitipoista ja silmää pitää vaan ahkerasti kosteuttaa. Mihinkään vakavampaan eivät usko päivystyksessä. Enkä usko itsekään. Ja silti pelottaa ja itkettää ja harmittaa. Ja sitten valitan "kohtaloani". Siitäkin huolimatta että tiedän maailmassa olevan paljon pahempiakin ongelmia. Mutta kun ne eivät ole minun ongelmiani. Tämä silmä on minun juttuni, ja ainoa asia mikä päässä pyörii. Siispä valitan.

Ryhmässämme puhuttiin myös negaation yleistämisestä, "joukkohysteriasta". Eräs ryhmäläinen kertoi kuinka oli maininnut sosiaalisessa yhteisössä kärsivänsä flunssasta. Vastaukseksi oli tullut aika monelta, että "sulla on varmaan influessa". Ei, ei hänellä ollut influenssa, vaan tavallinen flunssa. Joku sisäinen pakko meillä ihmisillä vaan tuntuu olevan aina nähdä ne pahimmat skenaariot. Aikanaan raskaana ollessani jouduin siihen tilanteeseen, että ns. perätilassa oleva vauva piti kääntää. Sain kuulla kammottavia tarinoita siitä, miten hirveää se on. No, lääkäri otti kahdella kädellä kiinni vauvasta vatsapeitteiden läpi ja käänsi. Meni kaksi minuuttia eikä tuntunut missään. Siinä saivat kaikki manaajamammat nenilleen. Olipa tosiaan kamalaa...

Joka päivä teen päätöksen olla valittamatta mistään. Aloitan sen päätöksen uudestaan niin monta kertaa kuin on tarvis. Eikös se menekin niin että kertaus on opintojen äiti? Siispä kertaamaan. Tänään minulla on hyvä päivä. Tänään mihinkään ei koske. Tänään on täydellinen päivä oppia uusia asioita. Tänään syön hyvää ruokaa perheeni kanssa. Tänään nautin mukavasta ulkoilusta.

"Terve, Ihaa", sanoi Risto Reipas avattuaan oven ja astuttuan ulos. "Miten sinä voit?" "Lunta sataa yhä", sanoi Ihaa synkeästi. "Niin sataa." "Ja pakkanen paukkuu." "Paukkuuko?" "Paukkuu", sanoi Ihaa. "Vaikka on totta", hän lisäsi piristyen hiukan, "että maanjäristyksiltä on viime aikoina vältytty."